Kyllä minä niin mieleni pahoitin – kirjailija Tuomas Kyröä siteeraten – kun en saanut nimeäni Karjalantalon seinälaattaan. Tarina on seuraavanlainen: ”Kansakoululaisia velvoitettiin keväällä 1953 keräämään tukimarkkoja Joensuun Ilosaareen rakennettavaa Karjalantaloa varten. Keräyksen organisoijana oli talousneuvos Kosti Aaltonen”, kertoo sanomalehti Karjalainen artikkelissaan Uhkarohkea ponnistus 29.1.2011.
Tätä velvoitetta noudatettiin myös Värtsilän kouluissa. Tuona keväänä kansakoulumme opettaja Emil Jaloma käynnisti kyseisen keräyksen oppilaiden keskuudessa. Mehän pojat innostuimme asiasta varsinkin kun luvattiin, että kaikkien kerääjien nimet tulevat Karjalantalon seinälaattaan. Kiersimme talosta taloon, joissa vastaanotto ei – ymmärrettävistä syistä – ollut kovinkaan innostunutta. Saimme kuitenkin kokoon jonkin verran kolikoita, jotka opettaja sitten tilitti eteenpäin.
Sitten ei muuta kuin odottamaan talon valmistumista ja nimiemme ilmestymistä talon seinään. Mieltä tietenkin askarrutti, tulevatko nimemme sisä- vai ulkopuolelle. Melkein näin jo silmissäni, kuinka nimeni komeilee ehkä jopa ulkoseinässä!
No, näinhän ei käynyt. Lehtitiedon mukaan koululaiset keräsivat tuohon hankkeeseen miljoonan silloisissa markoissa. Olen varma, että moni muukin pieni kerääjä pahoitti mielensä, kun kävi ilmi, ettei nimi koskaan tullutkaan näkyviin.
Johannes
Minunkin nimeni piti siellä oleman. Eräänä iltana kauan sitten en päässyt edes sisään, kun ei ollut kravattia kaulassa.
Kyllä mummokkii keräs, van ei Värtsilästä, ihan Tohmajärveltä—.
Nimmii en ou kahtona;?