Kun heteka särkyi…

Hilkka ja Aarre Partanen menivät 1948, yli 60 vuotta sitten, vauhdikkaasti naimisiin. Ystävät ja naapurit onnittelivat hääparia von Schillerin sanoin: ”Ystäväksi miehen aimon/ ken on saanut itselleen,/ ken on saanut armaan vaimon/ olkoon myötä riemuineen.”

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Asuimme silloin Kaurilassa. Vaikka jatkosota oli päättynyt jo vuosia sitten, oli pulaa silti lähes kaikesta. Vaivalloista oli saada kokoon mm. kapioita: lakanoita, pyyheliinoja ja muuta asiaan kuuluvaa. Ani harvoin niitä kaupan hyllyillä näkyi, ja vaikka olisi ollut, niin ostoon oikeuttavan ostokortin pisteet eivät edellyttäneet kuin pieneen hankintaan kerrallaan. Sivusta sain hankittua lisää pisteitä.

Hääpöydän varustelut onnistuivat jo helpommin. Voita ja sokeria oli hamstrattu aikaisemmin, joten tarjottavaa oli sen seitentä sorttia. Hääpukuhankinnat olivat taas sieltä hankalimmasta päästä. Sulhasen asusteet löytyivät Helsingistä sukulaisten liiketuttujen kautta. Morsiamen hääpukukankaita ei ollut kaupoissa ”rehellisesti” saatavilla. Joensuusta eräästä liikkeestä löytyi tiskin alta valkoista sorsettia, niukanlaisesti ja hinnaltaan arvokasta. Lisäksi piti olla voiteena neljä kiloa voita.

Hilkka ja Aarre Partanen Joensuun kodissaan 2010. Kuva EJ

Tutut lupasivat tuoda häähunnun Ruotsista, mutta tulli oli takavarikoinut sen. Joensuulaisesta pukuvuokraamosta luvattiin lähettää kaunis ja pitsinen. Postipaketin saavuttua avasin jännittyneenä: sieltä paljastui batistikankainen sileä, ehkä ikkunaverhona ollut kangas, toisesta päästä päähineen tapaiseksi muokattuna.

Hääkengiksi olin saanut kupongeilla jo aikaisemmin ostaa sievät, mustat nahkakengät. Valkoisella kenkämaalilla ne muuttuivat hääasuun sopiviksi. Häätanssin pyörteissä maali alkoi iloisesti rapista ja kengistä tuli entiset. Elämäni ensimmäiset nylonsukat löytyivät erään tuttavan Amerikan paketista.

Häätilaisuutta vietettiin viiden kilometrin päässä Huvipirtillä Uudessa-Värtsilässä. Pääemäntä kopissa ja nuoripari lavalla lähdimme kuorma-autolla viemään leivonnaisia juhlapaikalle. Kaksi kilometriä ajettuamme yllätti rankkasade, eikä emännän ojentama peltinen pesuvati paljonkaan suojannut morsiamen juhlakampausta.

Muutaman muunkin kommelluksen jälkeen kaikki oli vihdoin kohdallaan ja aloimme odottaa kunnianarvoisaa rovastia. Aikaa kului. Autoon oli tullut joku vika, siitä viivytys. Hääpari sai kuitenkin toisensa, ja puolenyön aikaan palailtiin kuorma-autossa takaisin kotiin.

Hämärällä tiellä heilutti mies kättään pysähtymisen merkiksi. Ystävättären mieshän siinä, he olivat lähteneet häistä jo aiemmin. ”Anni haukotteli ja alaleuka läksi sijoiltaan, tarvitaan kyytiä lääkäriin”, hätäili mies. Hääpari kotiin ja Anni lääkäriin!

Hääparilla oli käytettävissään yläkerran makuu-olohuoneessa harvapohjaisen hetekan puolikas. Kuinka ollakaan, jossain vaiheessa hetekan pohja irtosi toisesta päästä ja loppuyö sujui proosallisesti lattialla. Aamulla oli tuoreella aviomiehellä hieman nolo hakea appiukko apuun sänkyä korjaamaan.

Tunnettu englantilainen poliitikko Winston Churchill on sanonut: ”Kun solmin avioliiton, se oli parasta, mitä olen elämässäni tehnyt.” Yhdyn edelliseen.

Hilkka Partanen

Hääkuva Värtsilän vanhan työväentalon seinustalla vuonna 1922.

Share

1 comment for “Kun heteka särkyi…

  1. Mirja Pusa
    13.11.2010 at 13:20

    On yhtä paljon väkeä kuin Kenraalinkylän juhlissa ja naisilla kauniita vaaleita pukuja (lenninkejä )ja herrat mustissaan.
    Aika oli toinen- mutta hyvä aika varmaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *