Onkos jollakulla muisteloja matkoista kirkkoreellä joulukirkkoon – tahtoisin niistä kuulla?
Nyt on jo tapaninpäiväkin mennyt tältä vuodelta. Olen odotellut, josko joku kertoisi kirkkokyydeistä hevosella ja ennen kaikkea reellä. Reethän ovat olleet komeita ja vällyt hyviä ja lämpimiä. Itse olen saanut kokea lapsena tällaista huimaa hevoskyytiä Enon Sarvingissa ja muistan miten minua pelotti istua kyydissä. Ei ollut paljon tietäkään, mutta kyllä reki siitä huolimatta kulki ja lujaa. Se oli ensikertalaiselle ja kaupunkilaiselle kauheeta.
Mummoni oli Enon Turusia ja jo aikoja sitten siirtynyt tuonpuoleisiin. Kesäisin siellä Enossa mummon sisaren luona keräsimme marjat ja sienet, metsämansikoita oli paljon, teimme vastat ja kalastimme, varsinkin isä. Minun hommiani oli hätistellä kärpäset laidunlehmiltä. Ruokana oli aina karjalanpiirakoita, mökin ”emännän” tekeminä. Matka Enon Sarvinkiin kuljettiin ensin junalla Joensuusta, sitten linja-autolla ja loppu kävelemällä, joskus pyörällä. Varsin monimutkaista nykyaikaa ajatellen, mutta kiva oli olla esim. heinäpellolla ja ne lepohetket siellä kahvieväitä maistellen. Taisimme myös uida joessa (tai purossa).
Arthur Edenin ateljeerissa Sortavalassa.
Valokuvia emme siihen aikaan voineet ottaa, mutta laitan mummon kuvan tähän. Mummoni oli käynyt Niittylahden opistoa ja valokuvaamossa oli käyty Sortavalassa saakka. Tykkään niin tällaisista vanhanaikaisista kuvista.
Mirjasisko
Lisään vielä tuohon kirjoitelmaani, että mummoni eleli veturinkuljettajan vaimona pientä karjaa hoidellen Joensuussa. Tämän mummon poika ajeli junaa mm. Niiralaan
Siihen aikaan oli karjaa ja hevosia aika monella ja ymmärrän hyvin varsinkin maalta tulleilla ihmisillä. Sain käydä kananmunia ja verta
hakemassa.
Lisäysterv. MirjaSisko
Mieheni kotona oli aikoinaan Lotta-niminen hevonen. Se oli kova menijä. Joskus piti ajaa päin seinää, että sen sai seisahtumaan. Sillä ajettiin tapaninajoa. Mentiin metsäpolkuja. että lumi pöllysi. Edesmennyt appi oli kyydinantajana.Enpä olisi muistanutkaan näitä hauskoja retkiä ilman Mirjan juttua.
Tapaninpäivänä 1959 Dunja-mummoni siirtyi
yllättäen Tuonpuoleisiin kuunnellessaan
kiikkustuolissa ortodoksista vigiliaa radiosta.
Hänen hautajaisensa olivat loppiaisena. Taipaleen
kalmistoon, Viinijärvelle, oli 7-8 kilometriä.
Ehkä surusaatossa oli autojakin, mutta mieleeni on
jäänyt vain kymmenien hevosien ja rekien muodostama hiljainen
kulkue lumisen maiseman keskellä.
Ukki halusi itse ajaa ensimmäistä hevosta, siis sitä
jonka kyydissä mummo lepäsi. Kun he aikoinaan tapasivat
Ägläjärven pessotoissa, oli ukin koti kestikievari ja
hän ajoi silloin kievarikyytejä pitkiäkin matkoja.
Tuo surusaatto mummolan pihasta kirkkomaalle oli juhlallinen.
Matkan varrella oli monta naapuritaloa ja jokaisen pihasta
liittyi tummasävyinen reki saattovaäen jatkoksi. Monessa
ikkunassa paloivat vielä joulun kaksi kynttilääkin.
Tämä oli nyt hieman surullinen rekiajelumuisto, mutta
Dunja-mummolla oli taito hymyillä kyyneltenkin läpi.
Meillä oli myös jossain vaiheessa päin seinää ajettava hevonen.
Se oli ihan hullu, kun intoutui juoksemaan.
Eräs hevonen oli puolestaan naisvihaaja. Mukavia rekiretkiä
on kuitenkin muistoissa useita.
Sain pelastettua Lintulan kirkkoreen, siksi sitä muistaakseni nimitettiin. Reki oli aika pahasti rähjääntynyt. Mutta Jakobsonin Ressi korjasi sen. Niinpä sillä tytöt voivat pappilassa asuessamme ajella, vaikka enimmäkseen he ratsastivat, Jenni ja Nylanderinn Päivi nimittäin.
Jennin hevonen jouduttiin lopettamaan ennen Varkautta Leppävirralla, matkalla eläinlääkärille, suolisolmun vuoksi. Mukana oli varsa, jonka Kososen Seppo osti naapuriin, kun kuolleen emon tilalle ostettu toinen tamma oli sitä hoitanut Päivin ruunan hyvällä avustuksella.
Kirkkorekemme on nyt Jakokoskella Jennin hoidossa.
Yhtä asiaa olen surrut ja kaivannut: koirannahkaisia, isokokoi- sia rukkasia. Olisipa ollut nytkin pakkaspäivinä somaa kävellä kuntosalille lämpöisin käsin. Tietysti jaloilla. Sanontatapa johtaa lukijan harhaan!
Hyvää Uutta Vuotta kaikille kuningas- tai tsaarinvaltaa kaipaa- ville kansalaisille EU-maanosassa ja globaalissa ale-humussa!
Tuuli puistelee puista joulun valkoista idylliä! Tulkoon juhannus!
Heippa! hihkaisee Ierikka.
Aika rientää nelistäen,vuosi vauhtuu kilistäen.
Tuokoon vuosi uusi tää,onnea ja rakkautta elämään.
Suokoon myöskin terveyttä,vireyttä,ettei ihan jähmetytä!
Kaikille lukijoille oikein hyvää ja liikunnallista UUTTA VUOTTA!
Poikihan se monta tarinaa, surullista ja hauskaa muistoa – tämä oli tarkoituskin. Kiitos teille hyvät immeiset. MirjaSisko
Tahtoisinpa toivottaa ent. ja nyk. päätoimittajallekin iloista Uutta Vuotta.
MirjaSisko
Mauno-ukillani oli hevonen nimeltään Pirre, muuta siitä en enää muista kuin sen valtavat ilmavaivat! Lintulasta en muista yhtään hevosta, ei tainnut enää minun aikaan niitä olla. Karhukoirat Kytän ja Serin Lintulasta sen sijaan muistan.
Linntulan hevosista muistan tamman nimeltään Noita. Se oli kaunis ja luonteeltaan sävyisä. Isä ajoi sillä jonkin kerran kilpaakin, joita silloin pidettiin Uudenkylän suoralla, niillä vaiheilla mistä tie erkanee Noittaalle.
Kesällä hevoset olivat metsälaitumella Leminrinteen alapuolella, mäen suuntaan mennessä vasemmalla. Hevoset vietiin sinne illalla ja noudettiin töihin aamulla. Matkat taittuivat siten, että kuljettaja ajoi polkupöyrällä ja hevonen lönkytteli marhaminnan päässä vierellä. Tällainen menotapa on mahdollista, kun hevosen ja ihmisen välillä vallitsee luottamus, jopa ystävyys.
Myöhemmin metsälaidun vaihtui peltoaitaukseen.
Jouluaamun kirkkomatkoista muistan ainoastaan yhden. Varhainen jumalanpalvelus pidettiin silloin – 1940-luvulla – väliaikaisessa kirkossa, Uudenkylän maamiesseuran talossa. Oliko kotimatkalla kilpailua muiden kirkkovieraiden kanssa, en muista. Ei tainnut olla.
Mummoni oli innokas hevosen ajaja. Joskus hän halusi ohjakset käsiinsä, vaikka olisi tarjolla ollut miehistäkin taitoa. Hän nautti hevosen ajamisesta. Kerrottiin, että hän olisi ajanut Sääperin jäällä kilpaakin ja voittanut miehet. Pitänee paikkansa, sillä oli se mummo aika tomera ja tottunut pitämään taloa silmällä silloin, kun ukki oli hoitamassa monia luottamus-tehtäviään.
Varsinainen hevosten hoitaja Lintulassa oli isääni vuotta nuorempi Toivo Karppi, jonka ukki oli ottanut taloon lastenkodista jo aivan poikasena.
Karpin Topi – tavallisesti vain Karpiksi kutsuttu – oli kerran kuormannut aika ison lantakuorman tarkoituksenaan ajaa se pellolle. Kun Noita ei meinannut jaksaa vetää kuormaa lantalasta ylös, Karppi oli antanut ohjasten perällä komentoa hevosen selkään ja käyttänyt apuna myös voimasanoja. Rovasti Uski oli kuullut ja nähnyt tapahtuman tielle. Hän oli tullut lantalan eteen ja nuhdellut moista hevosen kohtelua. Silloin Karppi oli heittänyt ohjakset kuorman päälle ja tokaisssut rovastille: ”Perkele, aja ite! ”Rovasti oli lähtenyt. Karppihan ei ollut silloin mikään rippikoulupoika.
Muutamana kesänä lehmät olivat metsälaitumella, joka oli aidattu Välskänrinteen vierelle Mustanlammen vaiheille. Metsätiellä oli seitsemän porttia. Aamulla ja illalla ajettiin maitoa noutamaan hevosella. Lypsäjät olivat menneet polkupyörillä. Menomatkalla kärryissä vietiin pesuvettä ja paluumatkalla tuotiin maito. Porttien välit hevonen kulki ohjastamatta. Kuski käveli avaamassa ja sulkemassa portit. Kaikki sujui hyvin yhtä reissua lukuunottamatta. Tuolloin Noita jostain syystä poikkesi hiukan tieltä sivuun. Kärryn pyörä osui kantoon ja kärry keikahti niin, että vesitonkka meni kumoon ja vedet valuivat maahan. Onneksi kolari tapahtui menomatkalla eikä maahan kaatunut sen päivän maitosaalis.
Nämä maitomatkat olivat usein minun tehtäviäni. Ei niihin miehillä ollut aikaa. Mutta kyllähän se kasvatti miehistä tuntoa, kun luotettiin tällaisille työmatkoille jo ennen rippikoulua.
Ehkä nuo poikavuosien touhut hevosten kanssa ovat vaikuttäneet, että minulla on hyvin lämmin suhde hevosiin.
Ierikka
Mirja, kyselit muistoja kirkkoreellä tehdyistä matkoista joulukirkkoon.
Värtsissä julkaistiin vuosi sitten joulutarinoitani, joista yksi käsitteli toivomaasi aihetta. Tässä suora linkki tarinaan, jos haluat lukea sen.
https://www.vartsi.net/2011/12/25/joulukirkossa/
Minunkin pälkjärveläinen ukkini on kuvauttanut itsensä Arthur Ederin valokuvaamossa ja hieno kuva hänestä onkin, niin kuin Mirjan mummostakin.
Ederillä on ollut ateljee Sortavalassa Kymölän kaupunginosassa 1908-1918. Eder on toiminut myös kiertävänä kuvaajana, Parikkalassa -1914-1915-, heinäkuussa 1914 sunnuntaisin M. Kurrin talon pihaan rakennetussa ateljeessa, vuonna 1915 syyskuun alussa kirkon luona 7-10 sunnuntaiaamupäivänä ja heti jumalanpalveluksen jälkeen.
Muistuupa mieleen monta joulukirkkomatkaa. Juhlareki oli aina
liiterissä ja siihen laitettiin hirven talja pohjalle. Isällä
oli tapana laittaa kulkunen ja kello, niin että matkalla musiikkia
riitti. Kun asetuimme hirven taljan päälle, niin äiti toi ryijyjä
peitoksi ja asettui itsekin kyytiin. Isä istui kuskipukilla.
Reessä oli vielä takana kyytiläisille paikka ja muistuu mieleen,
kun tutut tytöt hyppäsivät koulun kuusijuhlasta tultaessa sinne
kyydin ottoon. Sehän se tuntui minusta kivalle. Mutta kun mentiin joulukirkkoon, niin oli melkoisen hämärää. Naapurista, Seppälästä, lähti myös reki, valkoisen liinun vetämänä. Reen etupaneliin kopsahteli jäätieroja hevosen kavioista ja joskus
tuli kyydissä istuvienkin silmille vähän lunta. Kirkon edessä,
tien puolella aitaa, oli hevospuomi, jonka hevoset olivat kalunneet kuopille. Hevosen eteen laitettiin heinäsäkki ja
lähdettiin kuuntelemaan saarnaa. Urut pauhasivat ja pappi,
olisiko ollut Uski, puhui joulun ihmeestä. Paluumatkalla sitten
jo vähän irroteltiin ja taidettiin ohittaa naapurin vanha Liinu
rekineen hangen kautta.
Tapanina läksimme me lapset isosiskojen ja veljien kanssa ajelulle, joka ulottui aina Niiralasta Patsolan mäkeen asti.
Jossakin ajelimme hangen kautta ja aisa pahalainen katkesi
reestä. Mutta jostakin talosta saatiin uusi aika ja päästiin
taas matkaan.
Hevosista on jäänyt monta muistoa. Isä piti niistä huolta ja
jouluna tietysti tarjosi ylimääräiset kuivikkeet ja ruuat.
Kun hevoset sitten hävitettiin, taisi isä käydä vielä vanhasta
muistista tallissa, vanha savottamies kun oli ja tottunut hevosista huolehtimaan.
Kiva aihe oli tämä Mirja Pusan aloitus. Menestystä vain
Vuodelle 2013 kaikille Värtsin lukijoille.
Kello löi jo viisi,lapset herätkää….
Ei se aikainen joulukirkkoon herääminen aina niin mukavaa ollut,kun aattoiltana oli valvottu myöhään.Lienevät unet jatkuneet vielä ajoreessä vällyjen alla kirkkoon mennessä.Paluumatkan muistan hyvinkin.Ajettiin kilpaa naapurin Leila-hevosen kanssa.Meidän laiskahko Pirkko-ruunakin virkistyi,kun piti kilpailla.Leila kai kuitenkin aina voitti kilpa-ajon.Melkoista haipakkaa mentiin aisakellon helkkeessä.Reitti kulki täältä Patsolan mäeltä Karvisen,Pitkäsen,Kallion ja Majoisen kautta.
Muistelen,että Värtsilän kirkkoa suunniteltiin alkuaan johonkin nykyisen Tiittasen vastapäiselle mäelle.Olisi ollut komeat näkymät Sääperin laaksoon ja rajan taakse.En muista mihin hanke kaatui.
Hyvää uutta vuotta kaikille Värtsin lukijoille ja entisille ja nykyisille värtsiläläisille!
Sirkka
Minun lapsuuskodissa ei ollut koskaan hevosta, köyhiä kun oltiin, mutta hevoskyydit kyllä kiinnostivat kovasti. Koska joulukirkko oli pimeän aikaan niin joskus pääsin salamatkustajaksi jonkun Tervavaaran suunnasta tulevan reen kannoille. Se oli jännittävää. Paluumatka tapahtui valoisan aikaan eikä salamatkustus enää onnistunut.
Luultavasti joka vuosi käytiin joulukirkossa vaikka en niitä muistakaan. Hatara muistikuva on kirkosta ennen nykyisen kirkon olemassa oloa. Kirkkoa pidettiin silloin Uudenkylän maamiesseuran talolla. Joskus koulussa piti kirjoittaa ainekirjoitus joulukirkosta. En keksinyt mitään muuta kirjoitettavaa kuin että ”kirkonmeininki kesti pitkään ja nukutti”. Sain 4- arvosanaksi tuon ”kirkonmeiningin” vuoksi. Mielestäni olisin ansainnut paremman numeron, olihan tuossa aineessa kaikki pikkupojalle oleellinen kerrottu.
Nykyiset ”kirkonmeinigit” ovat niin lyhyitä ettei niissä ehdi nukahtamaan vaikka olisi miten hyväuninen.
Värtsilän Pitäjäyhdistys ja Jänisjoen Tuvat ilmoittavat sekä tapahtumakalenterissa että PY:n kotisivuilla ulkoilutapahtumasta, johon sisältyy myös rekiajelua. Tapahtuma on Sääperillä kolmena perättäisenä päivänä 2.-4.1. 2013. Rekiajelun osalta toivotaan ennakkoilmoittautumista.
Se, mitä kohderyhmää tällä tapahtumalla on lähinnä ajateltu, on jäänyt minulle epäselväksi, koska ainakin kaikilla Tohmajärven lapsilla mainitut loppiaisenaluspäivät ovat jo koulupäiviä!
Ei ollut hevosta minunkaan lapsuuskodissani sinä aikana ,joka muistissa on. Kirkkoonkin oli matkaa kymmeniä kilometrejä, niin että eipä siellä jouluaamuna oltu, aika harvoin muulloinkin.
Rekikyytiä kyllä sain melko useinkin sukulaistalossa, joskus jopa kirkkoreessä vällyjen alla. Erityisesti on jäänyt mieleen muuan ajelu, jolloin itsekin sain olla ohjaksissa yhdessä serkkuni kanssa. Meidät kouluikäiset pojat laitettiin matkaan vanhalla ja vähän laiskanlaisella hevosella ja reissuun lähettäjät arvelivat,että emme saa hevosta juoksemaan matkalla. Mutta eihän se niin mennyt. Kovalla huudolla ja hihkumisella saatiin kuin saatiinkin vauhtia rekeen niin, että alamäkeen tultaessa piti ruveta jo hillitsemään menoa.
Alpo kertoi salamatkustamisesta reen kannoilla. Minustakin oli ihan mukavaa päästä koulumatkalla jonkun kylän isännän ajelureen kannoille. Tutut miehet taisivat silloin tällöin oikein tarjotakin tuota kyytiä.
Olen kuullut, että laavutapahtumaan on toivottu lähinnä venäläisiä loppiaisvieraita.
Ja tuohon Joukon tarinaan lisään, että Majoisen Mauno-vainaahan se pelasti meidät pulasta kun aisa katkesi Selänteen mäellä.
Tapaninajeluista muistan, kuinka olin ylpeä, kun kerran valjastimme lapsiporukalla hevosta ja sain hevosen luokin paikoilleen.Tämä oli kyllä toinen retki, joka suuntautui ylikäytävälle päin ja häintuskin pysyi luokki paikoillaan retken ajan. Kyllä kai se olisi jonkun matkaa mennyt pelkällä länkivoimalla, mutta luokki kuului toki asiaan.
Kyllä sitä saatiin osallistua aikuisten hommiin melko nuorina jo.
Sota-ajoista ja valvontakomission kontrollista on kulunut niin monta vanhaa ja uutta vuotta, että uskallan kertoa seuraavasta tapahtumasta.
Isällä oli eräänä talvipäivänä asiaa Joensuuhun. Matka oli tarkoitus tehdä junalla Kaurila-Joensuu. Talossa ollut sotavanki oli ehdottanut, että hän voisi viedä isännän asemalle ja noutaa myös takaisin kotiin. Kun hänelle selitettiin, ettei se ollut luvallista, tämä vastasi, että jos joku tulee tiellä vastaan, hän menee vällyn alle piiloon.
Vangin tarjous hyväksyttiin. Matkaa Lintulasta Selkäkylän kautta asemalle on vajaat 10 km. Tie on mäkinen ja mutkainen, mutta varmaankin se oli hevoselle tuttu, niin että tarvittaessa olisi kuski hyvinkin voinut lymyillä vällyn alla.
Eikä tiemiinojakaan tarvinnut pelätä, niinkuin olisi pitänyt Matkaselän tiellä, jolloin isän edellä polkupyörällä miinaan ajanut sotakaveri oli menettänyt henkensä ja isä toisen silmänsä.
Niin että sellainen ”kotiryssä” meillä, vaikka isä ei sietänyt tyttöjen päällä punaista vaatetta, ennenkuin sitten vuosien päästä. Mutta silloin elettiin jo Kekkosen aikaa.
”Juokse sinä humma, kun taivas on niin tumma ja…” Ierikka
Muistan rekiajelusta v.1946 ,tämä ei ollut varsinaisesti joulukirkkoon
ajelua,vaikka tapahtui muutamaa päivää ennen joulua.
Olimme menossa isän kanssa hänen setänsä hautajaisiin,
Siunaus toimitettiin Tohmajärven kirkossa.
Tilaisuuden jälkeen alkoi paluu surutaloon Huotilanvaaralle.
Tohmajärven jäällä ei ollut lunta vain hiukan härmää,
siitä alkoi varsinainen kilpa-ajo,hevosia oli runsaasti en laskenut.
Mutta olihan niitä.
HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE.