Vilja-Tuulian runot
Maaseudun lähihistoriaa
Suolaamista, parsimista, nyhtämistä
Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa, runoja, WSOY 2013
…”meillä on tätä kanataloutta ja hauteiden keittämistä, kylvämistä, kitkemistä, ripustamista, suolaamista, nyhtämistä, karttuamista, liottamista, loukuttamista, höyhentämistä, parsimista ja säkkien paikkuuta”…
Huotarinen (s. 1977 Lempäälässä) tuli tunnetuksi voitettuaan Kariston lastenkirjakilpailun. Siitä puhkesikin melkoinen kirjailijan ammatti, joka on jo tuottanut monenmoista tekstiä, mm. neljä runoteosta.
Tässä kirjassa kerrotaan suvun tarinoita, useimmiten maaseudun lähihistoriaan puuttuvia juttuja, joista lukijan mieleen tulevat hyvin lapsuuden ilot ja surut, erityisesti työ ja tylytkin kohtalot. Kirjassa kerrotaan enoista, miniöistä, emännistä, jne…
Mielestäni kirja, joka ehkä rönsyilee vähän liikaa, on kuitenkin hyvä näyttö Huotarisen runollisesta tavasta jäsentää elämää, suhdettaan sukuun ja menneisiin ikäpolviin.
” Siellä kuokat odotti pellolla joka aamu. Ne oli pölyisiä ja vahvoja sateenkin jälkeen kuivia ja kireitä, niihin ei kiintynyt koskaan…myöhemmin navettohommat hävetti. Kun kihlattu kysyi onko meillä lehmiä vastasin että joskus. ”
Huotarista lukiessa tulee mieleen esim. pohjalaista lähihistoriaa detaljein ja elämänkohtaloin kartoittanut Arto Melleri. Sama ahdistus, maaseutuelämän suolainen ja karvas maku, jossa maistuu myös työn tuoma täyttymys, jos elämänkohtalot, joissa ei paljon ilon kipunoita näy. Mutta miniät osaavat myös nauttia maaseudun tunnelmista, ainakin aluksi:
” Täällä on ihanaa, ihania kukkasia, miniät sanovat ja pesevät hahtuvatukkansa sadevesitynnyrissä. Miniöiden olo kohentuu kun he saavat kimaltaa.”…
Jouko Varonen