Vähäiset ne ovat työmiehen pojan perintökalut. Minulle on tärkein lapsuudenkodistani peräisin oleva keinutuoli.
Se oli ainoa ostettu huonekalu nuoren parin kodissa 1910-luvulla. Muut huonekalut oli nuori aviomies kai nikkaroinut itse. Eikä niitä pieneen asuntoon paljon mahtunutkaan.
Siihen yhteen kiikkustuoliin, niin kuin sitä meillä kutsuttiin, liittyy lämpimiä muistoja varhaislapsuudesta Pussinpohjan kammarista.
Talvi-iltoina, kun kammarin pyöreään, peltikuoriseen uuniin sytytettiin tuli, kiikkustuoli nostettiin sen eteen, ja minä äitipuoleni kanssa vietimme siinä ”hämärän hyssyä” ja tuijottelimme liekkien leikkiä uuninpesässä. Äitipuoleni hyräily ja kiikkustuolin edestakainen liike saivat aikaan suloisen unettavan olon. Ulkona sininen hämärä vähitellen tummeni ja tummeni, kunnes täysi pimeys peitti ikkunan ulkopuolisen maailman ja oli pakko sytyttää valot.
Kun talvisodan päätyttyä isä tyhjensi kotiamme ja mietti, mitä ottaa ja mitä jättää, kiikkustuoli ja komea kiinanruusu olivat enää tyhjässä kammarissa. Hetken mietittyään hän heitti kiikkustuolin viimeisenä evakkokuorman päälle ja kukkivan kiinanruusun pihalle hankeen.
Niin se kiikkustuoli seurasi mukana asunnosta toiseen ja palasi kesällä –42 takaisin Pussinpohjan kammariin vakiopaikalleen.
Eipä se osannut tulkita tunteitaan päästyään ystävänsä, sen peltikuorisen uunin kylkeen. Sitä onnea kesti sitten parisen vuotta, kun kiikkustuolia taas köijättiin rajan yli Tohmajärvelle.
Ero kiikkustuolista tapahtui kesällä -53. Isäni oli kuollut helmikuussa –52, ja äitipuoleni taas siunattiin haudanlepoon tuomiosunnuntaina samana vuonna. Koti oli tyhjennettävä ja pidettävä huutokauppa, siinä muutti kiikkustuolikin naapuriin.
Muutaman kuukauden pärjäsin opiskelijana niillä tuloilla ja lainarahat säästyivät. Kiitos kiikkustuolillekin!
Kun sitten opiskelut oli opiskeltu ja sain oikein ”omaa rahaa”, aloin haikailla sitä naapurin kiikkustuolia omakseni. Kun kävin kiikuttelemassa naapurissa, niin joka kerran omistamisen halut kasvoivat. Luvattuani tarpeeksi korkean hinnan, sain kuin sainkin kiikkustuolini takaisin. Sen jälkeen se on seurannut meitä asunnosta toiseen. Kolme kertaa se on saanut uuden värinkin pintaansa. Alunperin se oli punaruskea, sitten tuli valkoisten huonekalujen kausi ja viimeiseksi empiirinvihreä. Vihreä väri sopi parhaiten naimisiin mentyä nuorikon sohvakalustoon. Kun kaksi ”esteetikkoa” meni yhteen, niin kaiken piti sointua kaikkeen.
Tänä päivänä kiikkustuoli kuuluu kesämökin kalusteisiin. Kuluneimmista kohdista pilkistelevät punaruskea ja valkoinen muistuttamassa siitä, että kiikkustuolista on tullut antiikkia.
Nykytiedon mukaanhan niitä ei saa mennä parantelemaan, vaan ajanpatina ja elämisen merkit tekevät niistä entistä arvokkaampia.
Jospa meille kiikkujillekin kävisi samoin.
Pussinpohjan Masa
Masa! Kyllä taas kirjoitit tunteita liikuttavan tarinan. Viimeinen lause on paras.
Liikuttava kertomus taas Masalta. Kiitos! Minulle kiikkutuoli on niin tärkeä, että kirjoitin teologimatrikkeliin harrastusten kappaleeseen ”Keinutuolifilosofia”.
Kun siirryin Tampereen seurakuntien nuorisotyönjohtajan tuolilta Lemin kirkkoherraksi, sain läksiäislahjaksi kiikkutuolin!!!
Viimeisimpään matrikkelin painokseen olen ilmoittanut harrastuksekseni: ”Keinutuolifilosofia ja Pyhän Kolminaisuuden ihmettely”. Kiikkituoli on hyvä paikka ihmetellä, olipa tuoli sitten takkatuleen tai Kaustajärvelle päin käännettynä.
Ierikka
Koskettava kertomus kiikkutuolista. Minulla on kuvan kaltainen,
ruskeaksi petsattu kiikkutuoli Joensuussa. Nykyasunnot
ovat monesti niin pienet, ettei sinne oikein mahdu
perintökiikkutuolit ja -rukit.
… baiju, baiju muamon lastu,
baiju, baiju pikkarastu…
Kuin herkällä siveltimellä tehty ”maalaus”
rakkaan ihmisen kanssa vietetystä hämärähetkestä!
*
Kun Dunja-mummo uinutteli kakluunin
edessä keinutuolisaan kapaloikäistä
siskoani katkesi keinutuolin jalka ja
mummo ja vauva lysähtivät lattialle.
Molemmat selvisivät pelkällä säikähdyksellä,
mutta ”a voi voi” evakkomatkat kestänyt puinen kiikkustuoli,
jonka neliönmuotoinen istuinosa oli nahalla päällystetty,
oli mennyttä kalua.
Minullakin on anopin Maija Lukkarisen kiikkustuoli, mikä on myös tullut evakoituna mukaan. Se kierteli sisarusten perheissä ja asettui sitten olohuoneeseemme. En juurikaan istuskele siinä. Olen huomannut, että jotkut asettuvat aina kiikkustuoliin. Minusta se on jo kaunis katsella. Nykyinen väri on musta ja siinä on punainen peitto, siis Karjalan värit. Kiikkustuolissa on tosi kauniit kaarevat muodot ja se tuntuu aina lämpimältä käteenkin ja jotenkin turvalliselta.
Vielä kun joskus toimitat Masa kuvan siitä oikeasta kiikustasi Värtsiin, niin ei jää mitään tulkinnan varaa meille tosikoillekaan.
Tutkin netistä, minkä perinteen mukainen kiikkutuolini on. Vaihto-ehdoista Nakkila ja Urjala tunnistan jälkimmäisen. Minun rakas kiikkutuolini on Urjalan keinutuoli!
Mistähän on tullut tuo s-kirjan? Siitäkö, että lattialankku on sirissyt eli narissut? Kuka voisi selittää tämän semanttisen ongelman?
Ierikka
P.S. – ei TV:n Puoli seitsemän, vaan post scriptum (jälkikirjoitus) tai past sentence (loppulause):
Pussinpohjan Masan jutun kuva keinu(s)tuolista näyttää olevan urjalainen, niinkuin minullakin on.
Ierikka
Ei kun kiikku(s)tuolihan se on eli kiikkutuoli.
I.
Nämä kertomuksethan kertovat ajasta,jolloin olin oikein Värtsilässä asuva värtsiläläinen.Sitähän kesti toistakymmenä
vuotta.Olin vielä lapsi ja ajattelin ja toimin kuin lapsi.
Mukava jos ihmiset jaksavat lukea niitä.Kiitokset vaan!
Eläkeläispapalle kirjoittelu on jonkinlaista terapiaa.Oman
elämänsä ”tirkistelyä”.Yritän tirkistellä vieläkin teille
luettavaa.
Jutun kuva on nyt vaihdettu. Tästä kiikkustuolista on jutussa kysymys! T:Eira
Näyttää olevan urjalalainen keinutuoli Masan alla. Se on siis oikea kiikkutuoli, vaikka ei olekaan direktiivillä siunattu.
Ierikka
Kaunis ja lämminhenkinen tarina. Tällaisia lukee mielellään.
Kiitos Masa!
Minulla on tuollainen samanlainen vaalean puun värinen. Viime aikoina mieleen on hiipinyt ajatus sen maalaamisesta. Näin pari päivää sitten Kodin Anttilassa valkoisen, sinisen ja pinkin kiikkustuolin. Olivat tosi makeen näköisiä.
Kiikkustuoli on ollut minulla vasta 22 vuotta, mutta silläkin on tarina. Olen saanut sen lahjaksi, niin kuin paljon muutakin tässä elämässä. Olimme perheen kanssa muuttamassa uuteen kotiin. Tavatessani paria ystävääni totesin, että enää ei puutu muuta kuin keinutuoli (se oli ollut toiveissani jonkin aikaa). Toinen ystävistä ilmoitti oitis, että hänellä on joutava keinutuoli. Se oli palvellut hyvin silloin kun ystävän pojat olivat pieniä. Pojat oli imetetty ja tuuditettu uneen keinutuolissa. Nyt se oli käynyt tarpeettomaksi, eikä sille ollut oikein tilaakaan.
Joskus ne toiveet toteutuvat nopeastikin ja yllättävillä tavoilla.
Kiitän. Komea on tuo oikea, siis myös tuoli. Eipä juuri näy kulumisen merkkejä.
Kiitos myös toimituksen suuntaan. Täytynee toivoa jotain vielä arvokkaampaa, kun näkyy noin herkästi toteutuvan.
Tervehdys, Pussinpohjan Masa! Hyvin olet säilynyt ja tunnistettavissa, vaikka viime tapaamisestamme onkin kulunut jo yli viisikymmentä vuotta.
Viime viikkoina olen saanut kiikutella lapsenlapsia tyttären luona Joensuussa samaisessa vanhassa kiikkutuolissa, missä parinkymmenen vuoden aikana nukutin hoitolapsia Uusi-Värtsilässä.
Aurinkoista päivää Masalle ja Arjalle!
Ihan niinkuin Masa olisit kirjoittanut meidän kiikusta, jonka sain mummoltani (isän äiti) Joensuussa. Samanlaiset päivät on kiikkumme nähnyt (ei ole ollut evakossa). Seppo on joutunut sitä korjailemaankin (Seppo nimittäin otti kiikulla melkein ”ympäriajot” ja joutui maalin värejäkin muuttelemaan minun mieleisekseni.
Kiikkustuoli on edelleenkin meidän keittiössä. Mukava oli nähdä
Masakin hyväkuntoisena (Arjaa ei näkynyt?)
Kevätterveisiä Mirja ja Seppo (jos muistatte vielä)
Minäkin jäin kaipaamaan vitaalisen Masan sylissä Arjaa! Siitä vain tyttö syliin, naapuri kameran taakse ja – joku nuori skannaamaan ja lähettämään Värtsiin. Ajatelkaa, kuvaa ihailtaisiin 38 maassa tällä planeetalla! Jos on kaimaa uskominen! Ja miksei olisi?!
Hyvää marianpäivää sinne – oliko se kotipaikkakunta nykyisin Pori!
Sorry! En muista. Kun on tilanne nykyisin, että ”päivät menee nimiä muistellessa ja yöt…” – mitenkäs se nyt menikään!
Ierikka
EL,
laittaisin mieluusti koko helahoidon julkiseksi, jolloin ei tarvittaisi jossittelua ja kysymysmerkkejä. Valitettavasti analysointiohjelma sisältää kuitenkin tietoja, joita ei ole mitään syytä julkisuuteen antaa. Tällaisia ovat esimerkiksi jokaisen kirjoituksen lukijamäärät. Värtsiä ei ole tarkoitettu kirjoittajien kilpa-areenaksi.
Sellainen vaara on tietysti olemassa, kun julkaistaan yksi kirjoitus päivässä ja jokin päivittäinen lukema. Itse en olisi missään tapauksessa tällaista systeemiä kehitellyt, mutta nyt on valta muilla. He tekevät kuten lystäävät.
Erkki Jormanainen, olen käynyt kovan koulun Aulis V.A. Könösen suomenkielen tunneilla. Kysmysmerkki lauseen ”ja miksei olisi” jäljessä lipsahti sen vuoksi, että en ole vielä päässyt irti kieliopillisesta muoto-orjuudesta. Lausehan on muodollisesti kysymysmuotoinen, vaikka ei ole sellainen sisältönsä puolesta. Pelkkä huutomerkki olisi ollut sisällön puolesta riittävä ja oikea.
En epäile ammattitaitoasi hituistakaan. Päinvastoin, olisi pitänyt naputella kolme huutomerkkiä. Niin joskus teenkin, vaikka Könönen siitä olisi huomauttanut. Korjaan tapahtuneen: !!!
Tilastosi ovat paitsi mielenkiintoisia, myös Värtsilän imagoa nostattavia. Käytän niitä häikäilemättömästi markkinoinnissa hyväksi. Jos ne osaltaan tukisivat tietokaapeleidenkin saamista Tohmajärvelle (Värtsilä mukaan lukien) ja kaavoituksen korjaamista, jotta myös etätyöläiset löytäisivät Jänisjoen rantamat ja loistavat kanoottireitit Venäjän portilla.
Sellainen tilasto edellä sanottuun P.S:nä olisi toivottavaa, että Värtsin mahtavaa kokoa – levinneisyyttä – verrattaisiin muihin vastaaviin. Seuraan erään toisen paikallisen verkkolehden julkaisuja. Ei ole Värtsin väärtti!
Aurinkoisia hankielämyksiä ja pietarin kalansaaliita!!! toivoo Ierikka
Piti ihan ottaa kiikkustuoli alleen, että jotenkin pysyisi otsikkoaiheessa. Mukava tästä on mualimoo tarkastella.
Ei Värtsi ole nettimaailmassa mahtavan kokoinen, monet sisällöltään vaatimattomat plogitkin saavat kymmeniä tuhansia lukijoita päivittäin. Ja varmasti löytyy vastaavankokoisia verkkolehtiä, jotka menevät ohi että hujahtavat.
Onpahan vain pienen Värtsilän kyläverkkolehti, joka tavattoman uutterien kirjoittajien ansiosta on saanut lukijoita muualtakin. Ydinsisällöksi ajattelin alunperin paikalliset ajankohtaiset asiat ja tapahtumat sekä luonnon ja historian, mutta juttujen kirjo laajeni mukavasti.
Nykyisin Värtsissä ei paikallisia ajankohtaisia juttuja ole kovin paljon, poikkeuksena hienosti terhistäytynyt koulu. Paikkakunnan uutisia näkee ja kuulee muusta mediasta. Ymmärrän tämän hyvin, se on varmasti resurssikysymys ja tietoisella valinnalla lienee osansa asiassa. Kyllä tätä lehteä passaa lukea näinkin kenen hyvänsä.
Se minua on viime päivinä harmittanut, että jostain syystä halutaan osoittaa etusivulla näkyvällä laskurilukemalla Värtsin lukijakunnan olevan vielä pienempi kuin se todellisuudessa onkaan. Perustan tämän käsityksen omiin mittareihini, jotka kaikki näyttävät suurempia vierailijamääriä. Mutta kyllä tämä tällaisenaankin minulle kelpaa, enkä jatkossa enää esittele omia lukujani tästä asiasta.
Kalastuskombinaatti ja suopurojen saukkokaunottaret vetävät nyt vastustamattomasti puoleensa.
Lopuksi huomio, että tämän jutun kuvassa istui kiikkustuolissa tutun näköinen mies. Terveisiä vaan ja muistahan kirjoitella mukavia tarinoitasi lisää Värtsiin.
Jormanaisen Erkille!
Enpä arvannutkaan, että silloin viitisenkymmentä vuotta sitten
asuskelin niin lahjakkaan nuoren miehen kämppäkaverina.Pidäpä
kynä terävänä ja kamera kaulassa!
Terveisin Martti
Haluan kiikkustuolin tarinan kertoa runomuodossa kynäni piitämänä.
Kiikkutuoli keinuttaa mielenrauhaa parantaa. Jotkut siinä uneen vaipuu kuorsaus ympäristöön kaikuu. Nähdä voipi kesätuulet rantaan laineen pyrkivän. Nähdä voi syksyn sienimetsät, marjat luonnon antimet.
Talven pakkasukon voi myös nähdä, kiteet hangen pinnalla. Kevään valoon herätessä tuntee kokokehon levänneen.
Kun olen näitä Pussinpohjan Masan juttuja lukenut on kirjoittaja mielikuvissani aina sellainen 16-17 v. pojankloppi. Ja ihmetellyt olen miten elävää hänen kertomisensa on. Vaikka kertomukset on sotien ajoilta ei mielikuva ole kadonnut – ennenkuin tuota keinutuolikuvaa katsoessa;)
Eipä haittaa, kirjoita vain lisää.