Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi uskaltautuisin ehkä patikoimaan Pyreneitten vuoristoon ja siellä Pohjois-Espanjan läpi kulkevalle Santiago de Compostellan keskiaikaiselle pyhiinvaellusreitille.
Polku kutsuu kulkijaa.
Toki vaelluskohteita löytyy jokaiselle lähempääkin. Aurinkoisena syyskuun päivänä suuntasimme siipan kanssa Tohmajärven Kirkkoniemeen aikomuksenamme kiertää Väentuvalta lähtevä parin kilometrin mittainen Hiljainen polku.
Villejä lupiineja
Heti parkkipaikalta jalkauduttua mieli olisi tehnyt jäädä pidemmäksin aikaa seisoskelemaan kirkkoa ja hautausmaata kiertävän kiviaidan kupeeseen katselemaan mitä upeampia syksyn värejä, järvenselän sineä ja luonnon alkavaa ruskaa. Monet niittykukat kukkivat vielä muurin suojassa ja lupiini, tuo alkukesän kukka, oli aloittanut uuden kukoistuskauden!
Jos vanhan kansan ennustus pitää paikkansa, on tulossa vähäluminen talvi, niin täynnä punaisia marjaterttuja näyttivät pihlajat notkuvan. Joukossa oli jotain muutakin punamarjaista pensasta sekä villiintynyttä, keltakukkaista kultapallopensaikkoa. Kukkakedon yllä lenteli vielä yllättävän paljon perhosia ja jossain muurin rakosessa viserteli minulle tuntematon pikkulintukin.
Vaan löytyihän se käärme tästäkin paratiisista. Tällä kertaa se oli kapeaa polkua reunustava, polviin asti ulottuva märkä heinikko joka kasteli housunlahkeet ja maastokengät heti kättelyssä. Pettynein mielin käännyimme takaisin ensimmäiseltä ojan ylittävältä leveälankkuiselta sillalta sillä maasto näytti muuttuvan aina vain kosteammaksi.
Hyrsylän mutka
Onneksi emme olleet Pyreneitten vuoristossa saakka kun ensimmäinen vastoinkäyminen lannisti jo näin pahasti. Tuumailimme, että mikäs meitä estää muodostamasta omaa hiljaisuuden polkumme hautausmaan ylärinteeseen, kuivalle maalle.
Tällä kertaa minua puhutteli erityisesti eräs muistomerkki. Se on Hyrsylän mutkasta vangeiksi jääneiden, siviilisotavankeudesta paluumatkalla kuolleiden ja Tohmajärvelle haudattujen muistogrobu. Eloon jääneet vangithan palautettiin 1940-luvulla Suomeen Värtsilän kautta.
Tohmajärven kirkonmäeltä näkyy kauas.
Liekö Hyrsylän mutka muhinut mielessäni jo edellisillasta saakka. Katsoin erästä tv-ohjelmaa jossa näytettiin välähdys meppi Isä Mitron työhuoneesta Brysselissä. Seinällä vilahti Suojärven kartta ja jäin odottamaan sukuselvityksiä vaan niitä ei tullut. Ohjelmassa keskityttiin pääasiassa hyvään ruokaan ja viineihin.
Erkki Erosen veistos Tuhoutuneet tähkät muistuttaa nälkävuosista.
Tuhoutuneet tähkät
Tohmajärven kirkon pihalla on myös Erkki Erosen (s Pälkjärvi 1926) vuonna 1994 paljastettu veistos Tuhoutuneet tähkät. Vain 150 vuotta sitten joka kolmas tohmajärveläinen kuoli nälkään.
Katkenneen tähkän symboliikasta meille kertoi myös eläkkeellä oleva ylipuutarhuri Reima Karetie kun Pälkjärven pitäjäseuralaiset vaelsivat opastetulla kierroksella Joensuun hautausmaalla viikkoa aikaisemmin. Kierros perustui lähinnä 1800-luvulla eläneisiin Joensuun merkkihenkilöihin ja samalla myös kaupungin historiaan.
Tänä syksynä on 68 vuotta siitä kun omat kodit Karjalassa oli jätettävä viimeisen kerran. Ehkä siksi ajatukseni kiertelivät tällä meditaatioreitillämme taas näiden teemojen ympärillä.
Hiljaisen polun alkupäässä on taulu jossa sanotaan: Lähde matkaan / tyhjennä mielesi / näe kauneus / kuule hiljaisuus / kulje kaikkia aisteja käyttäen… Kuulostankohan liian arkiselta jos lisään vielä että laita pitkävartiset kumisaappaat jalkaasi.
Teksti: Tellervo
Kuvat: Lissu Kaivolehto
Ihmisten hiljaisuuden kaipuu on lisääntynyt tässä meluisessa ja yhä vain kiireisemmäksi käyvässä maailmassa. Sitä täyttämään järjestetään hiljaisuuden retriittejä, hiljaisuuden päiviä ja hiljaisuuden polkuja.
Helsinkiin rakennettiin Hiljaisuuden kappelikin Kampin ostosparatiisin kylkeen, että kiireiset ihmiset voivat ostosten lomassa käydä pikaisesti hiljentymässä. Kappelissa on myös mahdollisuus keskusteluun seurakunnan työntekijän kanssa.
Poikkesin perjantaina ohikulkiessani tuohon ulkoisesti Nooan arkkia muistuttavaan kappeliin tutustumismielessä. Kappelisalin (11½ metriä korkea) yksinkertainen sisustus puhutteli kauneudellaan ja hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Kappelitilan sisäseinät on verhoiltu muotoon jyrsityistä tervaleppälankuista. Pelkistetyt kalusteet ovat massiivisaarnea. Kappelin julkisivut on tehty kuusesta.
Näin syksyn tullen ei arkipäivisin kannata mennä etsimään hiljaisuutta hautausmaalta. Lehtipuhaltimet pitävät huolen, ettei sieltä näinä aikoina löydy hiljaisuutta.
Verkalleen kertomus kuljetti lukijaa poluillaan melko tutuissa
maisemissa. Jos Lissu olisi kuvannut hivenen enemmän oikealle,
olisi kuvaan osunut Eeron isovanhempien hauta.
Samarian solan vaikeakulkuinen, 18 km pitkä reitti on itselläni
pisin ulkomailla kuljettu matka. Aikaa meni siellä rotkoissa peräti 6 tuntia. Suomalaismetsiä olen enemmänkin kulkenut.
Meillä täällä vielä hiljaisuuttakin riittää, joten jos joku sieltä ruuhka- Suomesta haluaa tänne muuttaa, niin mikäpä siinä.
Asunnotkin ovat täällä edullisempia.
Äitini oli ollut Naatselässä viimeisten lähtijöiden joukossa,
he korjasivat satoa talteen. Voi vain yrittää arvailla niitä tuntoja, joita lähtijöiden mielissä on liikkunut.
Hiljaista on ollut nyt kommenttipoluillakin,
joten taidanpa kiitellä Lissua tarinani kuvituksesta.
Totta, työnäänet kuuluvat arkisin hautausmaallakin.
Kun liikuimme Tohmajärven kalmistossa, siellä työskenteli
neljän miehen porukka pikkutraktorilla. Olivat nostamassa
pystyyn suurikokoista muistokiveä.
Männä viikolla opastimme tuttavapariskuntaa Utran
hautausmaan vanhalla puolella,siellä oli viikon
luontoäänenä lehtipuhallin.
Ehkä se hiljaisuus on löydettävä omasta itsestään.
Joo sellaista se on – olen minäkin kävellyt Joensuun hautausmaalla ja
ihmettelin sitä, että hyvä, jos vainajan arkku oli saatu hautaan muutaman sekunnin päästä tuli jo traktori paikalle peittämään. Hiljaisuus oli kaukana.
On ollut minullakin tarkoitus kiertää hiljainen polku, mutta puolisoni on ajatellut, että jaksankohan. Ei siitä ole kauan aikaa, kun kävelimme
hautausmaalla etsimässä tuttua ihmistä – löytyihän se ja paljon Tohmajärven seurakunnassa vaikuttaneita ja työtä tehneitä.
Tämä pyhänseutu meni syyssadon merkeissä.
MirjaSisko
Kaunis kooste hiljaisuuden kaipuusta. Oppinen pukeutumaan sään mukaiseen vaatetukseen vie aikansa. Ikä ei tahdo riittää..
Viime viikolla sain kulkea todella hiljaisia polkuja. Puhaltimet eivät häirinneet.
Tuolta monta poronkusemaa pohjoisempaa löytyi runsaasti hiljaisia polkuja. Sieltä löytyi kirkkokin, joka on aina auki. Siis AINA. Kesät ja talvet yötä päivää. Nimi on ”Tievakappeli” Kuuluu ”Tievatupa” nimikkeen alle. Laitan tähän linkin niin ei tarvitse niin kaljon selittää. On vähän samanlainen paikka kuin Partaharju täällä etelässä. Naru voi olla poikittain kuistin tolpissa, mutta sen tarkoitus on rajoittaa porojen kirkkoreissuja, ei ihmisten.
http://www.tievatupa.fi/