Jos joku tulis juttelemaan…/
Yksinäisyydestä ja vieraantumisesta
Niina Junttila: Kavereita nolla, Lasten ja nuorten yksinäisyys,Tammi 2015
” Älkää jääkö yksin. Maailma on täynnä muitakin yksinäisiä. Aloittakaa vaikka väkisin uusi harrastus, matkustelkaa, kirjoittakaa pois paha olo, älkää antako periksi.”
Nuorten puheenvuorot ovat kirjan tärkeää antia. Yleensä ottaen tällainen tieteellistyyppinen jutustelu ei kanna oikein pitkälle,
vaikka Junttila onkin ansioitunut kasvatuspsykologian dosentti ja toiminut Turun yliopistossa monitieteisissä tutkimushankkeissa. Junttilan tutkimuksia on myös julkaistu kansainvälisissä tieteellisissä julkaisuissa.
Yksinäisyys on asia, johon ei löydy helposti lääkkeitä. Voidaan tietysti sanoa, että lapsen ja nuoren yksinäisyyden kierre on voitettavissa oman aktiivisuuden avulla. Entäpä jos elämän kokemukset ovat sitä luokkaa, että uusia haavoja ei enää halua saada ja rikkontuneet ihmissuhteet ovat panneet sosiaalisen elämän lukkoon.
Joku sanoo, että voi yksinkin elää. On ihmisiä, jotka nauttivat yksinäisyydestä ja siitä, että kukaan ei ole määräämässä tekemisiä. Mutta jos yksinäisyyteen yhdistyy koulukiusaaminen ja henkinen väkivalta? Olisiko parempi tyytyä koulutoimen ja rehtoreiden suosimaan tyyliin, että koulukiusatun olisi syytä vaihtaa koulua ja kiusaajien jäädä entiseen kouluun?
Aloin lukea kirjaa mielenkiinnolla. Mitä pidemmälle etenin, sitä selvemmäksi tuli, että kirjan todellinen anti ovat lapsilta ja nuorilta lainatut tekstit, joiden kirjoittajille on kirjassa tuskin annettu edes kiitoksen sanaa. Siis tietynlaista hyväksikäyttöä tässäkin. Tutkimushaastatteluja on julkaistu kyselemättä enempiä haastateltavilta. On hyvä, että ongelmiin puututaan. Tämä kirja jää kuitenkin hivenen tieteellis-teoreettiseksi raapaisuksi.
Yksi tämän päivän ilmiöistä lienee tuo lasten ja nuorten yksinäisyys.
Monen kohdalla yksinäisyys voidaan kai ennustaa jo syntymästä alkaen. Kaikki eivät saa syntyessään riittävän hyviä pelimerkkejä tulevaisuutta varten, kaikki eivät pääse aloittamaan maan päällistä taivallustaan yhtä korkeilta portailta.
Vanhemmistakin osa sellaisia, että oma kasvaminen aikuisuuteen ei vielä ole tapahtunut, voimavarat vähäiset ja ns. juoksuaikakin voi olla vielä kesken. Jos lapsi jää aina toiseksi kun valintoja tehdään ja joutuu uhrautumaan sen eteen, että vanhemmat saavat elää haluamaansa elämää, lapsesta tulee helposti yksinäinen, syrjäytyjä.
Sellainen on helppo sitten toisten ottaa kiusattavaksi. Kiusaaminen voi jatkua pitkälle aikuisikään jo senkin takia, että kiusattava tottuu siihen, että armopaloja jaettaessa hänelle jää vain rippeet. Tyytyy siihen mitä saa, jos saa, menee siihen porukkaan, mihin kelpaa vajavaisenakin, tekee mitä käsketään.
Ainoa asia, mikä on aina läsnä, on pysyvä paha mieli, tyhjyys, monenlainen köyhyys ja osattomuus vain toisille kuuluvista onnen hetkistä. Elä siinä sitten ihmisiksi.?
Näitä tässä pohdiskelin, jotenka Hyvää Pääsiäistä vaan niille, joille se sitä on.