Saankohan aittaasi tulla? Tällaisia tuntemuksia herättää vanha harmaahirsinen Niirasten aitta Patsolan mäellä. Siellä saattaisi kesäaikaan makeat unet irrota – tai sitten ei.
Kukaan ei varmuudella tiedä, milloin ja mistä aitta on nykyiselle paikalleen siirretty. Aikaa siitä kuitenkin on melkoisesti. Siirtämisestä kielivät hirsimerkinnät ulkoseinällä.
”Siellä nukuttiin kesäisin”, kertoi Teuvo Niiranen. Nykyisin aitta on käyttämättömänä muistuttamassa menneistä ajoista. Onko lukijoilla kokemuksia, millaisia unia aitoissa näki. Oliko koputtelijoita?
Nainen veti lämpöisenä kesäiltana aitassa peitoa ylleen.
Uni ei oikein tullut. Aitan hämärässä hän antoi katseensa
seurata vuosikymmeniä sitten vestettyjä, numeroituja ja paikoilleen ladottuja puunkarheita hirsiä. Orsilla roikkui
mattoja ja vuodevaatteita.
Aitan yhdessä kulmassa oli ollut useana kesänä leppälinnun
pesä. Mutta ei ollut enää. Eräänä kesänä käki oli muninut
siihen yhden ainokaisen munan. Käenpoikanen kasvoi ja kasvoi.
Se oli ollut lupulta niin suuri, että se oli täytynyt vapauttaa
sahaamalla pesän suuaukkoa suuremmaksi.
Nainen haukotteli. Hän kokeili sivustavedettävän sänkynsä toista
puolikasta. Se oli tyhjä. Siihen olisi nukkuja mahtunut.
Oli ollut sellainen päivä, että oli vain murahdeltu, puhuttu
yksittäisiä sanoja. Ei riidelty, mutta ei puhuttukaan.
Iltapäivällä mies oli ottanut uistinpakkinsa ja lähtenyt kalaan.
Ties vaikka olisi hukkunut, kun ei jo tule! nainen säpsähti
ja hyppäsi narahtaville lattialankuille. Vuosien takainen
aitan ovelle koputtelija, josta oli tullut aviomies. Nainen
hapuili aitan hämäryydessä käteensä kännykän.
”Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saa yhteyttä”. Mitähän se nyt meinaa. Ei olis pitänyt eilen taas ottaa puheeksi sitä
lomanviettoasiaa. Mutta kun niin tuntuis mukavalta ajatella, että mekin vielä joskus mentäis johonkin yhessä. Ihan matkalle!
Oltais niinkuin ennen, naurettaisiin yhdessä. Unohtuisivat vähäksi aikaa pojankin aiheuttamat huolet. Olisihan minun pitänyt jo tietää, että ei siitä mitään tule. Nyt piilottelee, että ei tarvitse puhua. Kun ei vaan olis mitään sattunut. Pudonnut koskeen. Tai jos on vaan akku loppu. Ja mikä tässä olis nyt ollut. Ollaan vaan kotona. Mihinkä sitä nyt tarviis reissuun meikäläisten..
Sulkenut puhelimen,niin hänen tapaistaan. Mykkäkoulua pitää,
nainen sitoi harmissaan kylpytakin vyötä kadonneen vyötärönsä
ympärille. Sängyn vierestä osuivat tohvelit jalkoihin. Nilkat
turposivat tällä helteellä. Pitikin mennä ehdottamaan sitä
Kreikan matkaa,nainen harmitteli.”Hellettä ja velkaa kylliksi itselläkin”, oli mies murahtanut. Oven säppi kolahti ja saranat
narahtivat rasvan puutteesa tutun naukaisunsa, kun nainen laskeutui aitan kynnykseltä hiuksiaan oikoen pihapolulle.
Keittiön jääkaapista osui käteen joku einespitza, jonka nainen
huitaisi mikroon. Hän asettui keittiön pöydän ääreen niin, että
saattoi nähdä syödessään koko ajan rantatielle. Toisi edes järveltä kuhaa, kai sitä syvänteiden reunalta saisi.
– Perhana, siellä se on nyt uistin kiinni pohjassa. Pitikö sen taas aloittaa se jokavuotinen junkutus ulkomaille menosta. Siimakin meni poikki. Pitäs se jo tietää, että minua ei kiinnosta. Eikö se tullut selväksi jo silloin vuonna yheksänkymmentä ku käytiin siellä Mallorkalla vai mikä se oli.
Venyä tuntikausia lentokentillä ja oottaa. Sen kerran kun on muutama päivä vappaata, pitäs johonki olla menossa.. Minä oon sanonu, että olen putkimies, lvi-alan yrittäjä enkä mikkään matkaopas. Ja Lipposen Paavon äitiki sano Paavolle, että pittkkäkö sitä aina lennellä johonki ilmaa saastuttamaan, pysy kotona. Apu-lehestä luin.
Vaan jospa se lähtee sitten yksin, sen uuden työkaverinsa kanssa.
Kuuluu olevan sinkku. Jospa sillä on paha mieli kun minä olen tämmönen jörrikkä. Minkähän uistimen tähän nyt laittaisi vai laitako mittään. Jos sanosin eukolle, että paahan mekko päälles, kävästään vaikka kylällä pitsalla.
Nainen päätti palata aitalle. Yösyönti oli lihottavaa, mutta saattoi auttaa uneen pääsyssä. Lokit kirkuivat läheisessä
niemennokassa, mutta moottorin ääntä ei kuulunut. Hän
haki uudestaan mukavaa nukkuma- asentoa.
Aitan hirret narahtelivat, kuten vanhoissa rakennuksissa oli
tapana. Elivät elämäänsä.
Aitta, se oli tullut pihalle samaanaikaan kuin nainenkin tuli
taloon. Perintöaitta. Hirret käännettiin ja aitta pystytettiin
pihalle uudestaan. Hirsirakennuksessa oli oma, hyvä henki.
Nainen koristi rakennuksen seinustoja kesäisin kukka-amppeleilla.
Onkohan ne tänään kasteltu?
Uni oli jo voittamassa naisen valtaansa, kun aitan ovelle
koputettiin. Nainen könysi ovelle ja avasi säpin.
Mies seisoi ovella kasvot loistaen. ” Sain nelikiloisen kuhan”,
hän iloitsi kuin pikkupoika. ” Vedin yksintein fileeksi ja
panin jääkaappiin aamua odottamaan”. ” Aika vonkale oli”, mies
selitti monin sanankääntein kalan ylös kelaamista.
” Millä uistimella sait” nainenkin innostui saaliista.
” Sillä punavalkealla, josta sanoit, ettei mikään kala ole
niin tyhmä, että siihen tarttuisi.
” Vai sillä” nainen katsoi miestä silmiin ja molemmat purskahtivat nauramaan. Nauroivat kuin silloin ennen.
Kylläpäs ne vaan hyvältä maistuivat uusien perunoitten kanssa!
Ja nyt niin makiasti nukuttaa. Kyllä päiväettonneet on tarpeen.
Kunhan tuo entinen morsian saapi astiat tiskattua, niin houkuttelen hänet kesäaittaan menneitä muistelemmaan! Olen minä vaan ehki kalamies! Enkä tuo kaloja perkaamattomina tupaan asti, vaan ovat siinä kunnossa, että tarvitsee vain ruuaksi valmistaa!
Rivakka on hänen askeleensa nyt, ja näyttää, että kahviksi joutuu vielä mansikkakakku.
Tuore kala suoraan järvestä pöytään, kylläpä maistuikin.
Oli siksi kookas, että riittää vielä usempaankin ateriaan,
nainen mietti laitellen astioita koneeseen. Mies nukkui
ettoneita sängynpäällä. Hyvä omatunto oli paras päänalunen!
nainen muisteli jotain kulunutta fraasia. Pian täytyisi hänet
herätellä päiväkahville.
Mies oli aikonut kahvin jälkeen selvitellä eiliset sotkuun
jääneet siimat ja uistimet. Ovat sitten taas valmiina. Kalassa
kun oli mennyt aikaa yli puolenyön.
Aitta näkyi keittiön ikkunaan. Nainen tutkaili harmaata rakennusta ja aikoi ehdottaa miehelle aitan maalausta.
Punamultaa, punamultaa sen maalin olla pitää! Niin, ja sitten
nuo hirrenpäät voisi vetää valkoisella. Olisikohan siinä jotain
järkeä?
Maalata vanha aitta! Miten minä sen estän, että ei tulisi ryppyä
rakkauteen? En kehtaa suoraa kieltää, mutta en myöntelekkään!
Harmaa on vanhan hirren väri, ei se siitä muuksi muutu. Korkeintaan oven karmit ja ovi.. Mitenkä se kuvittelee, että
hirret punamullattais? Johan se seuraavana kesänä pilikottaa
harmaa läpi. Ja mitenkä paljon sitä punamultaa menisi, sehän vanha hirsi imee ihan mahottomasti. Minkä takia asiat ei saa olla ennallaan? Saisinkohan tuota ”rojektia” siirrettyä ensi vuoteen, sanon vaikka, että pitää hyvin suunnitella ensin.
Että se sitten niistä muisteluksista aitassa.
Jonkin aikaa naista harmitti, kun mies ei innostunut aitan
maalaamisesta. Saattoi mies olla oikeassa ja olikin, että
maalia menisi hirvittävä määrä ikivanhaan rakennukseen, eikä
silti harmaa peittyisi. Ja miksi pitäisikään. Kaunishan se on
noinkin, ikäisensä näköinen. Nainen katseli ikkunasta yhä
rakennusta. Kylläinen kissa hiipi ja livahti aitan alle, ei
viitsinyt edes hiiriä pyydystää.
Mutta mikä oli unta ja mikä totta? Nainen ei tiennyt, oliko
hänen tuntemuksensa aitassa nukkuessa vain pahaa unta. Että
siellä portaikossa aivan kuin liikkuisi joku. Niitä tilanteita
oli ollut useitakin kesän aikana, askeleet portaissa ja aitan
vintillä kolinaa. Eihän se mies niitä kuullut, hän kun sikeästi
nukkui. Aitassa yksinkertaisesti kummittelee. Siellä asuu haamu.
Eikä nainen oikein uskaltanut ottaa asiaa puheeksi. Kuka ja
miksi se kummitteli?
Kumman rauhallisesti hän suhtautui siihen, että en heti ruvennut
maalausurakkaa suunnittelemaan. Aivan kuin olisi tullut katumapäälle, säikähtänyt jotakin. Minähän en koskaan ole oikein
innostunut ollut koko aitasta, vaikka aikoinaan sen
ovelle koputtelin. Sitten kun ruvettiin saman katon alle
asumaan, oli appiukko sitä mieltä, jotta ”aitta
suapi lähtöö sammaan matkaan, siitä on ollut jo tässä pihassa
tarpeeksi harmia”. Joka kevät, kun on laitettu aittaan nukkumapaikat, olen muistanut sen, kuinka helpottuneilta appivanhemmat vaikuttivat, kun hirret oli kasattu kuormaan.
Hyvä aitta se on ollut, mutta turhan hallitseva pihapiirissä.
Joskus ihan tuntuu, että tuimasti minuakin katselee sieltä joku,
liekö ollut katselijallakin aatoksia pyytää elämäntoverksi minun
mielitiettyä, nykyistä petikaveria.
Mies ei ole koskaan pitänyt aitasta. Puhuikin kerran, että
aitassa on outo henki. Ehkä mieskin on aistinut kummituksen
läsnäolon, mutta miehethän eivät helposti sellaista tunnusta.
Akkojen höpötyksia koko haamut, sanovat. Aitasta ei ole
oikein pitänyt kukaan, ja joku aitassa yöpynyt vieras on
muuttanut taloon nukkumaan, valittanut vetoa. Aitanvintillä
olevat paperit olisi syytä tutkia, jotain johtolankaa sieltä
varmasti löytyy. Siksi antoivat aitan perinnöksi, pääsivät
vanhemmat samalla eroon kummituksesta. Niin sen täytyy olla.
Meillä asuu perintökummitus.
Hyry tulee mieleen. Kommenttitekstiä lukisi viikon syömättä.
Tässä tuli tehtyä ”aitanvaltaus”. Minä jätän nyt kummitusaitan
elämään omaa elämäänsä. Pääsevät muutkin kertomaan aittakokemuksiaan. Huomenna on työpäivä.
Kiitos Maija-Liisa ja Anneli tähänastisesta! Kommenttiteksti on ollut hykerryttävää luettavaa. Tahtoo lisää!!! Eihän kummituksen arvoitusta voi jättää ratkaisematta.
Minulta myös kiitokset, upeeta tekstiä!
Neljä tyttöä nukkui mummolan aitassa Viinijärven
Ristonkankalla. Olimme iältämme 7 – 14 vuotiaita,
Leema serkku oli vanhin. Oli jännittävää valvoa yömyöhään,
ennen nukkumaanmenoa kävimme läheisellä purolla iltapesulla.
Aamulla aikuiset antoivat meidän nukkua ainakin kymmeneen
saakka ja hyvin viileässä aitassa nukuttikin.
Kerran keskiyöllä päätimme lähteä yökävelylle. Hyttysiä
oli runsaasti ja niinpä keksimme kääriytyä valkoisiin
pellavalakanoihin niin että ainoastaan silmät jäivät näkyviin.
Itseämmekin nauratti kuin muistutimme piirroksissa näkemiämme
aaveita.
Siitä syntyikin idea leikkiä aaveita ja hiippailimme aitanovesta
ulos pituusjärjestyksessä, pienin ensin. Leikkiin kuului että
laskeudumme selkä edellä jotta ulosmeno olisi horjuvampaa.
Samanaikaisesti oli salolla asuva Saimi palaamassa jostain
reisssusta kotiinsa. Salolle menevä tie sivusi kyseistä
aittarakennusta. Samanaikaisesti kun Saimi oli sulkemassa
porttia alkoi aitan tienovilla tapahtua kummia. Aitan ovi
aukesi ja neljä ”haamua” laskeutui peräkanaa aitan portaana
olevalle myllynkivelle. Siitä juhlallinen kulkue siirtyi
hämärässä yössä kohti alavampaa niittyä jota Koivikkosuoksi
kutsuttiin.
Meillä oli muut mielessä, tuskin huomasimme kyseistä Saimia
ennen kuin hän kirkaisi ja hyppäsi salamana pyöränsä selkään.
On häntä mahtanut pelottaa asumattomalla metsätaipaleella!
Seuraavana aamuna emme saaneet nukkua kymmeneen. Aitan ovelta
kuului napakkaa koputtelua jo aamutuimaan. Kyseinen Saimi oli
heti päivän valjettua tullut kertomaan mummollemme yöllisestä
näystään. Mummo oli luvannut näyttää Saimille samat ”aaveet”
päivänvalossa.
Ajan tavan mukaan pyysimme Saimilta anteeksi, kun mummo sitä meiltä odotti. Huomasimme kyllä että mummon oli vaikea pysyä
totisena.
Jos Anneli päättää ottaa kummitustarinan ratkaistavaksi,
voisin kai osallistua tutkintaan. Eivätkä toimituksessakaan
pistäisi meiltä jo piuhoja poikki.
Laitan tutkintapyynnön tulemaan tuonnenpana.
Nyt pitää vähän leipänsä eteen tehdä jotakin.
– jatkuu…
Nukuttaa ei nukuta
Nainen kyykki mansikkamaalla ja keräsi kesän satoa säilöön.
Osa mansikoista syötiin heti tuoreeltaan, osan nainen laittoi
pakasterasioihin ja pakkaseen. Joku mehukas marja osui poimijan
suuhun yksintein. Hän nousi ylös mansikkamaalta selkäänsä
oikaistakseen.
Vajan edustalla mies korjaili 60-luvulta peräisin olevaa
Pappa- Tunturiaan. Siinä pappa pelitti pappaa vastaan.
Sen jälkeen kun Halvatun Papat kävivät kylällä esiintymässä,
tuli meidänkin Pappa- Tunturi lennossa ulos varastosta.
Paljon siinä on jo remonttia tehty, mutta paljon on vielä
tekemättäkin. Osia täytyy tilata netistä, tuttavilta ja ties
mistä haalia. Hurja ukko. Eipä enää soita ”Nuoruusmuitoja”-
levyä.
Nainen istui aitan viereen jakkaralle ja perkasi mansikoita.
Jotain täytyis tehdä, hän aisti epämukavan seinän selkänsä
takana. Tänä kesänä kummitus oli aktivoitunut erityisesti.
Se ramppasi usein yöllä aitan rappusia. Se käpälöi kännykkääkin,
joka soi keskiyöllä, mutta näytöllä näkyi vain tähtitaivasta.
Emäntä näkyy istuvan aitan rappusilla. Muka marjoja puhdistaa,
välillä vilkuilee puhelimeensa. Odottaako soittoa, luulee että minä en huomaa. Joku sitä hermostuttaa, onko se sinkku-työkaveri
saanut sen päähän jotakin haaveita kuitenkin siitä lomamatkasta.
Jos siellä on netissä joku äkkilähtö, ha-la-val-la.?
Ja mitä se
appiukko meinas, että tuosta aitan riivatusta on ollut jo tarpeeksi
harmia. Kuka siellä on kulukenu koputtelemassa ? Kuka ?
Taas irvistellee minulle tuo tämän laitimmainen nurkka.
Oikein nauraa ivallisesti.
Otanko ja puran koko höskän? Siirrän tuonne rantalepikkoon ja
poltan ensi juhannuksena kokkona. Muutenkin tässä tarvis uutta varastorakennusta suunnitella, jotta saisi työkalut ja firman varaston parempaan järjestykseen.
Mikä se on semmonen yritys, jolla tavarat lojuvat Transitin perässä. Autotallikin on niin täynnä törkyä, että auto joutuu
ulkona olemaan. Tästäkään moposta enää mitään saa aikaiseksi.
Vaan oli se mukava silloin ennen kun mahduttiin kaheltaan tämän pyörän selkään. Ihan tässä jo pää menee sekaisin tavan äijällä
kun ei tiedä mitä tekisi, että hyvä olisi. Taas nurkkasilmällä
vilkuilee tänne ja välillä puhelintaan kyttää. Jospa laittasinkin Velerille tekstiviestin, että hommaa minulle sivuvaunullisen moottoipyörän, Uralin! Vien sitten sillä muoria
matkustelemaan lähikylille. Että pidä huivistas kiinni mammaseni, täältä tullaan..
Mies on niin ärrinpurrin, kun ei ole saanut hyvin nukutuksi.
Heräilee hänkin niihin rappusissa liikkujan ääniin. On puhelimellekin mustasukkainen, että kuka soittaa ja miksi.
Rasittavaa. Miehellä on kädet täynnä nuoruusmuistoja, Pappa-
Tunturin osia. Tuolla mopollahan me kävimme nuorena Värtsilän
lavalla Katri – Helenaa kuuntelemassa, kun tämä aloitteli
uraansa. Olimme päivällä heinäpellolla, illalla menimme lavalle.
Mies ohjasi, minä istuin tarakalla. Mutta ei hän sitä tietenkään
muista.
Viime yönäkin joku varjo kuvastui aitan peiliin, mutta millä
saisin miehen vakuuttuneeksi henkiolennosta. Olisinko voinut
teipata haamun peilin pintaan? Jotain tässä nyt on. Mies potkii
aitan nurkkia vihoissaan.
Tämähän on kallellaan koko tönö. Ovatko ne nuo alimmat hirret tästä nurkalta lahonneet, vai mikä? Täytynee mennä sisälle ja tarkastaa sieltäkin.
Vintille menevien rappusten yläpäässä on reilu puolentoista metrin aukko. Uskaltaakohan sinne mennä, kestääkö tuo välikatto
enää..
Tuskin moneen vuoteen kukaan on siellä käynyt, ei varmasti
sen jälkeen kun lapset muuttivat Etelä-Suomeen. Nyt käydessään
nukkuvat talossa sisällä. Ovat jo niin urbanisoituneet, että ei aitan vintti kelpaa! Jospa tänä kesänä laitetaankin kaikki kesävieraat aittaan nukkumaan. Ihan åoruuttaan. Poikakin sen uuden hellunsa kanssa. Miten siinäkin niin kävi? Mies yli neljänkymmenen, luulisi, että järki olis pysynyt päässä ja perhe koossa. Vaan niinhän ne sanovat, että on aina ollut semmonen hameniekka, hinku aina uusien kukkien perään. Onneksi tytär on tasaisempi luonteeltaan. Heh, isäänsä tullut, ei hökellä pitkin kyliä, kolmekymmentä täyttää syksyllä. Vielä se kerkiää kunnon vävyn meille hommata.
Mies on epäileväinen kummituksen suhteen. Hän etsii lahon
aitan rempallaan olevista rakenteista syytä epätavallisille
ilmiöille. Mutta kummitus siellä on.
Kävin Joensuussa asioilla käydessäni selvännäkijän puheilla.
Hän näki harmaan rakennuksen, joka pitää sisällään vieraalle
henkilölle kuuluvan esineen. Siinä voisi olla selitys epämääräisille kolkutuksille.
Kauan aikaa pähkäiltyäni muistin aitan seinällä olevan täytetyn
metson. Isäni antoi metson lahjaksi Robertolle, italialaiselle
kilpahiihtäjälle, joka harjoitteli paljon Suomessa. Me seurustelimme ennen nykyisen mieheni tapaamista. Suunnittelimme
jopa avioliittoa, mutta katolinen pappi kielsi Robertoa menemästä
vääräuskoisen kanssa avioon. Unohda koko juttu, pappi oli sanonut. Siksihän meidän poikamme on tummasilmäinen,Roberton
poika. Hyvä isä tämä mies on pojalle ollut. Suvulle ja tutuille
olemme puhuneet luonnonoikusta, heidän kysellessään pojan
silmien väristä. Kun ei kellään koko suvussa ruskeita silmiä…
Ehkä Roberto on kuollut, ja metso siksi aktivoitui. Ukkometso,
homenokka, joka hyvin täytettynä säilyy pitkäänkin. Sääli
sitäkin olisi nuotiossa polttaa. Palaisiko edes kummitus metson
mukana? Ei palaisi. Mitähän täytetystä metsosta maksetaan?
Taidanpa laatia lehteen pikkuilmoituksen: Myytävänä täytetty
metso. Siinä menee kummitus samalla metson mukana.
Mies voi tehdä lahosta aitasta juhannuskokon, mutta metsoa
ei polteta.
Tämä tarina päättyy tähän.
Kiitos Maija-Liisa, oli mukavaa, tosin jo lopusta en millään meinannut jaksaa keksiä jatkoja. Minun alaani enemmän änkyrät miehet, kuin kummitukset! Hyvää kesää.
Kiitos Annelille seurasta! En tiedä kuka olet, mutta
Anneli et ainakaan ole. Tarkoitukseni oli alussa kommentoida
kaunista aittakuvaa hiukan tavallisesta poiketen. Sitten
kohtalo puuttui peliin Annelin muodossa. Kummitustarina tuli
sentään ratkaistua.
Tämä tarina ei ole tositarina!
Maija-Liisa, en minäkään tiedä kuka olet, mutta luultavasti kirjoittamisen ammattilainen (?). Minä olen viimeksi kirjoittanut tarinoita 60-luvulla koulussa, ja sen kyllä huomaa, kun vertailee meidän tekstejä. Ehkä olen joku toinen Anneli.
Nyt jätän Sinut ja tämän palstan rauhaan. Ainakin toistaiseksi.
Maija-Liisa ja Anneli,
älkää jättäkö näitä palstoja rauhaan.
Kiitos Maija-Liisa ja Anneli, että jatkoitte tarinaa vielä monen herkullisen ”jakson” verran. Hieno loppuratkaisu ”perhesalaisuuksien” paljastumisineen.
Oma aittamuistoni sijoittuu 50-luvun loppupuolelle Kiihtelysvaaraan. Olin usein yötsissä koulutoverini Tertun luona. Kesällä nukuimme aitassa. Erään kerran sattui sadepäivä. Leikimme ja luimme aitassa. Lempeän kesäsateen ropina pärekattoon oli kuin kauneinta musiikkia, se teki päivän tunnelmasta täydellisen.
Se aittakuva pisti mielikuvituksen liikkeelle, josta
seurasi sattumanvarainen roolileikki Annelin kanssa.
Tekstiä ei ehtinyt viimeistellä, kun piti laittaa tuutista
ulos.
Lasisilmäinen, ikuisiksi ajoiksi soidinasentoon täytetty
ukkometso oli omiaan kummittelemaan. Kyllä itsekin kummittelisin
siinä asemassa. Parempi on elävä lintu. Roberto, hänen oli lintu.
Kuulaassa syyssäässä naisen katse hakeutui taloa ympäröivään
puutarhaan ja maalaismaisemaan. Täällä luonnon keskellä oli
helppo hengittää. Täällä asui rauha.
Syyskuun lopulla pihan suuri vaahtera pudotti valtaosin värikkäät
lehtensä suureksi röykkiöksi. Nainen silppusi niitä ruohonleikkurilla hienommaksi, siten mahtuivat hyvin kompostiin
maatumaan.
Leimukukat kukkivat vielä vanhan kaivon ympärillä pyöreässä
penkissään. Oman puutarhan antimet korjattiin talteen: perunaa,
juurikasveja ja viinimarjatkin tuottivat satoa. Vanha omenapuukin
kantoi hedelmiään, vaikka karistikin osan painostaan maahan.
Kellarin hyllyt täyttyivät pulloista ja purnukoista.
Puutarhaa on syytä kunnostaa ennen lumen tuloa. Piha täytyy pitää
kunnossa. Haravoida. Täytyy muistaa syyslannoitukset.
Pihatyöt ja runsas ulkoilu saivat jäsenet raukeiksi.Nainen käveli
muutaman porrasaskelman eteisen narahtaville lattialaudoille.
Hän käveli tuvan iloisenkirjaville matoille, mittasi veden,
porot ja napsautti keittimen päälle.Kahviaika.
Hän katseli kahvia juodessaan avaraa pihaa ja aittarakennuksen
takana alkavaa metsää. Aitta oli yhä paikallaan. Se sai jäädä.
Samoin metso.
Olisi ollut silkkaa typeryyttä polttaa vanha aitta ja myydä koputteleva metso. Siinähän oli käden ulottuvilla valmis liikeidea. Elämysmatkailu, työmaa tulevalle kesälle. Yöpymisiä kummitusaitassa sopivaa korvausta vastaan,siitä mies ja nainen
olivat samaa mieltä.
Nainen oli varannut ajan ELY-keskukseen, jossa yritysidean toimivuutta ja kannattavuutta oli arvioitu. Aluksi epäillen
suhtautuva virkailija oli saatu kuin saatukin vakuuttuneeksi
idean kannattavuudesta. Elämyksiä, seikkailuja, niitähän
nykyihmiset etsivät. Virkailija oli esitellyt investointiavustukset ja maaseudun yritystuet. Kannattavuutta
kartoitettiin kaikin tavoin. Aitta ja metso olivat omasta
takaa. Täytyi rakentaa krillikota ja pellolle parkkipaikka.
Aittaan mahtuisi 4- 5 yöpyjää kerrallaan.
Entä jos metso ei kummittele turisteille, vaativat rahansa takaisin, oli virkailija epäillyt. Mutta mies ja nainen olivat
ottaneet tämän jo suunnitelmissaan huomioon: he olivat nauhoittaneet metson koputusta useallekin nauhalle, niin että
kaikille metso varmasti kotkottaisi. Se oli taattu jo ennakkoon.
Näin syksyisin mies kävi pätkätöidensä lisäksi kalassa. Siikaa
oli verkoissa joskus saaliiksi asti. Siellähän se rannssa nytkin.
Nainen korjasi kuppinsa, laittoi saappaat jalkaansa ja käveli
postilaatikolle. Päivän posti oli noutamatta. Jokunen lehti ja
mainoksia. Kirje. Lehden välissä oli ulkomailta lähetetty kirje.
Nainen repäisi kuoren auki ja avasi taitetun kirjearkin.
Voi ei! Mitäs tässä nyt: I love you still… you and our son
are often in my mind… Rakastaa yhä ja olemme hänen mielessään,
poika ja minä. Eihän tämä tottakaan, näiden vuosien jälkeen!
Aikoopa vielä tulla tänne ensilumihiihdolle, samalla tapaa poikansa, Roberto tänne… nainen kalpeni.
Voi että minua väsyttää. Kun olisin jaksanut ottaa nuo verkot jo kokonaan pois järvestä. Mutta jätän huomiseen. Onneksi ei tullut kalaa, on niin veto pois, että kalojen siivoaminen tuntuisi liian isolta urakalta. Pitäisiköhän käydä lääkärissä, ei tämä ainainen väsyttäminen ole normaalia. Mutta emännälle en sano tästä mitään, ainakaan vielä. On niin innoissaan tuosta elämysmatkailuideastaan. Miten se semmoisen keksi? Minua ihan hävetti kun raahasi minutkin sinne ELY-keskukseen, mutta en saanut sanottua, että ei tuosta mitaan kannattavaa saa aikaiseksi. Haavetta vain! Ja siellä vielä virkailijat höystävät! Hyvähän heidän on innostaa, kun itsellä tulee palkka aina tilipäivänä tilille ilman sen suurempia ponnisteluja! Mutta otappa elanto elämysmatkailusta täällä hevonkuusessa. Täyryy nyt yrittää häntä valistaa. Kyllä minä pitkänlinjan LVI-yrittäjänä tiedän, että leipä on pieninä palasina maailmalla, ja tuleva eläkekin mitätön, kun ei ole ollut varaa maksaa itselle kunnon eläkettä. Ei siellä ELY-keskuksessa mitään näistä sanottu. Ja vielähän se on yrityskin perustamatta. Ja mitä ihmeen investointiavustuksia siihen tarvitsee, jos vaan aitassa meinaa vieraita makkuuttaa! Sekö se riittää elämykseksi? Yrittäjäpäivillä eräs matkailuyrittäjä sanoi, että toiminta kannattaa vain jos yritys on semmoisessa kohteessa, missä on satamäärin ja enemmänkin porukkaa aina sekä paljon juottoloita sekä vapaata riistaa iltapuhteella.. Tiedä häntä, minähän en ole ollut missään..
Täytyy minun kuitenkin sovitella, joskus hän näkyy olevan ihan muissa maailmoissa, ajattelee ties mitä ja sitä metsoa halailee.
Minulla on huono omatunto sen takia, että hävitin sen yhden postikortin muutama vuosi sitten. Siinä oli Italian postimerkit
ja muistan vieläkin, jotakin siinä luki Benvenuti a Roma, Io abito fuori a citta Roma. Panin oikein mieleen.. Allekirjoituksesta en saanut selvää, joku Umbertto tai Romeo.
Olenkohan minä tulossa vanhaksi, kaikki tuntuu ihan sekasotkulta, ja vielä tämä herrojen keksimä syrjäseutujen viemäröintikin tähän samaan aikaan. Umpiväsynyt mies konttaamaan syksykylymällä kaiken maailman rapakoihin putkia asentamaan. Ja keväällä kyllä lopetan, jään eläkkeelle. Sille pienelle. Väsyttää. Menen sisälle ja oikasen puusängyn
kannelle. Voi kun hän nyt olisi hiljaa vähän aikaa siitä matkailuyrityksestään, että saisin vähän huokasta.
Nainen luki kirjeen useaan kertaan. Totta se on joka sana. Hän
aikoo tulla katsomaan poikaansa, jota ei ole koskaan tavannut.
Haluaakohan poika nähdä biologisen isänsä? Entäpä jos ei haluakaan? Miksipä nyt, kun ei aikaisemminkaan? Aikuinen poika.
Isä tulossa turistina. Ja ensilumihiihto haaveissa. Lunta ei ole
edes pohjoisessa. Nainen käveli ajatuksissaan takaisin pihalle
ja tupaan. Hän kätki kirjeen toistaiseksi vielä kaapin perimmäiseen nurkkaan. Siinähän oli sähköpostiosoitekin Robertolle. Pitäisi vielä meiliäkin lähetellä. Ehkä poika itse kirjoittaa isälleen. On tässä nyt sulattelemista. Miten
tästä miehellekin kertoisi? Niin on väsyneeltä näyttänyt koko
mies. On jo ikääkin. Hänen olisi syytä tutkituttaa itsensä.
Olisi syytä ottaa verenkuva ja sydänfilmi. Ja hänen ikäsellään
PSA- arvot ja kaikki.
Yrityksen kanssa on pohtimista. Yritykselle täytyisi vetävä
nimi keksiä. Kummitusaitta vetäisi väkeä vain kesäaikaan, talvet
olisivat luppoaikaa. Voisi puuhailla jotain muuta. Yritys kannattaa rekisteröidä vasta keväällä, muuten alkavat verot ja
eläkemaksut juosta liian aikaisin. Liinavaatteita ja astioita
tarvitaan lisää.
Syyssateet saivat syntymään pihatielle kuralätäköitä. Autolla
ajaminen oli kuoppaisella tiellä pomppimista. Soraa täytyy ajattaa. Eihän ne kuopat itseä niin häiritse, mutta kesäturisteja
varten. Niin, ja hygienia- passi täytyy suorittaa, jos ruokatarvikkeita käsittelee. Nainen suunnitteli tulevaa kesää.
Mutta sitä ennen pitäisi kestitä Roberto. Hänestäkös tämä turistikausi alkaakin? Lieneekö hänellä taverna, kauppa vai hotelli? Kaipa se selviää.
Onneksi on hiljaa. Mutta miksi? Hätääntyneen oloinen, aivan kuin olisi itkenyt? Taitaa olla ihan tosissaan sen yrityksen kanssa.
Mutta tässä iässä, nauravathan jo kylälläkin kun kuulevat. Mutta mitä sitten! Saavat nauraa. Jos minäkin lopetan tämän putkihomman, jää luppoaikaa, voin alkaa vaikka itse kummitukseksi. Ja toisaalta taas, saahan eläkeellä ollessa harrastaa yrittämistä! Muutama moottorikelkka pitää ostaa ja valjakkokoiraohjelmaa voi ostaa alan yrittäjältä. Pitää verkostoitua. Ja kun Vasili hommaa minulle sen sivuvaunullisen Uralin, voin sitäkin vuokrata elämyksiä hinkuville. Miten tämä nyt ei enää tunnu niin huonolta ajatukselta? Mutta velkaa en anna tehdä yhtään. Investoinnit pitää pysyä kohtuullisina. Naapurilla on latukone, varmasti mielellään tekee ja hoitaa ladut talviaikana, muutaman kilometrin lenkki vaaran yli ja takaisin riittänee pimeän aikana? Ei kai se ole kovin iso kustannus. Elämyslatu! Ei tarvitse olla monta baanaa rinnakkain. Tervetuloa vaan tänne Välimeren rantamilta ja kauempaakin! Kun pysyisin terveenä. Väsyttää ja mahan pohjasta juilii. Pitänee tuo rippikoulukaverikin tutkituttaa. Mutta ensin otan kunnon unet. Kyllä tuolla muorin kupeessa on hyvä pötköttää! Oitä!
Aamukahvipöydässä nainen puhui vihdoin miehelleen saamastaan
kirjeestä. Roberto oli tulossa Suomeen, se oli nyt tosiasia.
Mies otti asian aivan rauhallisesti. Onhan pojallakin oikeus
tavata isänsä enemmin tai myöhemmin, oli sanonut. Mutta sitä mies
ei käsittänyt, että miksi Roberton täytyisi tänne kotimäellekin
tulla. Mokomakin napalanko. Nainen kertoi vielä Roberton hiihto-
suunnitelmista,mutta eihän täällä ole lunta kuin Kontiolahden
tekoladulla. Tulisi tammikuussa.
Nainen nousi pöydästä ja vei mennessään likaiset kupit. Laittoi
leivät ja voin kaappiin. Hän vilkaisi ohimennen kuvaansa peilistä. Kampaajalle täytyy varata aika, niin ja onkohan sitä
jotain kaunista päällepantavaa. On varmaan Robertokin muuttunut.
Kirjeen tekstin perusteella vaikutti kuitenkin samalta lipevä-
kieliseltä mammanpojalta kuin silloin nuorena.
Nainen puhui poikansa kanssa pitkän puhelun. Poikakin oli myöntyväinen isänsä tapaamiseen. Mikäpä siinä, oli sanonut.
Oli luvannut mennä isäänsä kentälle vastaan ja hoitaa kestityksen. Poikaa huvitti äidin hermostunut puhe puhelimessa.
Nainen kaivoi piilottamansa kirjeen komerosta ja kirjoitti
Robertolle sähköpostia: Dear Roberto Your letter was big surprise
after meny years. Of corse you are welcome to Finland. A boy wants to meet you also. He will meet you to the airport. Kirje
jatkui vielä pitkästi, ja nainen toivotti Roberton tervetulleeksi. Hän painoi lähetä nappia, eikä viestiä voinut
enää perua. Se oli nyt siinä. Katsotaan mitä tuleman pitää.
Äkkiä naisen mieleen palautui se lumoava päivä, jolloin Roberto
oli kosinut häntä Rooman Colosseumin edustalla. Ympärillä kohisi
miljoonakaupungin kiireinen elämä, mutta he kaksi nuorta ihmistä
näkivät vain toisensa. Kuinka kaikki sitten muuttui. Kuinka avioliitto tehtiin mahdottomaksi. Käskettiin unohtaa ja Roberto
unohti.
Oli vielä sekin firman perustaminen. Mies muutti yllättäin
suunnitelmia suuremmaksi. Nainen aikoi pelkästään perustaa
aittayrityksen, joka toimisi vain kesäisin. Mutta mies haaveili
moottorikelkasta ja suuremmista matkailijamääristä. Eihän sellaista jaksa kukaan. Eihän talossa oli edes tiloja talvimatkailua ajatellen. Kesällä yöpyisivät aitassa. Saunan ja
veneen käytöstä ottaisimme lisämaksun. Työvoimatoimistosta saisi
kesällä työllistämistuella ilmaisen harjoittelijan töihin. Kielitaitoisen nuoren. Ja muutenkin. Lomalaiset eivät välttämättä
halua edes kaikilla mukavuuksilla olevaa mökkiä. Heillehän olisi
elämys yöpyä aitassa, jossa vielä lisäksi kerrotaan kummittelevan. Siinä se visio olisi lyhykäisyydessään. Vasilin
Urali pyörälle voisi näyttää vihreää valoa. Olisihan se hauska
vekotin.
”Tämä on H-juna Riihimäeltä Helsinkiin, seuraavaksi Takoja, Jokela ja Nuppulinna” kuului junassa kuulutus. Poika oikaisi jalkojaan
junan penkkien välissä, oli vähällä potkaista vastapuolella istuvaa
naista. Tuntui ahtaalta, ja ahtaalta tuntui myös sydämen seutuvilla. Mutsi eilen soitti, kertoi yllättävän uutisen, että
mies, joka aikoinaan sai minutkin alulle, olisi tulossa tervehtimään. Tuleeko nyt katumaan yli neljäkymmentä vuotta sitten tehtyjä tekojaan? Mitenkähän siihen suhtautuisi. Omatkin asiat nyt rempallaan, kun viime syksyisen avioeron jälkeen ei oikein mikään ole onnistunut. Asunto piti myydä erotessa, ja uutta en ole pstynyt hankkimaan, kun uudesta suhteesta ei sitten tullutkaan pysyvää. Piti muuttaa Espoosta Hyvinkäälle asti halvemman vuokran toivossa. Samalla melkein kaikki sosiaalinen elämä loppui, uusia ystäviä paikan päältä on vaikea löytää.
Pitäisiköhän mennä käymään kotona ennen tämän äkkiä ilmestyneen isäukon saapumista. Minullahan on siellä mutsin lisäksi sekin mies, joka isänä minulle on ollut tähän asti. Ja hyvä isä on ollutkin, rehellisesti sanottuna en nyt kaipaa muuta, mutta jos mutsin nuoruuden rakkaus on tulossa niin tulkoon. Onko tässä nyt mitään menetettävää enää. Enpä olekaan käynyt kotinurkilla toissakesän jälkeen. Silloin oltiin vielä perheen kanssa yhdessä siellä. Nyt pitää mennä yksin. Mitenkähän siellä viihtyisi muutaman päivän? Rohkenenko kysyä entistä elämäntoveria matkakaveriksi, onhan hänkin sieltä lähtöisin, vaikkakin eri pitäjästä? Tai jos poika lähtisi, syyslomakin koulusta? Olisi mukavampi porukassa, ja eivät vanhuksetkaan kovin minua moittisi, kun olisi poika mukana. Olisi siinä ukille kalakaveria. Ei tullut edes kysyttyä, ovatko terveinä.. Kohta tullaan Helsinkiin, vielä metrolla siitä työpaikalle. Laitan sähköpostia pojalle ja äidilleen..
Lentokentillä oli aivan oma tunnelmansa. Ne olivat hälyisiä
paikkoja kiireisine matkustajineen ja kenttäkuulutuksineen. Kolmihenkinen seurue seisoi odottamassa saapuvien lentojen terminaalissa. Pojan ajatukset kiersivät aivan omia teitään. Murrosikäisenä hän sai mutsilta tietää italialaisesta isästään,
vaikka ei hän silti tiennyt ketä olisi ikävöinyt. Ei se mitään
muuttanut.
Finnairin lento Firenzestä Helsinki- Vantaalle ilmoitettiin hetki
sitten laskeutuneeksi. Seurue katsoi jonona saapuvia matkustajia,
että kuka se Italian isä olisi. ”Onkos tää mies mun oikee ukki,
kun te puhuitte” 10- vuotias Roope odotti Italian lippu merkkinä
kädessään. ”Värtsilän ukki on kai sitte joku mister peltoauto,jos
ei se mun ukki ookkaan,” poika puhui malttamattomana. ”Onhan se
Värtsilän ukki myös ukkisi, saat yhden ukin lisää” pikku-pojan
äiti valisti.
”Mut tuo tulija on varmasti sun isäs, ihan ootte saman näkösiä” ex- vaimo huomasi äkkiä salskean herrasmiehen lähestyvän. Robertokin tiesi, että häntä oltaisiin vastassa. Hän osasi suunnistaa lippua heiluttavan seurueen luo. Seurasi lämpimät
halaukset. Hän tarttui vielä erikseen poikansa ja pojanpoikansa
hartioista kiinni, sanoi hymyillen jotain, jota kukaan ei ymmärtänyt.
Seurue siirtyi parkkipaikalta pojan ex-vaimon autoon ja kaasutti
liikenteen vilinään. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta sillä kouluenglannilla pärjäsi. Tunnelma suli luontevaksi seurusteluksi. Poikakin alun jännityksen jälkeen totesi, että kai
tuo mies on isäni, jos niin kerran sanotaan.
Roopen syysloma alkoi sopivasti, joten koko perhe pääsi kätevästi
samalla kyydillä Itä-Suomeen. Ennen lähtöä juotiin ex- vaimon
kotona kahvit ja vaihdettiin alun kuulumisia. Pojan ex- vaimo
ei olisi halunutkaan mistään hinnasta missata tätä tilaisuutta.
”On se sun mutsis ollu aika mimmi nuorena, eipä hukkaan mennyt
Italian matka” se hehkutti ja nauroi. ” Nyt mä tajuun,että mistä
sunkin tempperamentti on peräisin,” exä katsoi käsilläänkin puhuvaa poikaa ja tämän italialaista isää. ” Ootte kyllä samasta
puusta molemmat.”
Matka jatkui ja usean tunnin kestävällä matkalla oli mahdollista
puhua paljon eri elämänvaiheista. Uudella isällä oli kolmas avioliitto meneillään, joista hänellä oli neljä tytärtä. Kulttuuritaustan huomioon ottaen saattoi aistia, että hän oli
silminnähden onnellinen pojastaan ja etenkin pojanpojastaan.
Roope halusi heti kannattaa Juventusta.
Auto kaartoi lopulta kotimäen pihalle. Naapurin irrallaan juoksevat koirat saattelivat tulijat perille asti. Mies ja nainen tulivat pihalle vastaan. Uudet halaukset ja kuulumisten
kyselyt. Vieras tuli kaukaa ja poikakin pitkän ajan kuluttua
tapaamaan kotiväkeä. Mikä oli mennyttä, se oli mennyttä, nainen
ei tuntenut mitään erityistä halatessaan poikansa isää.
Siirryttiin sisälle ja tuliaissuklaat ja juomat löysivät oikeille ihmisille. ” Maassa maan tavalla” nainen sanoi, kun
pyysi vieraita käymään ruokapöydän ääreen. Hän kantoi suuren
kulhollisen pöytään Karjalan paistia ja perunoita kaikkine
lisukkeineen. ”Ei pizzaa eikä pastaa” hän sanoi ilkikurisesti.
”Onhan minulla muutakin asiaa tänne, kuin tämä poikani tapaaminen”Roberto selitti englanniksi. ”Minulla on Italiassa
useita kauppaliikkeitä ja nyt haluaisin laajentaa liikettäni
tattien vientiliikkeen osalta” hän selvitti. ”Siihen pyytäisin myös poikaani töihin, ja siksi halusin tavata teidät kaikki yhdellä
kertaa.” Kaikki katsoivat Robertoa yllättyneinä. Se oli kaikkien
mielestä erinomainen idea, ja sille kilistettiin laseja. Tattifirmalle!
Pojan perhe ja Roberto tekivät lähtöä. He katsoivat vielä pihaa
ja rakennuksia. Rannassakin kävivät. Sitten poika etsi suurta
pahvilaatikkoa. ” Mihin sinä sitä” nainen kysyi. Roberto ottaa
nyt mukaansa tuon aittaan unohtuneen metson.” ”Hänenhän se on?”
poika katsoi äitiään. ” Roberton on metso” nainen sanoi vakavana.
Kiitän Annelia seurasta! Nyt on varmaan hyvä paikka lopettaa
tämä kertomus, kun metsokin lähti. EJ:n ottama aitan kuva pisti
ihan tosissaan miettimän aitan tarinaa.
Sopii lopettaa, kiitos itsellesi, molto grazia! Ja Roberto voi hiihtä Italian alpeilla. Onneksi metsokaan ei ole muuttolintu (kai). Ei siis tule takaisin.
Voi, joko te nyt lopetitte! Oli kiinnostavaa seurata aitan inspiroimaa tarinaa taas muutaman jakson verran. Kiitos!
Henkeä pidätellen seurasin tarinaa. Siinä oli tosi hyviä oivalluksia. Ehkä saamme joskus muulloinkin lukea.
Jos sopiva kuva kohdalle sattuu, voisihan siitä jotain kirjoittaa.
Tämä tarina olisi hyvä nyt ns. puhtaaksi kirjoittaa, on paikoin
aikamoista ”sillisalaattia” Tuo Annelin italian kieli sopi hyvin
teemaan.
Niin, ihan kamalaa sillisalaattia ainakin minun tekstit, asiat hyppelevät minne sattuu.. Kun on kiire rykästä tekstiä, en kerkiä
ajatuksen kanssa; töiden välissä, salkkareitten tauolla jne.
Ajatuksetkin tuleat kaikki rinnakkain, ei peräkkäin niinku normi-ihmisillä. Täytyy yrittää opetella..
Ja nyt en kyllä kerkiä, pitää tehdä PULLAA..