Janne Huilaja: Epäkelpo aines, Karisto 2011.
Janne Huilaja kertoilee nuorten miesten armeijakokemuksista melkoisella todentunnulla. Kun tulee palvelukseenastumispäivä, pitää ottaa kunnon kännit ja mies on talutuskunnossa, kun ollaan portilla. Aamulla on herätys takuuvarma ja sitä säestetään kaiuttimista kuuluvalla laululla: ”Onko ihanampaa aamua kuin tää”…
Eräs pojista näyttää olevan varmaa upseeriainesta, mutta sitten tulee se päivä, kun hänen pitäisi laulaa valalaulua pää roskapöntössä. Siihen ei poika suostu ja niinpä koko tupa käy ottamassa ”vauhtia” läheiseltä vaaralta. Miehen olemus muuttuu tämän simputuksen seurauksena ja lopulta hän päätyy epäkelvoksi ainekseksi ja palvelusta vapautukseen.
Tulee mieleen näitä nuorukaisten toljailuja lukiessa, että moni kaveri on simputettu hulluksi tai itsemurhaan armeijan harmaissa. Näistä tapahtumista ei tosin järjestetä kuulusteluja, vaan poika lisätään siihen joukkoon, joka ei kestänyt armeijaa.
Huilaja (s. 1961 Kittilässä) on käynyt armeijan Ivalossa ja eli nuoruutensa Kittilässä. Kirjoittaminen alkoi kiinnostaa, kun mies jäi työttömäksi. Hän on tehnyt seitsemän kirjaa ja Epäkelpo aines on hänen toinen novellikokoelmansa. Kriittinen lukija tosin miettii, että tässä on paremminkin jutusteluun perustuva kirja ja novellimaisuuden kanssa on niin ja näin.
Lueskelin Huilajan juttuja mielenkiinnolla, puoli kirjaa illassa. Huilajan tekstissä on tiettyä humoristisuutta, mutta myös viiltäviä arjen tuntoja. Minäkertojan veli nimittäin heitti henkensä epäselvissä olosuhteissa, juuri armeijan käynnin yhteydessä. Samalla tulee mieleen toisen lappilaisen kertojan Timo K. Mukan pasifistinen armeijakirja Täältä jostakin.
Aikoinaan normaalin varusmiespalveluksen suorittaneena ja nykyisenä aktiivireserviläisenä, jo miltei vastaavan vuorokausimäärän erityyppisiä kertausharjoituksia kolunneena kansalaisena, on mieleen tullut matkan varrella pakosti seuraavanlainen ajatus: Rikotaanko Suomen Armeijassa mitään muuta ohjesääntöä niin paljon kuin sotilasvalaa?!
Valassahan luvataan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä mm. että: ”Jos minut asetetaan esimiesasemaan, tahdon olla alaisiani kohtaan oikeudenmukainen, pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan, hankkia tietoja heidän toiveistaan, olla heidän neuvonantajanaan ja ohjaajanaan sekä omasta puolestani pyrkiä olemaan heille hyvänä ja kannustavana esimerkkinä”.
Henkilökohtaisesti minulla ei ole ollut asiaan liittyviä ongelmia, ei käskettävänä eikä myöskään käskijänä, siitä olen yrittänyt pitää huolen. Suurempaa osastoa koskien upseerikokelaat ylittivät joskus valtuutensa, mutta joukkojen edessä pidetty luutnantin puhuttelu sai vehkeilyt loppumaan yhtä nopesti kuin ne alkoivatkin. Yksityiskohtiin palaamatta totean vain, että mainitut kokelaat puuttuivat sinällään aivan oikeaan asiaan, mutta väärillä keinoilla.
Mediassahan näitä juttuja silloin tällöin on, ja näitä lievempiä tapauksia tulee valitettavasti itsekin huomattua. Osa menee toki tietynlaisen huumorin piikkiin, mutta huumorintaju ja etenkin
– sieto on meillä niin kovin erilaista. Ehdottomasti suurin osa johtajista on kelpo porukkaa jotka nauttivat taatusti alaistensa luottamuksesta, mutta ylilyöntejä kaiketi esiintyy aivan esikuntaporrasta myöten. Henkilökohtaisesti en ymmärrä sitäkään, että sinänsä hyvien tyyppien täytyy ohjeita ja käskyjä antaessaan korostaa karismaansa kirosanoilla!
Olin alokkaana v. 1957 Kontiorannassa. Pataljoonaan tulivat sitten eräänä päivänä RUK:sta tuoreet upseerikokelaat. Joukossa oli Pitkäsen Esko, paras nuoruuteni kaveri. Eräänä päivänä olimme maastossa harjoituksissa. Kokelas Pitkänen komensi minua: ”Ylös tuohon puuhun ja takapuoli edellä!” Sanoin: ”Haista paska!” Ja sitten me nauroimme.
Taisin minäkin jollain tavalla pelleillä upseerikokelaaksi ylennettynä siellä Kontiorannassa. Ehkä Kososen Seppo muistaa jotain. Ei ole myöhemmin kyllä minulle kertonut. Lienee mennyt huumorin tilille.
Loppuajan varusmiesajastani olin Iisalmen Ohenmäessä vänrikki Kalevi Usvan apulaisena vartioimassa parakkeja, joissa oli jotain sotien ajan jäämistöä. Eräänä iltana tapasin tanssilavan reunalta jääkäreitä, jotka taisivat olla puntiksella. Tarjosin heille takstikyydin kämpälle. Että sellaista simputusta, ihan ilmaiseksi.
Väinö Linnan Koskela on suomalaisen upseerin ihannekuva. Eikö vain?
Olen sittemmin ollut yhden kerran kertausharjoituksissa. Viikon verran sotilaspappina erillispataljoonan harjoitukissa Satakunnassa. Harjoitusta johti kapteeni, joka luutnanttina simputti meitä aika kovakouraisesti RUK:ssa. Sai nimen Syöksy-Selin. Ryhtyi kertausharjoitusten johtajana juopottelemaan kesken menon. Kutsui seurakseen ja sai totista seuraa. Haukuin hänet pystyyn ja kerroin, millainen hän oli ollut RUK:ssa. Kuunteli nöyrästi välittämättä muista läsnä olleista. Samalla kerroin, että olen menossa kirkkoherran virkaan. Hän kirosi karkeasti ja sanoi: ”Mistä me nyt saadaan pappi?” Kirkkoherroja kun ei kutsuta kertauksiin. He kulkevat sota-aikana talosta toiseen murheellisia viestejä viemässä, eikä siihen tarvita sotilaskoulutusta. Tulin vakuuttuneeksi, että kapteeni oli todellakin pahoillaan, kun kertausharjoitukseni oli harjoiteltu. Hän oli nimittäin sellainen mies, joka tykkäsi suorapuheisuudesta ja pelottomuudesta. Simputuksen syyt olivat sitten asia erikseen. Niistä pappisvala kieltää juoruamasta.
Omaan upseerinluontooni lienen saanut aineksia – Lintulaan majoitetun autokomppanian töpinästä, josta kävin äidiltä salaa soppaa syömässä – tai sitten peukalokyydistä, kun liftasin sotilaiden autossa ruumiskirstuja noutamassa Värtsilän asemalta Kekkiin (kaatuneiden kotiuttamiskeskukseen) joka sijaitsi kotini kohdalla tien toisella puolella heinäladossa – tai venäläisen vangin sylissä, kun hänellä oli luultavasti ikävä kotiinsa lastensa luo.
Vielä yksi hupaisa simputustapahtuma. Olin Kiteen lukion eläkkeellä olevan rehtorin Heikki Pirisen kanssa iltakävelyllä Haminan ympyröissä. Vastaamme tuli kolme varusmiestä: sinä päivänä ylennyksen saanut alikersantti ja kaksi jääkäriä. Mutta sitten kuulimme Heikin kanssa kersantin komennon: ”Oppilaat, tänne! Jätitte tervehtimättä!” Alikersantti on nääs ylempänä kuin upseerioppilas. Käännyimme takaisin ja vedimme käden lippaan. Sitten jatkoimme matkaa kymmenen metriä, ja minulle iski piru mieleen. Huusin: ”Herra alikersantti, jääkärit eivät tervehtineet meitä!” Alikersantti käski kavereitaan korjaamaan virheensä. Sitten jatkoimme hymyillen matkaamme kasarmille ja muutaman kuukauden kuluttua papinkouluun Helsingin yliopistoon.
Lisää voi lukea esimerkiksi RUK:n matrikkelista kurssi 96.
Fågeli
En ole Janne Huilajan kirjaa lukenut eikä ole aikomus lukeakaan, mutta lämmin osanottoni niille jotka ovat joutuneet noin häpeällisen simputuksen uhreiksi.
Itse en ole koskaan kokenut simputusta ESIMIES asemassa olevien taholta, sen sijaan kaikki nöyrytykset, joita myös simputukseksi kutsutaan ovat tulleet niitten taholta, jotka ovat vanhempaa ikäluokkaa, tai ovat hiukan parempia kuin muut tai ovat tai hiukan jotain…
Olen miettinyt mikä saa simputuksen aikaan. Eikös jossain mainoksessa sanottu, että meissä kaikissa asuu pieni vai oliko se piru. Lehmään en usko mutta siihen toiseen sarvipäähän, ”piruun” kylläkin. Se näkyy jo pikku lapsilla. Jo hiekkaläjällä ja päiväkerhossa joku tahtoo kiusata toisia. Sama jatkuu peruskoulussa ja pihaleikeissa ja isompana työpaikoilla. Näissä tilanteissa vain yleensä on lähellä sellainen henkilö joka kieltää kiusaamisen.
Armeija on nuorelle miehelle ensimmäinen paikka jossa on sellaista valtaa mitä ennen ei ole ollut. Armeijassa ei suoriteta huutoäänestystä vaan siellä käsketään ja totellaan. Siellä voi päästa ne pirulliset ajatukset tekojen asteelle kun vaan löytyy hiukan heikompi kohde kuin mitä itse on.
Tuo Erkin mainitsema tervehtimisen vaatiminen ei ole simputusta. Ohjesäännön mukaan alaisen kuuluu tervehtiä sotiloasarvossa vanhempaa ja esimiehen kuuluu vastata tervehdykseen. Ei se sen kummenpaa ole. Tervehtiminen ei olisi pahitteeksi siviilihenkilöittenkään kesken.
Oho, pieni lehmä hävisi mainoksesta