Viistolan Niilo

Osallistuin muutama vuosi sitten Työväenopiston Minä kirjoitan – ryhmään. Tehtävämme oli kirjoittaa lyhyitä tarinoita ohjaajan antamasta aiheesta. Kirjoitimme tekstit kotona ja luimme ne sitten ryhmässä kukin vuorollamme ja keskustelimme niitten herättämistä ajatuksista. Tämä tarina kertoo kahden tuollaisen pikkutarinan syntyä edeltävistä sattumuksista ja isästäni, jonka syntymästä on nyt kulunut 100 vuotta.

Ikävä

Eräänä lauantaina poikani Ari toi minulle tulostimen. Rupattelimme siinä niitä näitä poikani asentaessa tulostinta. Tuli puhetta myös  kirjoittamisestani. ”Seuraavaksi kerraksi on aiheena ikävä. Mitähän minä siitä oikein kirjoittaisin? Ei nyt ole ikävä mihinkään eikä ketään. Paitsi tänne kotiin on ikävä silloin, kun olen jossain muualla. Kotona on niin hyvä olla”, tuumin. ”No kirjoita siitä koti-ikävästä”, Ari kehotti ja jatkoi tulostimen asentamista.

Saatuaan työnsä valmiiksi, Ari työnsi levyn tietokoneeseeni ja pyysi minua katsomaan taltioimaansa videofilmiä. Hän oli kuvannut filmin kesällä 1990, ollessaan 10-vuotias. Näen siinä huomattavasti nuoremman itseni Kiihtelysvaaran hautausmaalla. Vien ruusut sedän ja mummon haudalle. Olin 9-vuotias, kun mummo kuoli. Muistan kuinka isä käveli itkien pihan poikki liiteriin saatuaan tiedon äitinsä kuolemasta.

Hetken kuluttua olemme Tohmajärvellä. Veljeni leikkaa ruohoa ilman paitaa. Isä käyskentelee pihalla terveenä ja hyväntuulisena. Ottaa maasta kourallisen ruohoa ja nuuhkaisee. ”Kyllä se on sitten hyvä tuo vasta leikatun ruohon tuoksu”, hän toteaa. Tuvan päädyssä kukkivat  samettikukat. Marjapensaiden takana on hyvin hoidettu kasvimaa. Liiterin edustalla on monta kuutiota pilkottuja, huolellisesti pinottuja polttopuita. Tuvassa äiti keittää kaalisoppaa.

Seuraavassa pätkässä isä taittaa vastaksia pienestä koivusta. Riipii sitten lehdet yhdestä oksasta, punoo siitä pannan ja pujottaa sen paikoilleen. Siistii vielä vastan tyven puukolla, tarkastelee työnsä tulosta ja toteaa: ”Kyllä sillä vielä kutmii selekäsä”.

Katsottuamme filmin Ari lähti. Minä lähdin saunaan. Istuin lauteilla  miettien näkemääni ja minua alkoi itkettää. Filminpätkät saivat aikaan muistojen tulvan. Tuntui hämmentävältä nähdä kuolleet läheiseni elävinä ja kuulla heidän äänensä. Ikävä pyyhkäisi ylitseni hyökyaallon tavoin.

Viistola

Erään toisen kerran tehtävänämme oli kirjoittaa jostakin valokuvasta. Valitsin kolmen kuvan sarjan vanhempieni kotiseutumatkasta Pälkjärvelle kesällä 1990. Jätin kuvat näkyville, että tarina alkaa tekeytyä.

Olin saanut poikani isältä muutaman levyn, joihin hän oli taltioinut vanhoja videofilmejä. En ollut katsonut niistä vielä ainuttakaan. Ennen  kirjoittamaan ryhtymistäni katsoin taltioinnin isäni 80- vuotispäivästä vuodelta 1992. Isän siskot Esteri ja Elsa, sekä Ville-serkku vaimoineen ovat tulleet Joensuusta syntymäpäiväkahville. Kovin on sisaruksilla askel käynyt jo lyhyeksi. Kepin kanssa köpöttelevät molemmat.

Filmissä on katkelma jossa isä istuu kammarin sohvalla Elsan kanssa. Pöydällä heidän edessään on valokuva-albumi. Isä esittelee kuvia Elsalle: ”Kato, siinä myö männään Viistolaan ja tää on meijän mehtee. Nää on meijän pellot”, jne.

Olin kerta kaikkiaan häkeltynyt tästä yhteensattumasta. Otin esiin  albumin, jossa on kuvia ko. syntymäpäiviltä. Siitä löytyi neljä kuvaa, joissa isä ja Elsa katselevat kotiseutumatkan kuvia. Eräs kuva on otettu sellaisesta kulmasta, että siinä näkyy kuva albumin lehdeltä. Se on yksi tarinaa varten valitsemistani kuvista!

Ennen vieraiden lähtöä isä menee kasvimaalle. Nyhtää sieltä porkkanoita ja kaivaa perunoita. Jakaa ne sitten kahteen muovikassiin sisarille mukaan annettavaksi. Toimitusta kuvaavalle vävylle hän sanoo: ” Siulta pitäs se linssi tervata.”

Saisinpa tuon päivän takaisin. Minulla olisi nyt paljon kysyttävää isältäni ja tädeiltäni. Kaksikymmentä vuotta sitten en ymmärtänyt kysellä. Eeva Kilpeä mukaillen: ”Haluaisin tietää paljon enemmän kuin tiedän  vanhemmistani ja esivanhemmistani, haluaisin haastatella heitä ja olisin vihdoinkin kiinnostunut heidän elämästään”.

Talollisen poika

Isäni Niilo Immonen syntyi 18.9.1912 Pälkjärvellä Makariin kylässä talollisen poikana. Useita sukupolvia kestänyt torppariaika oli juuri päättynyt perheen ostettua oman tilan, Viistolan, edellisenä vuonna. Kun tila saatiin raivattua ja rakennettua sekä velat maksettua, syttyi talvisota. Lopullisesti isäni joutui jättämään synnyinkotinsa 32-vuotis syntymäpäivänsä aikaan.

Isä oli sisarussarjastaan ainoa, joka kävi rajojen auettua Pälkjärvellä Viistolan mailla. Kaikki rakennukset oli purettu. Koti oli jäljellä vain muistoissa. Käynti oli 79-vuotiaalle isälleni tunnetasolla järisyttävä kokemus. Toista kertaa hän ei halunnut lähteä synnyinseudulleen.

Kaikki edellä kerrotun tarinan vanhemman sukupolven edustajat ovat siirtyneet tuonilmaisiin jo hyvän aikaa sitten. Uuno Kailasta lainaten: ”Vaan katso: kaikki he kuitenkin mukana ovat, nekin, joiden tomu on uupunut vaeltamaan”.

**

Kuvat Mikko Niilonpoika ja Värtsilän valokuvaamo.