Osa 10 Vierailijoita
Sieltä vielä pari milliä lunta pois, ohjaa työnjohtaja Reino Kinnunen.
Vaikka Verkkolammen kämppä oli syrjässä tolppatieltä niin silloin tällöin jokunen vieras saattoi piipahtaa tervehtimässä.
”Hirvi-Koponen”
Hän oli naapuri noin parin kilometrin päästä. Mökki korkealla mäellä Pirtajärvelle päin. Hän tuli kävellen tai hevosella. Hänellä oli oma tapansa istua. Hän istui kyykyssä kantapäittensä päällä seinään nojaten. Usein hän kävi päivällä kun työmiehet olivat vielä metsässä. Olisiko käynyt postireissulla Kaustajärven tien varressa tai peräti Irtolan kaupalla Värtsilässä. Hän oli kova jutun kertoja. Minusta hän sai varmaankin kiinnostuneen kuulijan. Jätkät sanoivat, että Koposen jutuissa ei ollut siteeksikään totta, se valehteli aina. Oli totta tai ei, mutta mukava niitä oli kuunnella.
Kerran hän kysyi, tiedätkö poika miten jäniksiä pyydystetään. En tiennyt.. Näin syksyllä kirkkaan jään aikaan käydään tekemässä jäähän reikiä, että vettä nousee jäälle. Sitten laitetaan kynttilöitä palamaan avantojen lähelle. Jänikset tulevat sitten yöllä ihmettelemään kynttilöitä ja jäätyvät käpälistään kiinni. Otetaan vain säkki mukaan ja kerätään jänikset siihen neuvoi Koponen.
Setä Hermanni Leinonen
Hermanni kävi iltahämärissä kun kämpällä oli jo työmiehiä. Käynnin tarkoitus saattoi olla tupakan pummaaminen. Kun hän aikansa imeskellä narskutteli tyhjää tupakanloppia niin joku tarjosi siihen tupakan. Enimmäkseen hän poltteli omaa kasvattamaansa kessua, mutta aikanaan loppuivat nekin. Vai olisivatko kostuneet ja homehtuneet piloille. Kun joku erehtyi tarjoamaan hänelle piipputupakkaa massistaan niin Hermanni otti pöydältä Karjalaisen sivun ja teki siihen patongin mittaisen sätkän. Siihen olisi kyllä mahtunut pari-kolmekin massillista tupakkaa. Onneksi ei jäänyt polttamaan sitä kokonaan kämpässä vaan säästi..
Hermannin sätkät olivat laajalti tunnetut. Eero Lötjönen Sääperin rannoilta kertoi, että kerran he olivat ajamassa hevosilla peräkkäin, Hermanni ajoi edellä ja hän perässä. Kun Hermanni oli viskannut sätkän natsan maahan niin hänen myllykuormansa oli meinannut kaatua kun kärrin pyörä kulki natsan yli. Lötjösen tarinoissakin oli ajoittain lievää liioittelua.
Rajamiehet ja poliisi
Rajamiehet kävivät ”vettä hörppäämässä” ja siinä ohessa saattoivat kysellä oudoista kulkijoista. Poliisi Svenski kyseli tavallisesti sellaista kulkujätkää, joka oli juuri joku päivä sitten lähtenyt.
Ukkoherra
Ukkoherra oli niin suuri metsäherra, että työnjohtaja oli koko viikon kuin kissa pistoksissa. Mitä lie pelännyt. Reet piti laitella ojennukseen ja lumipenkat sileiksi.
Oho, tuleepa siistiä.
Alpoaatos asialla
Tilipäivän vieraat
Tilipäivänä tuli tutut vieraat, tai ei heitä oikeastaan voinut enää vieraiksi kutsua. Vakiokävijät tilipäivänä; Ulosottomiehet. He tulivat hyvissä ajoin odottamaan. Heitä oli muistaakseni kolme. Istuivat siinä ovenvieruspenkillä missä ne vesiämpärit olivat. Poliisi Svenski oli perimässä sakkoja, elatusmaksuja ja sen semmoisia. Kirkollisverojen perijä oli erikseen. Muistelen, että jonkun verokarhun nimi olisi ollut oikeasti Karhu. En muista mikä se kolmas ”karhu” oli.
Emännälle maksettiin sitten ruoka ja kahvilaskut. Saattoi olla, että korttipöydässä tasattiin sitten loput rahat. Joillakin saattoi säästyä jotain kotiin vietäväksikin.
Ent kämppäukko
Alpoaatos
Liitän tuohon Alpoaatoksen juttuun seuraavan, vaikkakin aika pitkän lainauksen toimittamastani kirjasesta Värtsilän Paimenmuisto:
KATKELMA LEINO HASSISEN PIISPAKSI VIHKIMISJUMALANPALVELUKSEN SAARNASTA 23.5.1993 KELTON KIRKOSSA
Olin nuorena pappina Värtsilässä, joka on osaksi Venäjän, osaksi Suomen puolella. Siellä asui muuan Eero Koponen, paikkakunnan tunnetuimpia juoppoja. Hänet tuomittiin useasti hirvien salametsästyksestä sakkoihin, ja sai paitsi sakkoja myös lisänimen Hirvi-Koponen. Hänen kohdallaan piti paikkansa sananparsi: Kun mie tapansa näyttää, kyllä kylä nimen antaa.
Herra puhutteli Eero Koposta, ja hän tuli uskoon. Sen jälkeen hirvet ja viinapullot saivat olla rauhassa. Pyhä pyhältä hän kulki melkoisen matkan ja istui kirkossa.
Kun läksin Värtsilästä vuonna 1959, ja viimeisen jumalanpalve-luksen viimeinen säkeistö oli päättynyt, Eero Koponen astui kirkon käytävää ja ojensi alttarikaiteen yli tämän sauvan. Hän, tuo viinan virttämä mies, piti minulle puheen, jonka vieläkin muistan sanasta sanaan: ”Oletta ollut meille paimen. Olkaa eelleenki.” Se oli lyhin kuulemani puhe, ja tämä sauva lienee yksinkertaisimpia paimensauvoja liturgisessa käytössä: jostakin näreestä katkaistu, liitos jonkin purkin läkkipellistä. Puhe oli nuorelle miehelle tunnustus paimenviran hoidosta, ja olen pitänyt siitä asti sauvaa työhuoneessani. Nyt sauva on minulla täällä saarnatuolissa muistuttamassa minua vastuullisesta evan- keliumin palveluksesta.
MATKAAN VAIN, TUNTUI MILTÄ TUNTUI
Kun vuodenvaihteessa mietin, lähteäkö vielä 68-vuotiaana Inkerin kirkon kutsumana paimenvirkaan, muistin Eero Koposen sanat: ”Oletta ollut meille paimen. Olkaa eelleenki.” Aprikoin, onko tolkkua ruveta kiertämään Inkeriä ja Karjalaa, Muurmanskia ja Siperiaa, Uralia ja Kasakstania? Ei siinä paljon järkeä ole, mutta matkaan vain! Kun tänään olen saanut toisen puisen sauvan paimensauvan, niin eiköhän sitä kahden sauvan varassa kulje jonkin matkaa, jos taivaan Isä antaa terveyttä.
Tässä minä seison Kelton kirkon saarnatuolissa Eero Koposen ojentama paimensauva kädessäni ja kuuntelen inkerinsuomalaisten esittämää vetoomusta: Olette ollut meille paimen. Olkaa edeleenkin!
E.m. kirjasen toimittajana lisään tuohon Leino Hassisen – oppi- isäni – saarnan osioon: On se aika huikea kertomus Eero Koposesta. ”Eiköhän sitä kahden sauvan varassa kulje jonkin matkaa, josntaivaan Isä antaa terveyttä.” Jos, niin isä Leino täyttää Tammelassa ensi vuoden kesäkuun 30. päivänä 90 vuotta. Keltossa pidetystä ja Eero Koposta muistelleesta saarnasta tulee toukokuussa kuluneeksi 20 vuotta. Hirvi-Koposen muisto elää!!!
Kiitos, Alpoaatos, inspiroivasta tarinastasi” Terveisin Ierikka.
Minä en lumitöissä ihan noin siistiä jälkeä saa aikaiseksi.
Alpoaatoksen kämppäkertomukset antavat hyvän kuvan
savottaelämästä näin ulkopuolisellikin lukijalle.
Hyviä juttuja!
Onpa sopiva pakkasaamu kommentoida. Tämä Koposen asuinpaikka, Kaapronvaara oli sopiva paikka tutka-antennille.Niinpä sain kerran määräyksen itse puolustusministeriöltä käydä arvioimassa kyseinen palsta , n.4 ha . Menin sinne jalan ja aloin katsella ympärilleni, rakennusten pohjat olivat vielä selvästi näkyvissä. Erityisesti pisti silmääni maahan puoliksi kaivettu korsu jota epäilin hevossuojaksi.Ajattelin ettei tämän paikan eläjällä saanut olla pimeän- eikä muitakaan pelkoja. Ennen eläkkeelle jääntiäni kävin vielä katsomassa miten paikalla jaksetaan. Ei ollut asiaa sisäpuolelle .Korkea verkkoaita ympäröi aluetta ja keskellä korkea masto. Huomasin sattumalta että se on hyvä maamerkki. Oman mökkini verannalta masto on piirulleen etelässä.Lienee parasta etten kerro enempiä yksityskohtia kyseisen paikan lähihistoriasta. Ei tiennyt Koponen aikoinaan että hänen mäeltään voi tarkkailla koko Itä-Suomen lentoliikennettä.
Muistoja herättävä paikka. Sillä salolla on monta paikkaa. Liito-oravista , pontikkatehtaiden jäänteistä, majavista ja ihmiskohtaloistakin. R A
Onpa mielenkiintoisia lisäyksiä tarinaani. En tiennytkään,että Kaapronvaara olisi nykykäytössä. Vennamo teki sitten kaukaa viisaasti kun teetti sinne tien vaikka asukas taisi olla jo poissa. Sieltä mäeltä oli mielenkiintoista lasketella kämpälle maitopeilarin kanssa. Laita Reino lisää tarinoita niiltä saloilta. Olen tehnyt Verkkolammelta muutaman jutun jo aikaisemminkin, mutta Värtsin hakukone ei nyttemmin löydä mitään. Googlaamalla löytyvät Värtsinkin jutut.
Noita lumipenkkoja oli ihan mukava muotoilla. Ei siihen kukaan käskenyt. Lumikolalla syntyi kauniita luomuksia. Tekisin niitä vieläkin ellei traktori kävisi pilaamassa penkkoja.
Kiitos Erkillekin tuosta Eeron loppuvaiheiden kuvauksesta.
Huikeat ovat tarinat Eero Koposesta, ja huikeat ovat ulottuvuudet entiseltä kotimäeltä! Huh, huh! Kauas ne Wärtsilän laivatkin seilaavat! On suuri kunnia olla värtsiläinen, niin entinen kuin paluumuuttajakin!
Mutta kukas se Kuikka-Koponen oli? Onko kysymys samasta värtsiläisestä suurmiehestä?
Ierikka
Kuikka oli se savolainen silmänkääntäjä. Tietoa löytyy mm Wikipediasta
Tarkan oloista ovat lumityöt, hyvä ettei ihan luupilla sihdata. Mukavaa luettavaa, kommentit mukaan lukien.
Tunsin Koposten perheestä isän että pojan jollakin tapaa. Poika oli entisen Satulavaaran rajavartioaseman päällikkönä kun menetti henkensä moottoripyöräonnettomuudessa. Täällä Kiteellä Niinikummussa. Ukon opin tuntemaan kun meillä oli pöllipalstaa aivan hänen pellon aidan takana ja talon pihamaan kautta sinne menimme ja pois tulimme. Ukko varautui illoin aamuin ulos kun näki meidät työhön menossa ja juttua piisasi.
Poikansa kertoi yhden tarinan isänsä koirasta. ”Linnun metsästyksen aikaan läksin isän koiran kanssa metsälle ja oli jo lintu saatukin, kun alkoi kiivas haukku. Kuulostelin, ettei nyt ole linnunhaukku menossa ja jäin odottamaan mitä siellä nyt haukutaan. Haukku läheni kiihkeänä ja haukussa oli hirvi. Koira toi sen hirven aivan hänen eteensä ja sitten kun hirvi huomasi hänet se karkkosi. Koira katsoi häntä eikä lähtenyt enää mihinkään vaan käveli hänen jäljessä lopun metsästyspäivää. Se loukkaantui mieheen siitä kun toi hirven tapettavaksi, eikä mies sitä ampunut”. Jotain se koiran osaaminen kertoo ukko Koposen metsästäjän taidoista.
Saamasi pitää Alpo.
Olimme eräänä syksynä leimaamassa Sahlstenin Kallen kanssa Jumpurasalon tien ja Ryösiönjoen välillä: Koska oli tarkoitus hakata hankintana, yksilöitiin poistettavat puut maalilla.Olimme jo lähellä Verkkolammen rannassa olevaa suota. Pienessä notkelmassa oli ryhmä vanhoja haapoja. Kalle meni puiden luo , kopautti maalivasaralla runkoon ja huikkasi: Mitäs näille tehdään.Huomasin kun n.3 metrin korkeudella olevasta tikakolosta läksi jotakin harmaata juoksemaan pitkin runkoa, päästyään oksalle tämä ”rukkanen” leijasi läheisten kuusten kätköihin. Kalle ei varman huomannut koko tapausta ollessaan vähän selin runkoon. Vastasin muina miehinä: eiköhän anneta niiden olla.( rukkanen:liito-orava)
Jumpuranvaaralla asusteli niihin aikoihin Aura Koivisto Sausonsa kanssa.Tapasin hänet kerran iso reppu selässä Kenraalinkylän tiellä: Pysäytin ja kysyin :Minne matka. Sanoi olevansa menossa kirjastoon Kemieen .Siinä autossa juttelimme ja neuvoin hänelle paikan.Auralla oli silloin ”matovaihe” menossa. Minun olisi pitänyt neuvoa hänella matokallioita (käärmeiden talvehtimispaikkoja).
Majaviahan Jumpurassa oli monessa paikassa. Ollinlammen purossa yrittivät tukkia siltarumpua.Pirtajärvi laskee Ryösionjokeen louhikkoisessa kurussa, majaville haasteellinen paikka.Pirtalammen ja -järven välinen puro myös. Majava yritti tehdä patoa karikkoon, mutta tällä kertaa tuli suunnitteluvirhe.Puro nimittäin meni kivikossa salapurona, eikä vesi ollut moksiskaan padosta.
Terveisiä Alpolle
Minä pidin Setä Hermannia pelastavana enkelinä,vaikka ei hän niitä
enkelin muotoja omistanutkaan.
Oli vuosi 1942 joulukuu sunnuntai päivä,isä otti minut mukaan metsästys-reissulle.
Oli jo iltapäivä koira sai vilä oravan haukkuunsa,se tapahtui aivan
Hermanni Leinosen pellon laidassa,orava oli suuressa männyssä sinne
oli huono näkyvyys.
Siinä aivan lähellä oli kuusi,isä kiipesi aseen kanssa siihen ja
ampui oravan,kaikki hyvin siihen saakka.Hän alkoi laskeuta puusta,
sitten se tapahtui oksa irtosi ja isä putosi muutaman metrin korkeudesta maahan,loukaantui liikunta kyvyttömäksi.
Minä lähdin Hermannilta apua hakemaan,mutta oli sunnuntai iltapäivä
Hermanni oli vaimonsa kanssa menossa Viljo Muttosen hartaushetkeen,
sattui katsomaan sivulleen ja huomasi minun huiskimiseni.
Hermanni käänsi hevosen ja tuli sekä pelasti meidät,
kuljetti meidät kotiin ja isä sitten Värtsilän sairaalaan,kyllä isä
siitä sitten parantui.
Kyllä sitä on tullut jälkeenpäin mietittyä miten olisi käynyt jos,
SETÄ HERMANNI olisi ehtinyt mennä??
Lukiessani tarinassa ja kommenteissa esiintyvistä persoonallisuuksista, tuli mieleeni Veikko Lavin laulu Jokainen ihminen on laulun arvoinen.
http://www.youtube.com/watch?v=bHTnzFq-PPA
Jokainen ihminen on myös tarinan arvoinen. Jokaisen tarina kannattaa tulla muistiin merkityksi. Tätä olemme Pälkjärveläisen toimituksessa korostaneet houkutellessamme pälkjärveläisiä kirjoittamaan perheensä ja sukunsa tarinoita lehteemme.
Nuorenpana ei oikein kiinnosta muistella menneitä tai kirjoitella vanhoista asioista tai -ihmisistä. Ja jos alkaisi kiinnostamaan niin ainahan voi kysellä vanhemmilta ihmisiltä. Ukilta tai mummolta vaikka.
Jossain vaiheessa sitä sitten huomaa ettei vanhempia enää olekaan. Mites tässä näin kävi? Enhän minä vanha ole, mutta kaikki muut ovat nuorempia.
Noihin Verkkolammen vierailijoihin lisään vielä suunnistajaveljekset Veijo ja Leo Tahvanaiset. He olivat rajamiehiä ja toimipaikkana Sääperin vartioaema. Työpäivän päätyttyä Rajassa he juoksivat Verkkolammen ohi Ylä-Ryösiölle halon hakkuuseen. Matkaa lienee ollut kymmenkunta kilometriä suuntaansa. Poikkesivat silloin tällöin ihan oikeasti vettä hörppäämässä.
Meillä oli tänään Värtsiläisten Seuran vuosikokous ja luin
Alpon kirjoittaman mukavan jutun Verkkolammen vieraat.Niinpä
ajattelin myös kertoilla myös näihin seutuihin liittyviä juttuja.
Kaikki alkaa Kymiyhtiöstä Kaustjärveltä kun Metsäteknikkona oli
Okkonen joka oli näitten alueitten vastaava pomo.Olin nuorena-
poikana ns päivämiehenä kolmena kesänä leimaus porukan mukana
ja tein myös muita mestsän hoitoon liittyviä hommia.Meitä oli
neljä miestä ja päällepäsmärina Okkonen,minulle ei alkuun annettu leimakirvestä mutta merkkasin punamullalla ne koivut
jotka meni vaneriksi työkalu vähän sähköporan näkoinen sitä kun
painoi puuta vasten niin jäi noin 5sm kokoinen jälki puuhun ja niitä tehtiin muutama jokaiseen.Mutta erikoista tässä oli muut
koivut joista ei saatu vaneria niin ne pukitettiin ja jätettiin
kuivamaan pystyyn olihan kelolinnuilla sen jälkeen reilusti valita mihin puuhun kotinsa luovat.Koivun arvostus oli niihin
aikoihin tosi kehno tietysti jonkun verran tehtiin propsiksi
ja ne kuorittiin puolipuhtaaksi ja kuitengin osasta tehtiin metristä halkoa lämmitys tarpeiksi myöhemmin sain myös leimaus kirveen käteeni joka oli merkki että olin oppinut mielestäni jotakin.Näitä töitä tehtiin myös Verkkolammin alueella jossa
olevalla kämpällä usein kokoonnuttiin aamuisin käskynjaolle.
Me jotka olimme Kenraalinkylästä päin ,tulimme sinne
polkupyörillä kehnoa kärrytietä pitkin Päivisen ja Kolehmalan
ohi joka seuraili ryösiönjokea matka oli myös lyhyempi kuin Kaustajärven kautta Tapasimme myös näillä reissuilla myös Hirvi- Koposen josta on kerrottu juttuja myös Värtsin sivuilla.
Kerron tässä erään episodin joka tapahtui Lokakuun lopulla vuosi
oli 1958 päivä oli Lauantai paikka oli Aittolamminvaaran ja Verkkolampien välisessä maastossa aamulla kun tulimme leimauspaikoille satoi jo räntää ajattelimme aammupäivällä kun
pidämme leipäpalasten haukkaus tauon teemme oikein kunnon tervastulet niin on mukavampi kuivatella vaatteet jaksetaan
taas iltapäivällä lyödä leimoja puuhun reippain mielin kun asiaa esitimme Okkoselle niin tämä sanoi että mitään tulia ei
tänään tehdä haukataan vaan palaset ja jatketaan töitä kun
yleisesti oli tiedossa hänen taipumuksensa olla melkein
aina virman puolta.Majoisen Erkki jyrähti Okkoselle että me
teemme tulet ja kuivattelemme vaatteemme kävelele sinä vain
niissä märissäsi loppupäivän.Tulet tehtiin ja tulihan Okkonenkin
sitten siihen jonkun ajan kuluttua ja asiasta ei puhuttu sen
jälkeen sanakaan.Mutta asiasta toiseen käskynjaot tapahtui usein
kuitengin Kymin talolla Kaustajärvellä jotka ei aina ollut niin mieleen mutta olihan siinä myös jotain mukavaakin sillä
Okkosella oli näpsäkän näköinen vaimo jota oli meidän poikien
mielestä mukava katsella.Hän kävi myös miehensä kanssa
tanssimassa Öllölänlavalla vanhemmat pojat uskalsivat hakea myös
tansimaan kun olivat ottaneet muutaman patskun kun miehensä ei ollut mikään kovin innokas tanssija, muistini mukaan.Siellä virman talolla opin tuntemaan myös Erosen Pekan jonka tehtävä
enimmäkseen kesällä oli metsän parannushommat joka piti kyllä
huolen että sovittuja työ aikoja noudadettiin.Kun menin Helsingin seudulle sitten töihin tehtaisiin voisin kertoilla niistäkin ajoista jotakin joskus. Joissa ei voi sivuuttaa pois politiikkaa.
Se kuului osana työpaikkojen luontaisetuihin ja ristiriitoihin
olihan työpaikkojen kehitys antanut myös myönteisen singaalin
palkkojen nousulle jotka ei ainaskaan aina sujuneet myönteisessä
sävyssä ainakaan metallissa jossa työskentelin.
Erkki L. toi kommentissaan esille kirkkoherra Hassisen muistelot salakyttä Koposen parannuksenteosta. Kun luin aikanaan kyseisen kirjoituksen Erkin toimittamasta kirjasesta, tapaus puhutteli minua. Olinhan minäkin kuullut jonkin maininnan tästä kyseisestä miehestä, Hirvi-Koposesta.
Joskus vaikuttaa valitettavasti siltä, että ihmistä muistellaan ja huomioidaan mieluummin menneen elämän, jopa rötösten perusteella sen sijaan, että iloittaisiin positiivisesta muutoksesta. Koposellekin tapahtui kuitenkin Jumalan armosta paras mahdollinen asia, mikä voi ihmiselle tapahtua; hän tuli uskoon.
”Herra puhutteli Eero Koposta”; näin Hassinen kirjoittaa. Pyhä Raamattu todistaa, että jokaisessa ihmisessä on iankaikkisuuden henki ja Jumala halajaa kateuteen saakka tätä henkeä, ts. tahtoo elävään yhteyteen ihmisen kanssa. Siksi Hän meitä puhuttelee, kutsuu jokaista ihmistä jossakin vaiheessa jollakin tavalla. Ihmisellä on kuitenkin tahdon valta ottaa kutsu vastaan tai hyljätä se. Raamatun mukaan elämä ei pääty kuolemaan, vaan jatkuu iankaikkisuudessa. Suunnan valinta on jokaisen itse tehtävä kuitenkin jo täällä ajassa; kukaan ei tätä valintaa voi toisen puolesta suorittaa.
”Sun, Herra, ristisi mua valaiskoon, kun tieni painuu kuolon laaksohon. Sen valon tiellä varjot häviää. Eläissä, kuollessa, Sä luoksein jää.”