Rupiliskon vuosi

Tällainen minä olen, rupilisko. Kuva Seppo Pusa.

Minäkin olen kaunis.

Rupilisko kömpi menneenä vuonna esiin Värtsilässä, ei niinkään lampivesistä, vaan Seppo Pusan pöytälaatikon kuvista. Tätä maassamme harvinaista elävää olivat oppilaat joskus takavuosikymmeninä tuoneet koululle, jossa sitä oli kuvattu edestä ja takaa.

Pohjois-Karjalassa on muutamia rupiliskovesiä, jokunen Värtsilässäkin. Rupiliskon suojeluun heräsi keväällä esimerkiksi rokkiväki, joka lahjoitti tarkoitukseen varoja. Onnea ja menestystä rupiliskoille tulevanakin vuonna.

Muutoin luontovuosi oli Värtsilässä melko tavanomainen. Hanhet olivat villissään syksyllä, niitä lenteli laaksossa kymmeniä tuhansia. Metsäkauriiden määrä kohosi nousuun. Rupiliskoa lukuunottamatta kuvat EJ.

Vappuloikka.

Hanhia ja rusakoita riittää Värtsilässä.

Kohti etelää.

Keisarinviittoja oli Ryhännotkossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Vuoden lintu kuovi on yleinen Värtsilän laaksossa.

Värtsin polun pupuilla on kiire.

Sinisuohaukka.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kesän hehkua.

2 comments for “Rupiliskon vuosi

  1. Hienoa luontoa kaikki tyynni. Itse olen kuitenkin ollut ylitse kaiken muun iki-ihastuneen hämmästynyt rupiliskosta, paikallisesta erikoiselikosta, josta en ennen Värtsiä tiennyt yhtään mitään. Tekisi oikein mieli tulla kurnuttamaan (ei siis kurmuttamaan) sitä lähelle ja napata filmille eli muistikortille. Paitsi että helpommalla itse pääsisi ja takuulla parempaan lopputulokseen, jos siellä lammikon reunalla kameroineen kyttisivät vaikkapa ammatti-Erkki tai – Heikki.

  2. Minulla oli aikanaan hyvin läheinen suhde otsikossa mainittuun otukseen. Tapahtumat kehittyivät seuraavasti:
    Noin 1970-luvun puolivälissä alkukesällä olin tavanmukaisella vierailulla Kolehmaisen poikien luona Patsolassa. Heillä, siis Tapani ja Riitta Kolehmaisen pihapiirissä oli ja on vieläkin pieni lammikko, jota kutsutaan kotoisasti Lössäksi. Siinä oli paljon pieniä ruutanoita, joten minäkin yritin pyydystää niitä ongella. Mato vain koukkuun kiemurtelemaan ja onki veteen. Vähän ajan kuluttua tärppäsi.
    Mitä kummaa, vedestä nousikin kalan sijaan pieni vihertävä, eriskummallisen näköinen lisko. En ollut ennen sellaista nähnyt, mutta pojat sanoivat sen olevan vesilisko. No, saalis purkkiin ja pyynti jatkui. Taas nousi lisko ja sen sen jälkeen vielä yksi. Nämä kaksi muuta olivat kookkaampia ja väriltään mustia. Sain luvan ottaa kaikki kolme liskoa mukaani ja kotona tein niille heti suuresta Ilves-tölkistä akvaarion. Isäni kiinnostui myös näistä kummajaisista ja arveli, että mustat liskot ovat eri lajia kuin vihreä.
    Asiaa tutkittiin tietokirjoista – ja eikä epäilystäkään – kyseessä on huippuharvinainen rupilisko! Lajia esiintyi silloisen tiedon mukaan vain Ahvenanmaalla ja mahdollisesti hyvin vähäisessä määrin aivan Kaakkois-Suomessa.
    Liskot nauttivat tölkissä yltäkylläisestä elämästään, lämpimästä vedestä ja ruoasta (madoista ja sammakon nuijapäistä, joita haalimme niille runsaasti).
    Sitten sattui ”työtapaturma”; läksin itse kesälomareissulle ja liskojen hoitovastuu jäi vanhemmilleni. Isäni oli tuonut otusten viihdykkeeksi tölkkiin ulpukan varsia, joissa liskot olivatkin suorastaan onnellisina kiipeilleet. Pieniin aivoihin oli kuitenkin muutaman päivän kuluessa syntynyt luonnollinen vangin ajatus: pako.
    Eräänä aamuna tölkissä oli ollut jäljellä vain yksi lisko. Vesilisko ja toinen rupilisko olivat kiivenneet pois tölkistä ja häipyneet ties minne (tölkkiakvaario oli talon sisällä).
    Pidin toista rupiliskoa elättinä vielä jonkin aikaa, mutta vapautin sen sitten Kukkolammenpuroon.
    Karkurien kohtaloon saatiin vihjettä joulusiivouksen yhteydessä, kun äitini löysi vihreän, kuivan liskomuumion peräkamarin jalkalistan välistä. Mustaa ei ole koskaan löytynyt.
    Tämä tapaus kaikkineen toi kuitenkin ”uuden” lajin paremmin tietoisuuteen; seuraavana keväänä Kolehmaisen veljekset toivat näitä rupiliskoja Patsolan koululle, jossa niitä eläteltiin isossa paljussa. Sieltä lienee tuokin Sepon ottama kuva peräisin.
    Rupiliskoja on tietääkseni tavattu myös Patsolan koulun ja Piilovaaran välisessä maastossa sijaitsevassa ns. Mutahaudassa; Kolehmaisen Lössästä ei sen sijaan ole havaintoja tehty enää pitkiin aikoihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *