Hyvin tehtyä viihdettä/Nappisuoritus
Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna, Otava 2013
Laila Hirvisaari on aina ollut kiinnostunut Venäjän hovin, erityisesti Katariinan elämästä. Saksalainen prinsessa meni naimisiin suuriruhtinas Pietarin kanssa neljätoistavuotiaana.
Lopulta Katariina nousi tahdonvoimansa ansiosta Venäjän itsevaltiaaksi. Em. vaiheita kuvasi Hirvisaari finlandiaehdokkaaksi rankatussa kirjassaan Minä Katariina. Nyt ovat vuorossa hallitsijan vaikeat vaiheet: sodat, kulkutaudit, rakkausseikkailut, huoli lapsista ja tietysti juonittelut, joiden avulla Katariinaa jopa kammetaan pois valtaistuimelta.
Katariina kruunattiin Venäjän keisarinnaksi vuonna 1762. Hänen hallituskautensa ei ollut helppo. Kirjassa keisarinna sanelee elämänkertaansa kamariherralleen, joka myös pääsee ääneen.
Hirvisaari on lähteensä tutkinut, joskin kirjailijan luova mielikuvitus saa aikaan paljon sellaista, jota voisi pitää Lailan aivoitusten tuotteena. Mutta kun on kysymys viihteellisestä romaanista, joka on kasvanut nyt kahden järkäleen mittoihin, voi vain nostaa hattua teoksen luojalle. Eipä tuo Huovisen Veikon Veitikka Hitlerkään kohonnut arvostetuksi historiatiedoiltaan, sen paremmin kuin Joe-setä. Nämä kun olivat paremmin humoristisia naurupommeja.
Tietysti mukana on paljon faktatietoutta, joka liittyy sotiin, ruttotautiin, joka koetteli Moskovaa ja Pietarin katulapsiin, josta voi vetää yhtymäkohtia omaan aikamme kurjuuden tiivistymiin eri puolilla maailmaa, ei vähiten Pietarissa.
Hirvisaaren kirjailijankyvyt tiedetään ja hänellä on muutamia vahvoja maneereja: romantiikka, väkivalta, sodat, henkilökemiat, jne… Hyvää viihdettä ei synny ilman efektiivistä kerrontaa ja ihmiskohtaloita. Katariinan rakkausseikkailut puolestaan tarjoavat romantiikkapuolta. Häntä muuten syytettiin myös aviomiehensä murhasta.
Teos on lukuromaanien laatupuolta.
Jouko Varosen lisäksi kannattaa tutustua myös toiseen Etelä-Karjalassa kirja-arvostelua kirjoittaneeseen Eeva Jokipeltoon. Jos klikkaat: Lemin Kirjava, niin pääset paikalliseen verkkolehteen ja löydät sieltä mainitun kirja-arvostelun. Kirja on André Brink, Valkoinen kuiva kausi, 1979. Pitänee tilata kirjastosta lukemattomien kirjojen joukkoon.
Ja on sittenkin ostettava Ullalle tuo Hirvisaaren kirja, kun edellisinäkin vuosina on kartutettu hänen Hietamies/Hirvisaari -kokoelmaansa.