Sotalapsista puhutaan jälleen. Omalta kohdaltani voi sanoa, että ”olinhan siellä minäkin”, sotalasten saattajana. Vanhasta Värtsilästä alettiin jatkosodan talven 1942 aikana siirtää lapsia sodan jaloista leveämmän leivän ääreen, rauhallisempiin oloihin.
Hyvä ystäväni terveyssisar Helmi Airaksinen, armoitettu tippatätimme, manasi minut, 15-vuotiaan tytön, toiseksi saattajaksi lapsiryhmälle, johon kuului kahdeksan lasta. Toisena saattajana oli nuori äiti, jonka mies oli juuri kaatunut. Joukossa olivat myös hänen lapsensa.
Kun jännitin ja epäilin kykyjäni selvitä matkasta, sanoi Helmi: ”Kyllä sie pärjeet, sie oot niin nohova tyttö”. Sotalapsijunaan noustiin Värtsilän asemalta. Joensuusta tuli lisää lapsia ja matkan johtaja terveyssisar Toini Nupponen. Pääteasema oli Haaparanta Ruotsin puolella.
Matkasta muodostui niin lapsille kuin saattajille useita vuorokausia kestänyt hankala yhdessäolo. Saattajatoverini tuskin tajusi, mitä oli tapahtumassa.
Hyttitilat olivat pienet ja vain kuivaa evästä oli mukana. Maa oli lumen peitossa ja pakkasta kuten suomalaiseen talveen kuuluu. Ilmahälytyksiä oli useita. Risteysasemilla juna siirrettiin sivuraiteille, mutta pommituksilta vältyttiin. Lapset olivat kilttejä, mutta arkoja ja pelokkaita.
Erikoisesti on mieleeni jäänyt pieni poika Värtsilän laitamilta. Iso, kotikutoinen sarkapuku yllään, olisiko ollut isoveljen, ja parempia päiviä nähnyt karvalakireuhka päässä. Hän katseli pelokkaana lautasenkokoisilla silmillään, eikä suostunut puhumaan sanaakaan. Ripuli vaivasi pikkumiestä koko matkan.
Tornioon tultuamme alkoivat hälytyspillit soida ja pommitusuhka oli todellisuutta. Junamme siirrettiin metsäiselle raiteelle ja komento kuului: ”Lapset saattajineen ulos lumihankeen”. Niinpä kiireesti hynttyyt ylle lapset kainaloon. Saattajatoverini ei tälläkään kertaa tullut ulos junasta. Oli siinä taas hyvät neuvot tarpeen. Vaara ohi –merkin jälkeen takaisin junaan ja kohti viimeistä etappia.
Haaparannan asemalla olivat ruotsalaiset lotat vastassa maidon ja kaurapuuron kera. Tuntui, ettemme olleet ikuna syöneet sellaista herkkua, ja sokeriakin vielä. Omalta kohdaltani kävi niin ikävästi, että tullissa sanottiin jyrkästi ”seis”. Esteettömyystodistuksen puuttuminen sai aikaan sen, että minun piti palata junan mukana Tornioon. Päivä Haaparannassa jäi ihanuuksineen kokematta.
Illalla tuli iloista väkeä rajan yli Suomen puolelle. Kellä oli tuomisina suklaata, kellä sukkahousuja tai jauhoja. Eräällä emännällä oli tuoreita muikkuja. Kateellisena katselin kohtalotoverini, erään joensuulaisrouvan kanssa, kun toiset levittelivät tuliaisiaan. Pientä lohtua antoi ravintolassa syöty poronkäristys, ensimmäinen laatuaan. Toden sanoakseni, eipä tuo herkku ollut mielestäni mistään kotoisin.
Sotalasten saattomatka jäi lähtemättömästi mieleeni. Mitä heistä on isona tullut? Sehän tiedetään, etteivät kaikki tulleet takaisin entisille sijoilleen. Viimeisen tutkimuksen mukaan 7 000 jäi pysyvästi Ruotsiin.
Olen aina sanonut ,ettei minulla ole sota-ajalta rajantakaisia kokemuksia, kun monet rautatieläiset kuten isäni ja setäni olivat
tietenkin komennettuna töihin. Muistikuviini on jäänyt että olimme
pommitusten aikaan omassa kellarissa, mikä oli maanpäällinen kumpare pihassamme. Kaatuneita ei tietysti ollut suvussani eikä miehenikään suvussa. Mutta pommin jälkiä eli raunioita aika lähellä kotia. Näissä raunioissa vietimme nuorena aikaa. Rauniot olivat ent. tekn.oppilaitoksen lähellä. En valitettavasti tiedä
näiden synnystä. Jos joku tietäisi ja kertoisi minulle.