Eti itelles emäntä

Kalevalaa savoksi 3/3

Myös Väinämöinen suree Ainon kuolemaa kovasti. Etsii jopa meren pohjasta, ja saa saaliikseen oudon kalan, jota ei tunne kukaan. Hän kysyy kalalta, mikä hän on miehiään ja kala kertoo olevansa Joukahaisen sisko ja karkaa veteen takaisin.

Tästä Väinö tulee entistä murheellisemmaksi ja itkee (luku V):

 ”Oispahan emo elossa, vanhempain valavomassa,
siltä saisi oivat neuvot, miten pystyssä pysyä,
ettei murhe miestä murra, tuska Tuonelle ahista…”

 Väinämöinen kuulee äidin äänen (V loppu):

”Aina äit on kuulemassa, vaikka nukkuis nurmen alla.
Suatan kyllä sulle sannoo, miten pystyssä pysyä:
eti itelles emäntä paras Pohjan tyttäristä…”

Väinämöinen lähtee Pohjolaan etsimään itselleen morsianta niinkuin äiti neuvoi. Joukahainen on kuitenkin matkan varrella vaanimassa tappaakseen Väinämön (VI luku). Väinämöinen ajaa vettä myöten hevosellaan, mutta Joukahainen yrittää ampua jousella Väinämöisen. Kaksi nuolta menee ohi, mutta kolmas osuu hevoseen ja Väinö joutuu veden varaan päiväkausiksi. Savolainen versio s. 46:

 ”Siinä nuori Joukahainen kehua retostelevi:
etpä vanha Väinämöinen kato nuilla näkimillä,
ikinä ilimosena, kuuna kuutena kesänä
noita Väinölän ahoja, Kalevalan kanervikoita.
Siellä passoo pöhöttyä seuroovat seihtemän vuotta,
kaheksas kaloja syöttee, nuilla väljillä vesillä,
avaroilla ulapoilla.
Alakuusa ajopuuna, sitte uit jo uppopuuna,
painut pohjalle pölökyks.

Elä hötkyile hätiäs

Väinämöinen ajautuu kauas merelle, kunnes tulee kotka auttamaan: ”Minne ukko uiskentelet,/ partanuama polskuttelet?” (VII s. 48 hauska!). Kotka muisti, kuinka Väinö oli jättänyt laulupuita lintuja varten, kun oli kaatanut metsän kaskimaaksi ja halusi sen vuoksi auttaa. Kotkan ja Väinämön keskustelua, kotka (kokko) kysyy, perinteinen käännös: ”Mit olet meressä, miesi,/ uros aaltojen seassa?” Savolainen käännös: ”Minne ukko uiskentelet,/ parta-nuama  polskuttelet?”

Vastasj vanha Väinämöine, vaikkolj suussa suolavettä:
kosin neettä Pohjolasta, piikasta pimentolasta.
Ajoo rapsutin ravia, sulalla meren selällä,
muanantaina muutamana, aivan uamurupeemalla.
Tulin Luotolan lahelle, jouvuin Joukolan vesille;
ampuvat hevosen alta, ihteen taisivat tähätä.

 Minä tietennii tipahin, ukko rukka uimasillen,
joka tuulen tuupittavaks, joka uallon ajettavaks.
Pitpä nuosta pahimmoilleen, kova myrsky koillisesta,
ajauvuin avomerelle…
En nyt ossoo ennustella, enkä arvata älyä
kump on kuolema tulossa, surma ensin ehtimässä,
näläkääkäänkö niäntyminen, vaiko veteen vaipuminen.

Sano siihen Kokko-lintu: elä hötkyile hätiäs,
rupeeha selekäreppuun, hajanreisin hartioille.
suatan kyyvitä sinua, minne mieluiten mänisit.
Vielä muistan muunnii päivän, tämänpäivistä paremma
kun kuasit Kalevan kasken, Osmon otraviljelyksen,
heitit koivun kuatamata, seisaalleen solakkarungon
laululintusen levätä, ihteniki istuskella…

Kotka vie Väinämöisen Pohjolaan eli sinne, mihin Väinö oli matkalla Pohjan neitoa kosimaan.