Aurinkoisella keväthangella hiihdellessäni muistui mieleen isän onkivapojen katkeaminen. Sakari H kertoi tarinassaan Alen mökki, kuinka hän pamautti isänsä suksilla Alen mökin seinään. Kerron tässä heinäkuisesta sunnuntaipäivästä 1949. Isä oli aamuvarhaisella lähdössä ongelle ja jätti kaksi onkivapaansa portaan viereen pihamaalle ja lähti kaivamaan matoja tallin seinustalta.
Tuplavahinko
Ei isä kauan viipynyt poissa, mutta sillä aikaa ennätin tekemään tuplasti vahinkoa. Otin ensi toisen ongenvavan normaalisti käteeni, kohottelin sitä maasta ja totesin, että onpa kevyttä haapapuuta (ehkä olin nähnyt aikuistenkin näin tekevän). Mielessäni välähti, että tuntuukohan paino samalta, jos onkea nostaa ohuemmasta päästä. Tuumasta toimeen, risahdus, käteeni jäi metrin pätkä katkennutta onkivapaa!
Mikä lie tullut vihtahousu – ehkä pienoinen paniikki – tartuin toiseenkin onkeen samalla tavalla, samoin seurauksin. Nyt kädessäni oli hieman pitempi vavan tynkä. Olin katkaissut isän molemmat onkivavat. Tuli hännän alla syöksyin piiloon lähimpään pusikkoon.
Kutsuhuutoja
Aluksi olin niin läheisessä puskassa, että korviini kantautui pihamaalta hyvin kuivia kommentteja ja uhkaavia kutsuhuutoja. Äänensävystä päättelin, että nyt saattaisi olla tiedossa remmiapelia.
Olin koko päivän piilossa ja kutsuhuudotkin muuttuivat miedommiksi. Ehkä arveltiin, että kyllä routa porsaan kotiin ajaisi. Ei ajanut. Aurinko oli jo alhaalla ja poika edelleen poissa näkyvistä. Etsijöiden huudot kuulostivat jo hätääntyneiltä. Suuretsintää ei vielä järjestetty, mutta muistan huutelijoiden joukosta ainakin tätini äänen.
Ilta hämärtyi. Nyt kuului lempeitä kutsuhuutoja. Päivä oli ollut pitkä ja nälkäkin kurni jo vatsanpohjassa, olinhan ollut koko päivän syömättä ja juomatta. Ehkä nukahdinkin välillä. Oli tullut aika astua takaisin näyttämölle.
Puhtaissa vesissä on mukava onkia ja polskutella. Kuva EJ
Luodolle käyn onkimaan
Minulle oltiin erittäin ystävällisiä, ei puhettakaan pelkäämästäni remmiapelista. Minulle laitettiin ruokaa eikä siinä muru mukkia vääntänyt, kun pistelin sitä poskeeni hyvällä ruokahalulla.
Nukkumaan mennessä isä istahti päästävedettävän sänkyni laidalle. Jutteli siinä sätkää kääriessään: ”Kuulehan poika. Huomenna mennään yhdessä ongelle. Liiterin orrella on kuivumassa haapapuisia onkivapoja vaikka kuinka paljon.” Isällä ja minulla oli niin suuri ikäero että hän olisi hyvin voinut olla iso-isäni.
Johannes
Olipa koskettava ”aamuhartaus”! Hieno kuvaus pienen pojan elämästä ja viisaasta isästä.
Hieno tarina! Kerrottu niin eläväntuntuisesti, että heinäkuisen sunnuntain lämpö ja veden tuoksu tulvahti aistimuksiin. Remmiapeli – tuttu sana, vaikkakin kauan käyttämättä ja unholassa ollut!
Johanneksen kertomus on kuin laatuviini.
Jäi miellyttävä, viipyilevä jälkimaku.
Koskahan päästään remmiapeliin asti.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Melkein henkeä pidätin, kun jännitin kuinka ongenkatkojan käy. Eipä isä olisi voinut hienommin hoitaa omaa osuuttaan. Hieno kuvaus kesäisen päivän tapahtumista! Kiitos Johannes!
Sanan perusmuoto on kai remmiapeli.