Jänisjoella viihtyvät myös majavat. Kuva Heikki Kokkonen
Isällä oli tapana nimittää napakelkkaa karuselliksi. Hyvissä ajoin syksyllä lyötiin Jänisjoen lahdelman rantamutiin pitkä seiväs, joka jäi parin metrin verran veden päälle. Kun jäät tulivat, oli napakelkan akseli valmiina. Puutapin päässä oli muistaakseni rautatappi, johon jäiden tultua asetettiin kelkan aisan metallirengas.
Huimaa ja tärisevää oli kyyti, mutta se vastasi nykyaikojen tivoleita ja naapurin lasten kanssa siitä tuli myös sosiaalinen tapahtuma. Toiset työnsivät aisasta rautajalaksista kelkkaa. Kaksi sopi kerrallaan kyytiin.
Jäänottopaikka
Jäitten nostoa. Kuva EJ
Rauhalliseen lahdelmaan sopi puhdistaa jäänottopaikka. Kun ensi jää oli tullut ja lunta ripotteli sen päälle, puhdistettiin jäädytettävä paikka huolellisesti, ettei siihen tullut kohvaa tai jää jäänyt ohueksi. Kun jää oli aikansa paksuntunut, ryhdyttiin jäännostopuuhiin. Siinä piti olla jääreki, justeeri ja hevonen.
Myöhemmin justeerin korvasi moottorisaha. Isä sanoi aina meille lapsille, kun sahasi justeerilla: ”Helppohan se on minun sahata täällä jään päällä, mutta tuolla toisella on kurjempaa tuolla alapuolella.” Jääpalat nostettiin hevospelissä kuivumaan ja siitä ne vietiin jääkuoppaan, josta kesäisin lohkottiin kangella ja nosteltiin tukkisaksilla altaaseen maidon jäähdytysveden viilentämiseen. Sahajauhot piti pestä tarkasti pois, se oli sääntö.
Madekoukut ja -rysät
Kerran, kun toiset nostivat jäitä, sain päähäni, että kokeilen iskukoukkua mateille. Pistin reiän aivan jäännostoavannon läheisyyteen ja aamulla kiemurteli koukussa parin kilon made. Innostuin asiasta ja porailin reikiä eri puolille lahdelmaa. Seuraavana aamuna oli yllätys melkoinen, kun jokaisessa koukussa oli jonkinlainen mateenluiru, yhteensä kymmenkunta limamikkoa. Sitten syönti vähitellen laimeni ja jouduin lopulta luopumaan pyyntihommasta.
Mutta ainahan voi lähteä Sääperille pilkille pyhänseutuna, kun ei ollut koulua. Isä sen sijaan viritteli talvirysiä pariin paikkaan. Avannon tekemisessä oli iso homma, mutta mustia ja liukkaita herkkukaloja tuli aina rysää koettaessa melkoinen keko jäälle.
Jääkiekkoa omatekoisin varustein
Jääkiekkokenttä piti aurata myös joen jäälle. Ei puhettakaan, että olisimme saaneet hokkareita tai oikeita jääkiekkomailoja. Joen ylle kaartuneen lepän juurakosta sai hyvän mailan. Pellavaloukun terästä ja tossuista sai hyvät luistimet, kun käytti aivojaan. Naulasimme sen tossunpohjan läpi lautaan ja menoks vain.
Joskus jäällä oli kuumiakin kisoja. Rangaistukseksi katsottiin sääntöjen rikkojan nenästä ”senkka”. Myöhemmin saimme sitten hiihtomonoon kiinnitettävät Nurmes-luistimet. Voi sitä ilon päivää.
Ensi jään tarkastus
Oli aina melkoinen uutinen, kun isä sanoi käyneensä jäätä myöten joen toisella puolella. Siitä arvasimme, että kohta voidaan oikaista jäälatua myöten kouluun, joka oli toisella rannalla. Isän ilmoitukseen liittyi aina pelkoa. Mitäpä jos isä olisi erehtynyt menemään liian heikolle jäälle. Mutta isä kuittasi nämä pelot olankohautuksella ja sanoi kokeilleensa kirveellä jään keston.
Isä kertoi aina meille lapsille (pelokkeeksi?) tapahtumaa, kun kaksi koulupoikaa katosi. Oli heikkojen jäiden aika ja Kosolan rannassa oli virtapaikka. Sieltä etsijät heidät löysivätkin, repuistaan avannon laitaan jäätyneinä. Kun näitä tarinoita kuunteli, meni enin into lähteä heikolle jäälle.
Avantopyykillä
Jos pyykeistä haluttiin erittäin raikasta tavaraa, piti niitä huuhdella pesun jälkeen avannossa. Minä aina ihmettelin äidin käsiä, kun ne punottivat. Tuli mieleen, että äiti ei jäisiä vesiä säiky. Joskus siskot auttoivat äitiä tässä puuhassa. Avannossa huuhdeltujen lakanoiden väliin oli hyvä mennä nukkumaan.
Pupuset
Joen jäälle ja jyrkkiin jokitörmiin tehtiin jännittäviä hyppyreitä ja joskus etsittiin uusia reittejä ja yritettiin saada kaveri jänistämään. Vaati erityistä taitoa tulla ”telemarkilla” jäälle, joka oli kohtisuoraan rantatörmää vastaan. Monet sukset siinä menivät palasiksi, mutta isäpä paikkasi suksen kärjen säilykepurkin pellillä ja nupinauloilla, kiversi sitten virityksen puisilla painimilla, jotka nykyisin ovat museotavaraa. Jotenkin antoi intoa, kun kouluun mennessä suksen kärjet sojottivat iloisesti kohti taivasta. Loppuviikolla oli sitten jo ”matalampi profiili”.
Vene ja laituri piti nostaa talviteloilleen. Isällä oli kaksi piettyä puuvenettä, joiden piki sitten talven mittaan karisi pois, mutta keväällä oli taas pikitynnyri rannassa ja auringon, tuulen ja jään haurastamat kolot tilkittiin.
Kyllä muistetaan, pupuset ja se rohkeus, mikä oli sen ikäisenä. Minäkin poikien yllytyksestä laskea hujautin Kososen pumppukopin katolta alas hyppyriin ja Jänisjoen kohvaan umpisukkeliin päättyi se lasku. Isoveli tuli kaivelemaan pikkusiskoa sohjosta ja ensimmäinen huoli oli; ”tätä ei sitten kotona kerrota”. No kun kerran suhteellisen ehjin nahoin siitä selvisin ja sukset samoin, ei sitten kerrottu.
Toisen jutun kerron majavien älykkyydestä, kun oli tuo majavakuva edellä. Viime keväänä matkoilta tultuani oli peräkärryllinen haapapölkkyjä hävinnyt halkorantteelta Jänisjokivarressa. Olin ennen matkaani tehnyt savottaa majavien kaatamista haapatukeista, jotka olivat kaatuneet pellolle, eikä majavat olleet niitä pilkkoneet.Vaikka matkaa oli rantoja pitkin yli kilometri ja rantteelle vedestä noin 50 m, olivatpa haistaneet, mihin tukit oli viety! Hetkisen jo mietin, kuka oli ollut polttopuita vailla, kunnes mullalle riivitty polku rantaa kohti paljasti hakijat.
No, yksi paksu pölli oli jätetty ikäänkuin moottorisahakorvausta;)
Moi kiva oli lukea Jouko Varosen karusellin rakentamisesta ja kokemuksista lapsuuden ajoilta. Meillä oli nimittäin minun kotitaloni vierellä pieni lammen potrakko, jossa tutkimme sammakon kuteet, talvella otimme kelkkakyytiä ja jopa luistelimme siinä
pienessä tilassa. Taisipa olla sahanterät kengissä- sitten myöhemmin nurmekset mononpohjissa. Mutta siitä se luistelu minullakin alkoi ja isompana sitten piti kulkea kaupungin läpi muutama kilometri olipa pakkanen tai ei kaupungin luistinradalle.Mukavaa oli – rusettiluistelut ja kaikki.