Kuinkahan se jutustelu luiskahtikaan eläimiin. Kertoja sanoi, että sodan aikana ja sen jälkeen oli paljon rottia. Ne olivat tulleet sotilaiden mukana rintamalta heidänkin kyläänsä, kun sotilaat olivat olleet majoitettuina eräässä talossa. Siellä rotat sikisivät rauhassa ja pian oli koko kylän vitsaus valmiina.
Rottia löytyi milloin taikinatiinusta, milloin mistäkin. Eräässä talossa ihmeteltiin munien häviämistä kanojen pesistä. Ensimmäiseksi tulivat tietysti mieleen rotat. Ne ne varmaan söivät munia herkuikseen! Mutta ei, eihän kuoria löytynyt mistään. Ei ne munia varmaankaan kokonaisina nielleet. Sitä jo luotiin epäileviä katseita toinen toiseensa. Oliko jonkun munahimo ylittänyt ehkä sopivaisuuden rajat? Lopulta arvoitus ratkesi. Kertoja oli mennyt kanalaan munien toivossa. Mitä hän näkikään! Suuri rotta makasi selällään muna mahan päällä. Se piteli saalistaan hellästi käpälillään estäen sen putoamisen. Toinen rotta kiskoi sitä hännästä kotikoloa kohti.
Rotat saatiin hävitettyä sammuttamattomalla kalkilla. Sitä kylvettiin joka paikkaan, missä tiedettiin rottien oleilevan. Ei aikaakaan, kun koko populaatio marssi poispäin johtajanaan karvansa menettänyt otus kuin Hamelnin pillipiipari.
Kuulijassa heräsi epäilys tarinan todenperäisyyttä kohtaan, mutta kun ei kertoja ennenkään ole pajunköyttä syöttänyt…
Siihen aikaan kun Värtsilästä hävitettiin kaatopaikka, vilakehteli rottia myös kylällä. Erään kerran huomasin asianomaisen otuksen kukkapenkissä. Koira usutettiin kimppuun. Pian siihen kiirehti kissakin. Kun koira näykkäsi peräpäästä, kääntyi rotta puremaan ahdistelijaansa. Silloinpa iski kissa kyntensä häntäpäähän. Ja taas kääntyi rotta. Sitä pyörähtelyä kesti jonkin aikaa. Lopulta otus heitti henkensä. Lie saanut kuolettavan puraisun tai sydänkohtauksen.
Tämä samainen kissa oli aiheuttaa sydänkohtauksen myös emännälleen. Olin vajan takana seinän vierustalla vattuja keräämässä. Hieman kumarassahan sitä niillä asioilla pöheikössä pyöritään. Yks kaks säikähdin, että maksa läpsähti. Jokin möykky putosi niskaani. Ennen kuin olin säikähdyksestäni kerinnyt selvitä, tajusin, että oma katti oli jostakin, ehkä vajan katolta, hypännyt niskaani. Kova oli kehrääminen ja kourinta, kun se asttui lepoasentoon olkapäilleni. Yhdessä jatkoimme marjastusta.
Hevosetkin tuli käsiteltyä siinä istunnossa. Muutamassa talossa oli kaivo mäen alla. Hankalaa tai ainakin voimia kysyvää oli veden haku. Valjastettiinpa hevonen ajopelin eteen ja siihen pari saavia. Pian hevonen oppi tietämään, milloin oli vedenhakureissu tiedossa. Erään kerran saavit oli saatu täyteen vettä ja käsky vastamäkeen maiskautettu. Silloin hepo teki äkkinykäisyn ja saavit lensi kyydistä. Sitä konstia se sitten käytti useamman kerran.
Äly-niminen hevonen teki omia koiruuksiaan, vaikka hepo olikin. Tukkikuormaa rauhallisesti vetäessään se aina vilkaisi taakseen ohjaksia pitävään ajuriin. Kun se arvioi välimatkan riittävän pitkäksi, otti jalat alleen ja lähti juoksemaan ketkaravia kylille päin. Ajajalla oli myös nopeat jalat ja sai onneksi pollen kiinni. Sitten sai hepo kuulemma juosta minkä jaksoi kotia kohti.
Eräälle hevoselle oli opetettu hippaleikki. Kun omistaja vihelsi tallin nurkalla, lähti hevonen etsimään viheltäjää. Sillä aikaa omistaja siirtyi seuraavalle nurkalle. Kun hepo ihmetteli, missä isäntä oli, kuului taas vihellys..Kova oli töminä ja vauhti melkoinen, kun kierrettiin juoksujalkaa tallia ympäri. Lopulta polle sai palkakseen sokeripalan. Se piti ottaa isännän huulien välistä. Tätä temppua minäkin sain kokeilla. Pehmyt oli pollen pusu.
”Ketkaravia” ? – olen sen kuullut ennenkin.
Terv. Vlä-seuran kokouksesta.Sillä reissulla vierähti taas kokonainen päivä. Mirja-Sisko
Pehmyt on hevosen kielikin, kun se hamuaa huulillaan ja kielellään kämmeneltä sokeripalaa. Muksuna kävin illalla äidin kanssa tallissa viemässä Piirto-hevoselle iltaeväät. Heppa kuuli askeleemme ja kömpi ahtaassa tallissa ylös. Kun avasimme tallin ovea, Piirto ”hörhötti” tervehdyksensä ja alkoi kaula pitkällä etsiä tulijoiden tuomia herkkupaloja. Minäkin tarjosin arkaillen kädestä Piirrolle vähän sokeria ja leivänpaloja. Hevonen oli iso ja talli ahdas, mutta ei hevonen viisaana eläimenä koskaan vahingoittanut pientä herkkupalan tuojaa. Äidillä oli herkkupalat yleensä esiliinan taskussa. Erään kerran tasku herkkupaloineen lähti irti, kun Piirto nappasi iltaherkut.
Irenen kertomus toi mieleeni mukavia muistoja lapsuuteni kesistä.
Osuusliikkeellä oli kolme hevosta Ansa,Janne ja Simo, jotka olivat leikkitovereinani kesäisinä viikonloppuina aidatulla
varastoalueella.Siellä ne seurasivat minua leikkipaikasta toiseen
ja söivät jäljelle jääneet vesirinkelin jämät.
Hevosella on todella hyvä muisti. Joulunpyhinä oli tapana käydä
sukuloimassa Kaustajärvellä rekipelillä.Kun Notkolla käännyttiin
Kylänpään suuntaan, ei sen jälkeen tarvinnut Jannea ohjastaa,
se tiesi tarkkaan jokaisen tiehaaran ja vei varmasti perille.
Simo vietiin talvisotaan ja kärsi sankarikuoleman.Ei siitä ilmoiteltu, mutta välirauhan tultua Simo ei enää palannut
sodasta.
Kumma kyllä rotista minulla ei muistikuvia, vaikka asuimme
varaston päädyssä olleessa asunnossa.Toinen varstorakennuksista
oli rakennettu korkeiden sementtipaalujen päälle,joten sinne
rotat eivät päässeet mellastamaan.
Terveisin Pussinpohjan Masa
Meillä hevonen oli eläin jonka kanssa isäni ja me pojat omalla vuorollamme teimme työtä kotona ja ansiotyötä Firmojen metsissä. Viimeisin isäni hevosista oli nimeltään Hulta ja hän oli temperamenttinen hevonen. Hultaa piti käsitellä sen omaa arvoa loukkaamatta, vaikka työpäivät olivat raskaitakin. Meillä Kaustajärvellä oli yksi naapurin mies johon Hulta oli suuttunut. Se näkyi silläkin tavalla, ettei hänellä ollut menemistä hevosen luokse silloin kun hevonen oli irrallaan ja lopuksi silloinkin kun Hulta oli pitemmässä liekanarussa. Hulta olisi kolhinut miestä. Kun kevät töiden jälkeen Hulta oli laitumella joutilaana ja sitten heinäkuussa aloitimme heinänteon niin sinä kesänä jolloin oli minun vuoro olla se joka niittää hevosvetoisella niittokoneella heinät niin se kivikkopeltojen niitto oli hevoselle raskasta työtä. Siinä kipeytyivät hevosen olkapäät vaikka länget olivat sopivat. Toisen työpäivän aamuna ja muutama kerta sen jälkeen Hulta juoksutti minua laitumella, se ei olisi tahtonut tulla työhön. Aikansa houkuteltuani se tuli ja töihin menimme. Sitten kun Hultan olkapäät tottuivat raskaaseen vetämiseen ja hevonenkin totesi, että tuo se on joka nyt on hevosmiehenä ei aamun hakemisessa ollut erillisiä kuvioita vaan leipä pala maistui ilman alkuverryttelyä. Hulta oli ”kursailematon” hevonen sille riitti, että mies teki osuutensa asiallisesti niin hevonen teki omansa ilman konstailuja.
Kaikkea ne rotat osaakin!
Hevoskuva ja – juttu sopivat hyvin näiden hevosenliha
teemaviikkojen jatkoksi. Hyvä kertomus eläimistä.
Äiti-Klaudia teki aina hevosenleipää, jossa oli akanat mukana. Hyvin se meillekin maistui, kun olimme menossa metsälaitumelle hevosia ruokkimaan. Nykyisin nuo ”akanaleivät” taitavat olla herrain herkkuja.
Leipä on hevoselle pikaenergiaa ja silloin kun oli normaalia raskaampaa työtä, niin hevoselle paistettiin leipää ruokataukojen lisä evääksi. Hevonen ei märehdi joten se on huonompi korsirehun käyttäjä kuin nauta, joka märehtii.