Kiitokset Masalle ihanista lapsuusmuisteloista. Olin taas kerran kerallasi Värtsilän Pussinpohjassa naapurin tytön Sallin häämenoja tiiraamassa. Tästäpä löytyi aivan kuin itsestään tämänkertaisen juttuni aihe.
Niin kuin muistamme molemmat, Värtsilässä ehti toimia vasta valmistuneessa Kansantalossa Värtsilän Työväennäyttämö kolme vuotta, ennen kuin sota tuhosi kansantalon ja vei koko Värtsilänkin.
Kylässä oli asukkaita n. 6000 näyttämötoiminnan alkaessa syksyllä 1936 Kalle Viherpuun johdolla. Katsojamäärä oli heti ensimmäisellä näytäntökaudella n. 6000 henkeä ja seuraavana kautena pantiin reilusti paremmaksi, 13000 katsojaa. Puhuttiin Värtsilän teatteri-ihmeestä. Olen siitä jo aiemmin tullut maininneeksikin. Taidettiin olla ylpeitäkin!
Henkilökuntaan kuului yli 50 esiintyjää. Kiitokset kuuluivat kaikesta johtaja Viherpuulle ja onnistuneelle ohjelmistovalinnoille. Avustajia tarvittiin useihin näytelmiin. Eräs avustajana käytetty oli Masan naapurin tyttö Salli, jonka häätapahtumasta Masa niin ihanasti kertoi.
Kassamagneetilla, Pakkalan ”Tukkijoella” aloitettiin esitykset. Lauluvoimia löytyi runsaasti ja niinpä Merikannon musiikki soi upeasti täydelle katsomolle.
Tukkijoella v. 1936. Kylän tyttöjä, tukkilaisia, pelimanneja. Edessä oikealla Kalle Viherpuu.
”Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun”, jne . siitä lähtien olen rakastanut Merikannon musiikkia, vaikka tänä päivänä eivät kaikki taida sitä enää arvostaakaan.
Taidankin paneutua tällä kertaa musiikkiin liittyviin näytelmiin, joita sen kolmen vuoden aikana ehdittiin harjoitella ja esittää.
Tukkijoen jälkeen seuraavana tuli vuoroon myös tukkilaisaiheinen näytelmä, jossa laulettiin ja tanssittiin. Se oli Koskenlaskijan Morsian. Dramatiikkakin tuli mukaan.
Koskenlaskijan morsian. Kylän väkeä ja keskellä Kalle Viherpuu.
Sittenpä tulikin vuoroon erilaista tanssia ja laulua, kun esitykseen valmistui ”Seikkailu Chicagossa”, Tatu Pekkarisen taattua tuotantoa. Taiteilija Elo Kuosmanen Helsingistä lavasti ja ohjasi tanssit. Tarttuvia iskelmiä mm. ”Ken vain on kerran nähnyt Chicagon” jne.
Seikkailu Chicagossa. Loppukohtaus. Keskellä Kalle Viherpuu sylissään Kaija Lötjönen.
”Uusintona esitetään seuraavana torstaina markkinanäytäntönä. Markkinamiehet ja naiset käykääpä viettämässä hauska ilta!” Näin mainosti teatteri esitystään!
Seuraavana musiikkinäytöksenä tulee mieleeni farssi ”Kuinka Hentusen käy?” Tanssia, laulua ja iloista meininkiä on ollut arvostelijan mielestä riittämiin.
Ruotsalainen kansan- ja laulu näytelmä ”Vermantilaiset” saatiin myös parrasvaloihin kaihoisia lauluja ja reippaita tansseja kertoo taas arvostelija. Olihan koreografiksi palkattu balettimestari Fred Kiukkonen Viipurista. Musiikillisen kokonaisuuden valmisti ja säesti teatterin oma pianisti Lahja Niemi.
Vermlantilaiset. Keskellä kova isä Kalle Viherpuu. Nuoripari Helvi Andersin Pulkkinen ja Martti Koski.
Kansannäytelmässä ”Simolan talossa” pääsi itse Viherpuukin ”MälliPekkana” laulamaan: ”Matkalle kun läksin, otin evähäksi pienen pullon pontikkoo, napanterin otin ja taskuun pistin potin se on aika juntikkoo”. Olenpa tainnut laulaa tuon kyseisen viisun joskus Värtsiläisten Seuran pikkujoulussakin.
Aikamoiselle koetukselle joutui teatterin väki, kun ohjelmistoon valittiin itävaltalaisen operettisäveltäjä Leo Fallinin musiikkinäytelmä ”Iloinen talonpoika”, selvittiin kuitenkin rimaa hipoen. Minäkin sain laulaa ja näytellä pientä Heikki poikaa, joka anoi äidiltään: ”Äitisein, mulle nyt leluja osta”. Äiti:” Heikkini, Heikkini, rahaa ei oo.
Voisi olla totisinta totta jollekin pikku- Heikille tänäkin päivänä.
Iloinen talonpoika. Loppukohtaus, edessä Leo Partanen, Helvi Andersin Pulkkinen ja Kalle Viherpuu.
Minulle 11- vuotiaalle tytölle muodostui kaikkein rakkaimmaksi näytelmäksi ”Punainen laukku”, unkarilainen laulunäytelmä, jonka musiikki soi vieläkin korvissani silloin tällöin.
Joensuulainen musiikkimies Onni Varis saatiin pianoon ja viulu soi taitavasti Pekka Pulkkisen hyppysissä. Paljon kauniita lauluja ja tansseja tarjosi innostunut näyttelijäjoukko katsojille.
Olin harjoituksissa kuuntelemassa ja pian opin laulut ulkoa. Ah, sitä onnea! Miten lienee silloin käynyt koululäksyjen? Se taisi olla jo toinen juttu.
Punainen laukku. Edessä vasemmalla Sofi, Helvi Andersin Pulkkinen, aviomiehensä kylätuomari, Yrjö Simonen, sekä husaariupseeri, Arvo Matikainen ja se punainen laukku, jonka husaariupseeri antaa Sofin käteen.
Vielä loppuun säestyspuolesta. Teatterilla toimi trio, piano, viulu ja rummut. Pulkkisen Pekka soitti viulun lisäksi tarpeen vaatiessa mm. saxofonia. Hanuristeja oli ”pilvin” pimein ja joskus torviseitsikkoakin tarvittiin.
Teatteriesitysten jälkeen oli aina 1,5 tuntia tanssia. Musiikki soi milloin puhallinorkesterilla , milloin triolla tai hanureilla. ”Lemmen liekki leimahti” Malmstenin Jorin iskelmän tapaan. Tanssittiin, rakastuttiin, perustettiin perhe. Tästähän se elämän kiertokulku alkoi, niin silloin ennen sotia kuin tänäkin päivänä armon vuonna 2013.
Teatterin ensi-illan päätteeksi näyttelijät saivat usein kukkia, -kimppuja ja kukkakorejakin kiitokseksi onnistuneesta suorituksesta.
Värtsilän tehdashan omisti suuren puutarhan keskellä kylää aivan keskikoulun vieressä. Sieltähän sitä silmän iloa löytyi niin näyttelijöille kuin muillekin juhlittaville.
Hilkka Partanen Kuvat kirjoittajan kokoelmista.
Hyvää historia. Kuvien runsautta aivan ihmettelen, myönteisesti.
Yksi vähän tuttu löytyi kuvista – minullekin.
Ahkeria olette olleet. Valitettavaa vaan, kun aika jäi niin lyhyeen
Muistot ovat ainakin tallella.
MirjaSisko
Hilkka, teet korvaamattoman arvokasta kulttuurityötä julkaisemalla muistelmiasi kuvien kanssa! Lämmin kiitos!
Olen elänyt lapsuuteni rajalla. Niin valtakunnan kuin merkittävien tapahtumienkin. Olisi ollut rikasta elämänkokemusta käydä Värtsilän laaksosta sen itäreunalla, paikkakunnan keskuksessa. Siellä oli kaikki mitä silloin tarvittiin, Wilhelm Wahfors, Tyko Reinikka, Kisapirtti kenttineen ja ratoineen, kirkko ja niin monta muuta, vilkasta teatterielämää tietenkään unohtamatta.
Mutta synnyin liian myöhään. Kuulun siis ns. myöhempään herännäisyyteen, käyttääkseni tätä kirkollista käsitettä. Kuitenkin kirkon dokumenteista ja äidin kertomuksesta tiedän, että eräänä kesäkuun 18. päivänä pappi laskeutui laakson itäreunalta Lintulaan, onnitteli 65-vuotiasta ukkiani ja kastoi minut Pyhän Kolminaisuuden nimeen, omistukseen ja käyttöön.
Raja on hyvin merkittävä vaikutin Värtsilässä. Ukkini ja pikku veljeni Martti lepäävät sen itäpuolella. Mummini, isäni, äitini ja Matti-veljeni länsipuolella. Mystinen Jänisjoki virtaa rajan yli. Miten paljon kaipausta ja elämäntuskaa onkaan se kuljettanut mukanaan lapsuuden ja nuoruuden vuosilta, jonka aikaa mittasi rajan taakse jääneen tehtaan pilli.
Sääperin kohdalla katkaistun tien itäpuoli kasvoi vuosien saatossa umpeen. Mutta Niiralan rajanylityspaikalla liikenne itä-länsisuunnassa vain kasvaa kasvamistaan.
Menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat Värtsilän rajalla, vaikka W onkin muuttunut V:ksi. Vaalitaan W-muistoja, jotta V ammentaisi voimaa menneisyydestä! Vain sillä on tulevaisuus, joka tuntee menneisyytensä!
Hilkka – ja Aarne – kertokaa lisää sanoin ja kuvin!
Hyvää juhannusta! toivottaa Ierikka
Kyllä oli kiva historiikki Wärtsilän Työväennäyttämön toiminnasta.Kiitos Hilkka!
Kertoiliko se Kalle koskaan elokuvien filmausreissuistaan?
Värtsilän teatterilla onkin ollut silloin runsas ohjelmisto. Mitähän olisi tullutkaan jos nuo kansainväliset kovapanosammunnat eivät olisi sotkeneet suunnitelmia.
Hilkalla onkin pitkä kokemus Tukkijoen tulkinnasta.. olihan hän mukana monissa laulunäytelmä Tukkijoen esityksissä 90 luvulla. Joensuulainen kuoro Soihtu esitti sitä lukuisissa tilaisuuksissa aina Pertroskoita myöten.
Jorelle Viherpuusta tiedoksi: Filmausmatkoista ei ole tietoa. Kokoillan filmit,joissa ollut mukana valmistuneet, ”Isäntä soittaa hanuria” 1948 ja ”Ballaadi Saimaalta eli Kaunis Veera” 1950.
Ake.