Terapiaa ja tukea

Kuulin termin ”Kaappikarjalainen” ensimmäistä kertaa syksyllä 2010 TV-1:n ohjelmassa, jossa valtioneuvos Riitta Uosukaisen kädessä oli kirja Sodan haavoittama lapsuus. Kansikuvassa on kotoinen tunnelma: perheen kaunis äiti ja myhäilevä isä istuvat kotinsa ikkunan alla penkillä. Äidin sylissä on pieni poika, isän sylissä pellavapäinen tyttö ja vanhempien selän takaa kurkistaa hymyilevä tyttö ilmeisesti pyhämekossaan. On kesäpäivä, kukat kukkivat ja pyykkinarulla liehuu valkopyykkiä leppoisassa tuulessa. Kirjan takakannessa kerrotaan, että kansikuva on Lissu Kaivolehdon kotiarkistosta ja kirjan lukijalle selviää, että kuvassa onkin Niilo ja Tyyne Immosen perhe, jonka juuret johtavat Pälkjärvelle Makariin kylään.

Kirjassa on mukana myös Lissun tarina ”Ei ole täällä mitään pysyvää”, josta tässä pieni näyte: ”Vanhempani kihlautuivat Pälkjärvellä 1944, kuukautta ennen sodan päättymistä. He avioituivat Laihialla saman vuoden joulukuussa. Ensimmäinen yhteinen koti oli Saarelan talon kamari, jossa vanhempieni lisäksi asuivat myös isäni äiti, sisko ja veli. Helmikuussa 1946 tuon kamarin joukon jatkoksi tulin minä. Äiti kävi synnyttämässä minut oman äitinsä evakkokammarissa samalla kylällä.” Tuo evakkokammari sijaitsi Laihian Jokikylässä.

Professori Terttu Arajärvi, joka myös on kirjoittanut kirjaan oman tarinansa sanoo: ”Jo hyvin pienellä lapsella sodan traumaattiset tapahtumat ovat saattaneet juurtua syvälle mieleen. Myös sodan jälkeen syntyneiden lasten perheissä sodan aiheuttamat fyysiset, aineelliset ja henkiset vauriot ovat usein heijastuneet kauas tulevaisuuteen. Omien sodanaikaisten juurien etsiminen saattakin olla tärkeää terapiaa.”

”Sodan haavoittama lapsuus” tarjoaa terapiaa ja ennenkaikkea vertaistukea sodan kokeneille ja heidän jälkeläisilleen. Kirja sisältää yli 30 henkilön muisteluksia, mukana myös muutama nykyisten maahanmuuttajien kertomus, joissa on yhtäläisyyksiä suomalaisten sukupolvien sotakokemuksiin. Itse sain kirjaa lukiessani oivalluksen, että minullahan ei ole ollut lapsena eikä myöhemminkään ystävieni eikä tuttavieni joukossa ketään samanikäistä kohtalotoveria, tai jos lienee ollutkin, olivat hekin noita alussa mainittuja ”Kaappikarjalaisia”. Tällä tarkoitan, ettei sota- eikä evakko-aikoja käsitelty koskaan leikeissä tai puheissa.

Kirjan toimittajat Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta toteavat esipuheessa: ”Yhä useampi sodan lapsen jälkeläinen pysähtyy miettimään, miten sota oikeasti vaikutti omiin vanhempiin. Liian usein näin käy vasta sitten, kun vanhempia ei ole enää vastaamassa heränneisiin kysymyksiin. Paljosta on vaiettu, mutta se ei ole tehnyt tapahtunutta olemattomaksi. Sotien henkinen tunneperintö on osa historiaa, ja sen selvittäminen on vasta alussa.” Näissä tunnelmissa on myös kirjaan oman tarinansa kirjoittanut työhyvinvointikouluttaja Paavo Kärkkäinen.

”Olisiko nyt tullut aika meidän aikuisten mennä itsessämme asuvan lapsen luo. Olisiko nyt aika ottaa pieni turvalliseen syliin, antaa tilaa pitkälle surulle. Olisiko nyt aika kaivaa sielustamme kipeät vitsat, asettaa ne kyynelillä täytettyyn maljakkoon, antaa anteeksi edellisen sukupolven lyönnit, lukemattomat tukkapöllyt. Olisiko nyt aikaa odottaa… katsoa, miten elämän herätessä vihreät silmut avautuvat.”

Sodan haavoittama lapsuus, toimittaneet Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta, Ajatus kirjat 2010.

Tellervo

3 comments for “Terapiaa ja tukea

  1. Latuja lumessa

    Kuus latua itää kohti vei,
    yks takaisin.
    Viis palannut partiosta ei
    enää kotihin.

    Ken jäi? Ken palasi? Välkkyvät
    ladut kertoa vois,
    jotka viikon hangessa viipyivät
    ja peittyivät pois.

    Tarun katoavan talven lumehen
    ladut kirjoittaa.
    Mitä siitä! Ikuinen, ikuinen
    olet isänmaa!

    V. A. Koskenniemi

  2. Kirjassa on myös neljän sotaorvon tarinat. Heistä mainittakoon Mielenterveysseuran pitkäaikainen toimitusjohtaja Pirkko Lahti ja onnellisuusprofessori Markku Ojanen.

  3. Sellaisen asian olen huomannut, että evakkoina hajalleen joutuneet ja sijoittuneet sukulaiset ovat pitäneet tiiviisti
    toisiinsa yhteyttä. Kukaan ei ole jäänyt yksin, vaan ”vertaistukea” on aina löytynyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *