Tässä julkaisussa ollut kiva tarina Oomista ja ilveksestä toi mieleeni suomenajokoira Helyn.
Hely oli perhekoiranamme Niiralassa. Toki sen virallinen titteli ja tehtävä oli toimia jänisten hätyyttäjänä. Veljeni Jusu toimi jahtimestarina. Minulle jäi käsitys noilta ajoilta että Hely oppi jänisten metkut huomattavasti nopeammin kuin Jusu. Velliä oli pöydässä huomattavasti useammin kuin jänispaistia. Velimies on kyllä kunnostautunut ajokoiramies sitten vuosien saatossa Helyn jälkeen. Koira noudettiin meille Sääperin vartiolta. Sen kasvattaja oli Jarmo Huhkio.Koiramies henkeen ja vereen. toimi myöhemmin mm. opaskoirakoulun johtajana.
Hely oli kaunis koira. Se tiesi sen itsekkin. Käytös oli joskus itsekeskeistä. Ensimmäisen kuolemantuomionsa se sai noin vuoden vanhana.
Mummoni ja siskoni olivat tehneet perusteellisen Juhannussiivouksen. Kaikki oli puunattu lattiasta kattoon. Puhtaat matotkin oli levitelty lattialle. Koira jäi hetkeksi yksin sisälle. Kun mummo meni takaisin pirttiin, näky ei ollut kaunis. Hurtta seisoi tukevassa haara-asennossa keskellä lattiaa. Sen suusta roikkui ”pelakuun”jäännökset. Naama oli mullassa kuten koko huone puoleen seinään saakka. Se oli ollut kiva leikki koska valtaosa ikkunalaudan kukista oli kokenut saman kohtalon. Mummo päätti että koiran hautakiveen kaiverretaan kyseinen päivämäärä kuolinpäiväksi. Hyvin tunnerikkaan oikeudenkäynnin jälkeen koira sai jatkoajan.
Myöhemmin samana kesänä sattui tapaus joka muutti koiran elämää ja käytöstä sen loppuiäksi. Lähdin polkupyörällä postiin, joka oli Niiralan asemalla. Ylitettyäni rajalle menevän tien, näin taakse katsoessani että koira tulee korvat pitkin selkää perässä.
Ei auttanut jarrukäännös pysäytykseni ja sitä seurannut huuto koiralle. Se juoksi suoraan Kaurilasta päin tulevan tukkirekan alle. Näin kuinka toverini oli kerällä yli kiitävän rekan alla. Kaikki oli ohi silmänräpäyksessä. Hely juoksi kohti kotia vielä kovempaa kuin hetki sitten perääni. Lujaa poljin minäkin.
Koira oli jo kotona kerällä omassa kopassaan. Se tärisi kuin horkassa. Silmäkulma oli auki, silmät ja suu täynnä hiekkaa. Suojelusenkeli oli hereillä. Rekku ei saanut mitään pysyvää fyysistä vammaa. Autoja se kuitenkin pelkäsi koko lopun elämänsä. Se myös oppi että hänenkin kauneus on katoavaista. Käytös muuttui laakista. Hely oli hieno eläin.
Sanonta,parhaat lähtevät ensimmäisenä, piti paikkaansa myös toverini kohdalla. Hely kuoli 3,5 vuotiaana maksasairauteen.
Jore
…juosta kanssas mä sain
lailla tuulen….
näin lauloi Timo Turunen
koiraystävästään.
Joren kertomus herättää eloon muistot
omasta koirastamme Ripestä. Samantapaisista
sattumuksista olen kirjoittanut
Värtsiin tarinan ”Onko koira kotona?”,
juttu on julkaistu 27.11.2011.
Kertomus löytyy Arkistosta päivämäärän mukaan.
Tämä on samalla hauska ja surullinen kertomus koiran elämästä.
Koirien kanssa aina sattuu ja tapahtuu asioita.
Minulla oli myös ajokokeiden palkintotuomarikortti nuorempana.
Olen juossut ajokoirien ja beaglein perässä varmaan kaikki
Pohjois- Karjalan kunnat ja osan Savoakin.
Upeita koiria! Meidän oma ajokoira oli SMV, ESTCh, ja KansMV myös.
Meidän Huli jäi myös auton alle Niiralan vanhan sillan korvassa.Kun KettusLassi tuli autostaan ulos jäänteitä etsimään, oli Huli jo pitkän matkan päässä. Kyllä koirilla on oma suojeluvartionsa, olen samaa mieltä.
Rotumääritelmähän sillä oli ”seropi”, tosin ei sitä piskiksi kukaan mieltänyt, oli sekin niin viisas ja kaunis, lähinnä Suomenpystykorvaa.
Olipa Jorelta niin hieno kertomus, että on paikallaan kuunnella Johanneksen mainitsema Pieni ystäväin. Timon Turusen laulamana en löytänyt, mutta Jarmo Hatusen tulkinta on myös aivan sydämeen käypä tarina koiranpennusta.
http://www.youtube.com/watch?v=BHZ9kCCtjbg