Joulupakina

joulupakina pussinpohjan masaMuutamoo viikkoo enne jouluu Ihalaiska ol sitä mieltä, jottei hiän tänä jouluna meinoo panna ”tikkuva ristii” yhe uattoillan takii. Suap jäläkipolovi syyvvä omia sapuskoitaa ja juhlia omissa oloissaa. Ihalainenki ol muuten ihan samoo mieltä, tuloopaha joulu kerrannii halavemmaks. Kerkisin jo vähä vihjailla aikeistan vanahimmalle pojallen, joka siihen sitten toteskii, jotta hyö taitaaki männä jouluks anopi luo Ilomantsii, eihä siellä ou tullunna pitkään aikaan käytyykää. Vanahalla autolla vuan toistasatoo kilometrii talavikelillä ei houkuttele lähtemään. Siihen muistuttelin poikoo, miten paljo heijä omassa huushollissaan on tiloo. Iha hyvin voisitta tänä jouluna pyytee sen Ilomantsin anopin teille jouluks, liekkö hiä ikinää teillä käynykkää. Pojan ja varsinnii miniän mielestä siit ois kuitennii niin paljo ylmiärästä vaivoo, ku hyö ovat sentään vielä työssä käyvii ihmisii. No, se siitä. Tehkööt niin ku lysteväät.

Parin päivän piästä soi Ihalaise puhelin, ja siel ol mummon oma ”silimäterä” , nuorimman tyttäre 5-vuotias Severi-poika. Hiän halus tietee, leipooko mummo täkskii jouluks luumukermakaku, ku se on häne mielestään mualiman paras kakku ja mummo mualiman paras leipur. Eipä siinä enee muisteltu aikasempii sanomisii, het ol vastaus valamiina:” Tottakai mummo leipoo kaku omalle kullamurulleen.” Puhelun jäläkee Ihalaiska vasta tajus, jotta hiähä ol oikeestaan puolhuomoomatta kuhtunu koko jäläkipolovesa, sen parkymmentä henkee, entisee tapaasa syömää heille jouluatoks. Leivonnii niin suuren luumukermakakun, jotta siitä varmasti riittää tarpeeks kullekkii.

Seuraavana päivänä Ihalaiska sitten kahtel ympärilleen ja totes, jotta ainakii peräkammarin pitkät räsymatot on pestävä jouluks. Keittiön kuapit on käytävä läp, sillä keskimmäisen poja vaimo on niin kova talousimmeine ja tarkka jauhopussiloitte päivämiäristä. Sillon tällön käyvessään tarkasteloo kuapit, jottei appivanahemmat vuan syö pillaantunutta ruokoo. Oman sorti rakkauttaha se on sekii. Vanahat hiälahjaks suavut hopeelusikat ja kynttiläjalaka pitää  muistoo kiillottoo. Sähköhellan uun o ollu vähä huonolla hoijjolla, joten senki putsoomisessa on oma hommasa. Nää ol ne piällimmäiset askareet, jotka Ihalaiskan mieleen tul siltä seisomaltaan.

Se ruokapuole järjestely onkii nykyvää tos monmutkane juttu. Yhellä on sokertauti, toine ei sua syyvvä mitää viljasii ruokii, ja kolomas suap ilimavaivoja maijosta. Onneks Ihalaisen suku on jokseenki tervettä porukkoo, kaks ilimavaivasta siell on ja yks likipitäi sokertautine – ihe Ihalainen. Riittää siinä miettimistä, ku jokaisen syöjä oikut muistat ottoo huomioo. Puoskat nyppii tietysti rusinat pullasta, ja joillehii ei sua panna maksaluatikkoon rusinoita laisinkaan. Lanttuluatikko ihme kyllä kelepovaa kaikille. Rosolliin en pane sillii joukkoon, vaikka nuoremman tyttären mies muisteloo, jotta heillä ol aina sillii rosolli joukossa. Samanen Jussi, joka muute on Tuupovuarasta kotosi, ei piä ruavilohesta, heitä ku ol aina kakarana varotettu raa`asta kalasta. ”Raaka kala, paha pala siitä syntyy iso sato, josta kasvaa lapamato”, muisteloo vävy-Jussi vieläkii. Se ny ei koske merestä pyyvystettyy kaloo ollenkaa. Niille muutamille ilimavaivasille pitää tehä reilusti kotkaljoo, ja taitaapa se maistua tervemahasillekkii. Uatoks en tie lipeekaloo, ku monen mielestä se haisoo niin pahalle, ja harva siitä tykkeekää. Ukon kanssa herkutellaan sitten kahestaa joulpäivänä, ukkokii o oppinu sitä naimisissa ollessaan syömään.

Yhtenä päivänä keskimäisen pojan tyttö soitti ja kysel saiskoon hänen ranskalainen poikaystäväki tulla mummolaan uatoks. No, mikäs siinä. Senkun tuloo vuan! Mie kun en ou ikänän avannu Alakon ovee, nii Ihalaisen tehtäväks jiäp ostoo punasta viinii sille ranskalaiselle. Eipä se taija vastemielinen tehtävä ukollekkaan olla, suap siinä saman tien ostoo ”eukosta saloo” pullon vähä väkevämpeeki. Aikasaha siitä tuloo sille motkotettuu. Pelottaa,ku se vanahemman tyttäre avomies on nii viinalle ahne, jos vaikka koko joul mänöö piloille sen takii. Maitoo sitä tuas suap kantoo selekä viäränä, ku sitä tarvihtoo nii monen sorttista, punasta ja sinistä, rasvasta, vähemprasvasta ja kurrii lopuille. Joillekkii tuas piimä teköö paremmnin kauppasa, taijankii ostoo sitä, missä on se perhosen kuva purkin kylessä, se ku on miu mielestän paras piimä. Ihalaine, joka ain o ollu itaransorttine, marmattaa joka vuos kinkun koosta ja varsinnii sen hinnasta.

Ikinähä sitä ei ou suanunna kauppakaveriks. Pelekevää, jotta häne miehisyytesä kärsii, jos tuttavat näköö hänet riemunkirjavii kassiloita kantavan marketin pihalla. Iha uskomatonta! Kinku se kyllä paistaa uaton uattona ja hankkii kuusen. Parina vuonna kuitennii nuapur on tuonu kuusen heijä mehästää, ja aina ne o ollu miu mielestän harvasorttisii. Suap nähä, miten tänä vuona käyp. Nii ne sitte joulualusviikot kuluu Ihalaisessa uamusta iltaan ja vähä yömyöhällekkii jouluu valamistellessa ja outellessa jäläkipoloven näkemistä, varsinnii niihe kaikkei pienimpie, mite ne on tuas venyneet pituutta. Välillä vähä kinastellaa, mutta enimmäkseen hommat hoituu sopusasti. Rauha ja hyvä tahto ne kuitennii asustaa Ihalaisen torpassaki joulkiireistä huolimatta.

Pussinpohjan Masa

11 comments for “Joulupakina

  1. Erittäin hyvä ja mielenkiintoinen tarina elävästä elämästä,kiitos

  2. Keskustelin muutama vuosi sitten toisesta tapakulttuurista tulleen maahanmuuttajaäidin kanssa joulusta. Hän totesi, ”ettei ymmärrä Suomalaisten joulua. Ensin touhotetaan monta viikkoa, sitten on aattoilta lahjat ja ylensyöminen, siinä koko joulu.” Totesin hänen olevan oikeassa. Joulusta on kadonnut joulun henki ja sijalle ei ole tullut mitään ainoastaan ruualla ja juomilla mässäily.

  3. Jo olinkin odote4llut Masan juttua. Kannatti ootella.

  4. Onpa hyvä kertomus näin ennen joulukiireiden alkua.Eikun lisää tämmöisiä!

  5. Erinomainen kertomus sukujoulun viettämisestä, on siinä
    puolensa ja puolensa. Lukiessani mietin, että en
    itse ainakaan kaappeja jouluksi siivoa, mutta ehkä
    kuitenkin… ei niitä voi jättää järjestelemättä.

    Mukavaa joulunodotusta kaikille!

  6. Miten se Irenen sormi niin herkästi nelosta näppää, keskelle sanaa ja opettajan kirjoittamaan jutuun?

    Juttu on mainio. Varmaankin yhdessä Arja-Leen kanssa väsätty tai ainakin hänen arvostelemansa isolla numerolla. Vaan miten se Irenen nelonen?

  7. Tostarinoo joulun valamisteluista. Lissee tämmössii suakkunoita, näitä lulloo mielellään.

  8. Siis lukkoo mielellään.. selällään kirjottaissa näppäimistä sotkeetuu..

  9. Voi Masa minkä ravisuttavan tarinan kirjoitit!

    Mie en ainakaan haluais olla Ihalaiskan saappaissa rauhasta ja hyvästä tahosta huolimatta.

    Ihmiset, onko pakko mennä saman kaavan mukaan vuosikymmenestä toiseen kaikki jouluhössötykset, vaikkei haluais, jaksais ja viittis?

    Joulun ulkoiseen puoleen ja läheisten toimintaan ladataan ihan liian paljon odotuksia. Sitten tulee paljon pahaa mieltä ja pettymystä, jos joku ei toimikaan odotusten mukaan. Jos vaikka mummo ei olekaan paistanut just niitä pipareita mitä on AINA ennen paistanut.

    Eikö hyvissä ajoin ennen joulua voisi miettiä porukalla mitä kukin tuo yhteiseen joulupöytään? Näin työmäärä ja kustannukset eivät rasittaisi kohtuuttomasti ketään. Monelle pienellä eläkkeellä elävälle ”Ihalaiselle” ison joukon ruokkiminen jouluna voi tietää sitä, että itse joutuu ennen ja jälkeen joulun olemaan pitkän aikaa kaurapuurolinjalla.

    Voisiko joulunkin kohdalla tulla todeksi ”vähän on enemmän”? Tarviiko ihan oikeasti ostaa ja tehdä kaikkea sitä mihin mainokset ja naistenlehdet meitä ohjaavat?

    Olkoot jouluvalmistelumme millaiset tahansa, tärkeintä mielestäni on, että sen minkä teemme, teemme rakkaudesta emmekä velvollisuudesta.

    Joulunsanoma on sitten ihan oma lukunsa, siihen en puutu.

  10. Voi mahoton miten hyvän tarinan Masa ol viäntännä Värtsiin. Ol nii muatiisen olonen jotta sen on pakko olla totta, tai ainai melekee. Kyllä jäi ihan suu hyväle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *