Syltty oli perso kaljalle.
Sinä kesänä meille otettiin sika. Sen nimeksi tuli enteellisesti Syltty.
Sille rakennettiin aitaus. Sen sisäpuolelle tehtiin tuulen- ja sateensuoja, joka täytettiin pehkuilla. Ei pitänyt possua paleltaman viileämpänäkään yönä. Sanonta ”nätti kuin sika pienenä” piti tosiaan paikkansa. Meidät oli valloitettu ensi röhkäisyllä.
Syltty ilmeisesti viihtyi hyvin ulkoilmasalongissaan. Karsinansa se piti siistinä, vessa oli tietyssä nurkassa. Illan tullen possu painui pehkuihin. Kun sitä aamulla mentiin katsomaan, se vääntäytyi esiin oljenkorsia otsallaan ja silmiään siristellen.
Isäntä-kelmi opetti sen kaljan juontiin. Syltty oppi varsin helposti myös istumaan kuin koira. Ryypyksi riitti muutama pisara pullon pohjalta. Jonkin ajan kuluttua se jo istui ja kiljui pelkästään isännän nähdessään. Emännän ilmestyminen ruoka-astian kanssa ei saanut aikaan likikään sellaista reaktiota. Lämmin kesä kun oli, istuntoja kertyi harva se päivä. Toinen herkku oli vesiheinä. Kerääjiä kyllä riitti.
Eräänä päivänä oli erityisen kuuma. Ihmiset lilluivat järvessä tämän tästä. Tulipa mieleen, että Sylttykin voisi varmaan paremmin, jos pääsisi järveen vilvoittelemaan. Tuumasta toimeen. Avattiin karsinan portti ja lähdettiin kuljettamaan nasua rantaa kohti. Karkasihan se tietenkin meiltä. Vapaudestaan riemastuneena possu meni niin, että rantaviita vilisi. Me vilistimme perästä. Saatiin se lopulta motitettua ja onnellisesti takaisin karsinaansa. Jäi Syltty kuitenkin uintikokemusta köyhemmäksi.
Kesä eteni. Possu kasvoi ja pulskistui. Vanhemman väen teki kovasti mieli joka kesäiselle vaellukselle tuntureille. Nyt jo isommiksi varttuneet lapset lupasivat hoitaa sian. Asiantuntijalta otettiin selvää, mitä ongelmia sen kanssa voisi tulla. Ruusu-niminen sairaus mainittiin lähes ainoaksi mahdollisuudeksi. Sen varalta laadittiin tarkat ohjeet toimenpiteiksi. Hyvin onnistui viikon mittainen vaellus Norjan tuntureilla. Ja totta kai sika oli ruusunsa saanut, mutta meitä tervehti terve porsas. Lapset saivat erityiskiitoksen.
Sitten koitti se pelätty syksy. Asiantuntija kutsuttiin katsomaan Sylttyä. Sikatalouskonsulentti mittaili ja arvioi possuamme. Hän totesikin, että Syltty olisi erinomainen siitossika. Mikäpä olikaan meistä mieluisampaa kuultavaa. Syltty sai pitää henkensä, eikä nimi ollutkaan enne. Vertaistensa joukkoon päästyään se sai kokea monta kertaa äitiyden onnea.
Sika on yllättävän älykäs eläin. Ei ole lainkaan ihme, että minipossut valtaavat alaa lemmikkeinä.
Lisäys Syltyn elämään: Syltty vietti loppuelämänsä äitipossuna ja synnytti n. 7-8 pahnuetta porsaita.Se katsoi silmiin ja näytti ymmärtävän puhetta paremmin kuin sellaiset emakot joita ei oltu perheenjäseninä kasvatettu—- näin muistelee Syltyn porsittaja.
Hellyttävä possutarina. Kyllä ne ovat viisaita. Sääli niitä on syödä.Minä olin korkeintaan kymmenen vuoden paikkeilla kun kotonani oli myös sikaporsas. Nimeä en muista, mutta se oli minun paras kaveri silloin. Se kulki minun mukana kaikkialla, kuin koiranpentu ikään. Kokeilin ratsastaa sillä, en tiedä tykkäsikö vai ei, mutta se sanoi vain että ”noh” ja sitten lähdettiin juoksujalkaa jonnekin.
Vappuna oli ollut Patsolan Työväentalolla tanssit vai mitkä juhlat lienee olleet. Menimme possun kanssa sinne pulloja keräämään. Taisin saada äidiltä pienen selkäsaunankin palkaksi. Ei sen vuoksi että olin ratsastanut possulla, vaan siksi kun läksin paljain jaloin vaikka oli vielä lunta maassa.
Olivatpa sikamaisen hyviä tarinoita! Lisää, kiitos! Ierikka
Ihana Syltty!