Otto Rummukaista muistellen – Muistopuhe isälle 6.4.2015. Osa 1/3

Kotiseutuneuvos Otto Rummukaisen muistotilaisuudessa 6.4.2015 kuultiin useita muistopuheita. Verkkolehti Värtsi on saanut luvan välittää muistoja kotiseutuneuvoksesta lukijoille julkaisemalla hänen vanhimman lapsensa Liisa Korhosen muistopuheen. Julkaisemme muistopuheen kolmessa osassa. Oheen liitetyt kuvat ovat Värtsin arkistosta.

Ensimmäisen osa
Muistopuhe isälle 6.4.2015
Isän kertomaa – Perheen perustaminen – Lapsuuden muistoja

Muistopuhe isälle 6.4.2015

Lämmin kiitos teille kaikille, kun tulitte saattamaan isäämme hänen viimeiselle matkalle. Tehdään tästä karjalainen juhla, jossa saa itkeä ja nauraa.

Yhtäkkiä sitä huomaakin, että on suvun vanhin ja on tällä paikalla pitämässä puhetta. Se on kunnia ja velvollisuuskin. Olen kuitenkin kaukana mukavuusalueeltani, mutta sisareni Eine sanoi minulle, että ryhdistäydy!

Isän kertomaa
Isä syntyi Oskolassa 28.12.1910 kymmenlapsisen perheen kuudentena lapsena. Lapsista kuusi kuoli lapsena tai nuorena.

Isä kävi Oskolan kansakoulua ja piti koulunkäynnistä. Hänen mieleen oli jäänyt muutamia asioita, joita oli tapahtunut koulussa, mm. saksilla leikkaaminen piti opetella, koska kotona olivat vain keritsimet. Opettaja oli pitänyt tervehtimisharjoitukset, oppilaat kulkivat jonossa ja sanoivat käsipäivää opettajalle. Yhteenvetona harjoituksesta opettaja oli sanonut: tytöt niiaavat ja pojat kumartavat, eivätkä niiaa niin kuin Otto.

Isän ensimmäinen rooli näyttelijänä oli koulun joulunäytelmässä. Isä näytteli sikaa, sen takia, että hän oli pienin ja mahtui juuttisäkkiin. Isä kertoi myös, että hän usein lapsena kirjoitteli tarinoita ilmaan sormella.

1925 perheen äiti Loviisa kuoli sairaalassa Sortavalassa. Isä mainitsi usein, että oli surullista ja harmittavaa, ettei hän päässyt katsomaan äitiä sairaalaan. Tietoa ei tullut siitä, että äiti oli vakavasti sairas, vain kuolinuutinen. Perhe menetti myös kotinsa isä Benhardin velkojen takia, jotka johtuivat kaupan pidon maksuongelmista. Perhe muutti Värtsilään kirkon vieressä olleeseen taloon, myöhemmin Pykälävaaraan ja loppujen lopuksi perhe joutui asumaan taloissa vuokralaisena.

Siihen aikaan oli tapana lähteä savotoihin pitemmälle, esim. Suojärvelle, jonne myös Bernhard-isä ja pojat suuntasivat. Tehtiin jonkin aikaa töitä ja sitten tultiin kotiin huilaamaan. Kun rahat loppuivat, lähdettiin uudelleen. Isä oli ihmetellyt, miksi me ei olla täällä lähistöllä töissä ja tehdä koko ajan töitä. Savottamatkasta isä kertoi, että hän oli jonkun kerran hypännyt liikkuvasta junasta hankeen, kun asema oli kaukana metsätyöpaikasta. Jonkun kerran pojat joutuivat tuomaan hevosen Suojärveltä Värtsilään, ilman ruokaa ja rahaa. He yöpyivät taloissa ja saivat jotain ruokaa itselle ja hevoselle. Kotiin päästessä pojat ja hevonen olivat ihan uuvuksissa, Isä Bernhard oli tullut kotiin junalla.

Isä kertoi myös, että hänen veljet Viljo ja Lahja sairastivat keuhkotautia ja olivat Kontioniemen parantolassa. Isä kertoi käyneensä Viljoa katsomassa jouluna polkupyörällä Värtsilästä, montakohan kilometriä sinne on ja millaiset tiet olivat silloin?

Isän nuoruuteen kuuluivat opintokerhot. Pykälävaaran opintokerho perustettiin 16.4.1944. Tuolloin ei maaseudulla ollut harrastuksia, joten opintokerhoon löytyi innokkaita nuoria. Kerho oli varaton, järjestettiin maksullisia ohjelmallisia iltamia useita vuodessa, myös kesällä. Nuorten seura ja tiedon halu sai kaikki toimimaan. Opintokerhossa opeteltiin kokoustekniikkaa, pöytäkirjan kirjoittamista sekä pakinapöytäkirjan kirjoittamista, joka seuraavassa kokouksessa luettiin ja arvosteltiin. Opiskelukirjat luettiin ja tentittiin. Mukana oli myös oppikirja ”Nuorison Käytös”, jonka opetukset olivat jääneet isän mieleen, esim. vierailuaika on puolitoista tuntia. Isä usein ainakin vanhempana ihmetteli joskus ääneen, miten näin kauan viivytään?

Isän mieleen olivat myös kerholaisten kanssa tehdyt retket, Kolille, Aulangolle, Helsinkiin – niitä hän muisteli usein.

Perheen perustaminen
Naimisiin isä ja äiti menivät alkuvuodesta 1949, aluksi asuttiin Kontkasen pienessä tuvassa. Omaan kotiin, Vaaranpää-nimiseen taloon muutettiin 21.3.1951. Isä kertoi usein, että hänelle oli tuolloin tärkeää, että talossa oli sähköt ja kaivo. Lapsuudesta muistan, kun isä teki peltoa, leikin siellä kivikasoilla ja isä kävi välillä syömässä laittamaani hiekkamössöä. Pellosta on saanut monet tuet ja nyt se kasvaa jo uudelleen tukkipuuta. Näin käy 60 vuodessa.

Vuosien kuluessa sain neljä sisarusta, kaksi veljeä – Veikko ja Kauko – ja kaksi siskoa – Eine ja Aune. Sain isosiskona hoitaa heitä ja katsoa heidän perään, kun isä ja äiti olivat töissään.

Lapsuuden muistoja
Minä kävin kansakoulua Saariossa. Kuljin matkat kävellen ja talvella hiihtäen. Muistan, kuinka isä saattoi minua kouluun. Pelkäsin Ahlqvistin haukkuvaa mustaa koiraa. Kun Ahlqvist oli ohitettu, niin siinä männyn juuressa vaihdettiin neniä, minä jatkoin kouluun ja isä savottatöihin. Tiedän, että muitakin sisariani on saateltu maitolaiturille…

Elämä sujui tavalliseen tahtiin, kesät olivat kuumia ja kesiin liittyy vahva muisto Kivisalmen heinänteosta koko perheen voimin. Isä oli hankkinut jo ajoissa palan metvurstimakkaraa jääkasaan sahanpurujen joukkoon ja niin meillä oli eväänä makkaraa, ruisleipää ja nuotiolla keitettyä kahvia. Vieläkin joku metvurstin tuoksu tuo mieleen kuuman heinäntekopäivän Kivisalmessa.

Muistan lapsuudesta, että isä joskus harvoin sunnuntaisin nukkui päiväunet ja minä olin peloissani että onko isä sairas vai miksi hän nukkuu päivällä?

Isä oli myös yhden vuoden pyhäkoulunopettajana Matti Hirvosen kanssa. Muistan yhden ainoan kerran kun he pitivät pyhäkoulua. Oli kesä ja isä ehdotti lauluksi Maa on niin kaunis -laulua. Minua ihmetytti ja nolottikin, mielestäni se kuului joululauluihin.

Lapsuuden ja nuoruuden tunnelmallisiin hetkiin kuului isän kanteleen soitto – Kristallivirta, Satumaa, Soittajan kaipuu, Valkea ruusu… ja ilman nuotteja korvakuulolta.

Liisa Korhonen