Kuva: Seppo Pusa, Värtsin kuva-arkisto
Äitini viimeinen leposija on Leminrinteen hautausmaalla Värtsilässä. On ollut jo muutaman vuosikymmenen. Hänen maallinen vaelluksensa päättyi 1957 Kontioniemen sairaalan leikkauspöydälle, 27 vuotiaana.
Minun Jouluihini on siis aina kuulunut aattoillan haudoilla käynti. Niiralassa, saunan jälkeen odotimme vartiolla Kettusen Lassin tai Vornasen Eskon kyytiä hautausmaalle. Se oli yksi vuoden kohokohdista. Pirssikyyti. Haudoilla oli ja on oma tunnelmansa Jouluna. Hiljaisuus ja valtava määrä kynttilöitä pimeässä illassa jätti lähtemättömän muiston pikkupoikaan.
Muutettuamme pois Niiralasta, äidin haudalla käynnin perinne Jouluna, ei kuitenkaan ole katkennut. Yksi Joulu on jäänyt erityisesti mieleen. Se oli ehkä ensimmäinen Joulu Värtsilästä muuttomme jälkeen. Mummomme asui edelleen Niiralassa. Me matkustimme velipojan kanssa aattoaamuna junalla Joensuusta Niiralaan. Suunnitelmaamme kuului käydä haudalla ja mennä sitten illansuussa yhdessä takaisin Onttolaan Joulunviettoon.
Mummo oli paistanut piirakat ja laittanut laukkunsa lähtökuntoon. Lähdimme siis kynttilän vientiin. Kävelimme sinisessä hetkessä Sikkerivaaran mäkeä ylös kohti hautoja. Tienvarren taloissa tuikkivat Joulunvalot. Sikkerin rinteellä aivan tienvieressä loikki rohkea jänis. Savun tuoksu tavoitti kulkijat useammastakin torpasta. Joulun rauha oli laskeutunut Värtsilän laaksoon ja Sikkerivaaran rinteille.
Leminrinteen hiljaisuus oli kuultavissa. Kynttilän sytytys ja ikävän kyyneleet. Paluumatkalle oli lähdettävä vastentahtoisesti. Muistot Äidistä olivat hennot ja repaleiset mutta konkretisoituivat oudolla tavalla täällä haudoilla. Paluumatkalla kiristyvä pakkanen muistutti tutusti poskipäissä ja sormissa. Mummon pienen kodin kautta asemalle ja neljän motille.
Asema oli kumman pimeä. Ei loistaneet Niiralan katuvalot, eli ratapihan valaistus. Kauhu lamaannutti mielen. Asemalle päästyämme aavistus siitä että juna ei enää tähän aikaan aattona kulje osoittautui oikeaksi. Puhelinta ei ollut ja vaihtoehtoista kyytiä emme keksineet. Mummoni esitti urheaa. Olihan meillä sentään piirakoita ja huomenissa junat taas kulkisivat. Ehkä.
Istuimme mummon hämärässä huoneessa. Söimme piirakoita ja kuuntelimme radiota. Veikko Ihamäki kertoi kuinka kynttilät syttyivät haudoilla. Sulo Saaritsa lauloi kauneimmista muistoista. Ja Taatta pakinoi vanhanajan Joulun vietosta. Ei itkettänyt enää. Joulurauha ja mieli täytti meidät. Ilman koristeita, kinkkuja tai mitään muutakaan Joulun rekvisiittaa.
Joensuussa oli alettu ihmetellä viipymistämme. Asia oli selvinnyt pian. Junat eivät kulje Jouluaattoiltana. Isän ratkaisu oli että Onttolan kylän taksi lähti siskoni kanssa hakemaan meitä Niiralasta. Yllätys oli suuri kun taksi ilmestyi pimeän Nostolan hiljaiseen pihaan. Ajellessamme Onttolaan, auton valokeilassa paksun lumikerroksen alla olevat kuuset täydensivät ikimuistoisimman Jouluni.
Joulun aatto nyt saa,
jo ilta tummuu ja hiljenee maa.
Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon,
kuka yksin näin kylmässä on?
Pieni lapsonen vain, joka näin kiiruhtain
jälleen kynttilän haudalle tuo.
Paikka hiljainen on, tumma, liikkumaton,
äidin haudalle valon hän suo.
….
Sitä taas viettämään, sinun kanssasi jään,
sinun joulusi kauniiksi teen.
Sinä huomata saat, surun laaksot ja maat,
voivat peittyä kirkkauteen.
(Säkeitä Konsta Jylhän Joululaulusta)
Kaunis joulutarina. Kiitos Jore kun jaoit kauniit ja kipeitäkin muistoja meidän muiden kanssa.
Kiitos, Jore! Muistelosi paljastaa, miksi olet niin aktiivinen Värtsilän ystävä. Sen myötä ymmärtää myös monen muunkin entisen värtsiläisen mukanaolon vireän Värtsilän säilyttämiseksi.
Toivon, että nykyisetkin värtsiläiset omaksuisivat Värtsilän pitäjähenge,asuivatpa he missä Värtsilän kylässä tahansa.
Muistelun kynttilät syttyvät tänäkin jouluna Leminrinteen hautausmaalla, niinkuin myös Kaustajärven hautausmaalla, jonka sisäpuolelle pääsee Mantsinen Groupin lahjoittaman kauniin portin kautta.
Niiralan kylä elää ja ponnistelee eteenpäin. Siellä on aktiivista joukkoa, ja ”nostolaa” syntyy vielä.
SikkerIvaaran raitillakin on kiva ajella Niiralasta hautausmaalle, kirkolle, Arppen pihaan, Pitäjätalolle, Hotelli Jokeen, Kaustajärvelle, jonne outokin nyt osaa kolmen paikannimikyltin avulla. Mökkivaaraan ei ole mitään tarvetta poiketa. Kesällä Heinjoen sillalla taas on mukava tavata.
Vaikuttava kertomus, mutta onneksi onnellinen loppu.
Leminrinteen ja Kaustajärven hautausmaiden albumit
ovat myös olemassa Suomen kirkkoja ja hautausmaita-
yhteisössä. Kuviakin niihin on jo lisätty, olisiko
ahkera Lissu kuvannut?
Jore, lämmin kiitos koskettavasta joulutarinasta!
Konsta Jylhän joululaulu
https://www.youtube.com/watch?v=mQrVWJ2TpsQ
*****
Kaksi viimeistä säkeistöä Vilppu Koskimiehen runosta ”Lapsuuteni seudulle”. Runossa mainitun Pälkjärven paikalle, lukija voi vaihtaa oman lapsuuden seutunsa nimen.
Oi, kevääni seudun kallihin
yhä muistan eloni tiellä.
Mitä muistoa muistelen rakkaimmin?
Oman äitini hauta on siellä.
Ota vastaan virteni vähäinen,
Pälkjärvi, sä kaivattu, pyhä!
Sua kiitän keväästä lapsuuden;
se on polkuni soihtuna yhä.
Ylen Elävään arkistoon on tallennettu muutamia Niilo Ihamäen selostamia tunnelmapaloja jouluisilta hautausmailta.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kynttilat_syttyvat_haudoilla_on_joulunviettomme_aikamerkki_100760.html#media=100738
Kiitokset Jorelle liikuttavasta joulutarinasta. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa eikä edes valokuvaa omasta äidistäni,
joka kuoli ollessani 2-vuotias. En ole koskaan voinut viedä kynttilää rajan taakse jääneelle äitini haudalle.
Toivotan Sinulle oikein hyvää joulua!