Ukkospahka

Olin juuri kiivennyt mökin parvelle päiväettoneelle kun kännykkään kilahti viesti. Tottakai oli heti laskeuduttava alas katsomaan, jos vaikka jotain ”tärkeetä”…. Näyttöruutuun ilmestyi operaattorin välittämä varoitusviesti ukkosmyräköistä Pohjois-Karjalassa.

Oliko se hyvä vai huono uutinen? Toisaalta varmaan hyväkin, mutta jo siitä hetkestä aloin kuulostelemaan milloin jyrähtää. Edellisenä päivänä olin jutellut erään Kaustajärvellä syntyneen naisen kanssa kuinka kovia – suorastaan pelottavia – ukonilmoja hän muisti lapsuusajoiltaan, kotinsa kun oli korkean mäen päällä.

Unet siis kaikkosivat silmistäni ja kattoon tuijottaen ryhdyin muistelemaan erästä lapsuuteni ukonilmaa, olin silloin noin kymmenvuotias. Tapahtui sellainen ihme, että mummolan tuvassa ei ollut muita kuin Dunja-mummo ja minä. Tavallisesti siellä pyöri kesäisin vähintäinkin toistakymmentä henkilöä, tätejä, enoja, serkkuja sekä talon omaa väkeä.

Nyhjäsin pitkästyneenä hellan ääressä ahkeroivan mummon ympärillä. Niinpä hän keksikin, että voisin mennä hakemaan lainassa olevan pirran eräästä salomökistä. Sitä tarvittaisiin lähipäivinä kun aikeissa oli laittaa uusi mattokangas meneilleen.

Mitenkään innokkaasti en matkaan lähtenyt. Metsän halki kulkeva kärrytie oli tuntematon vaikka mummo sen minulle tarkkaan neuvoi. Yhtään asumusta ei ollut tuolla parin kilometrin matkalla. Menomatka sujui kuitenkin yllätävän nopeasti, ylitin mustana virtaavan puron, katselin tienvarren korkeita saniaisia ja niiden yllä lenteleviä tummia perhosia. Olin kuullut, että tummat perhoset tietävät sadetta, mutta nythän aurinko porotti täydeltä terältä!

Taivalsin kuitenkin nopeasti, sillä metsästä pilkistävät, tuoreet halkopinot toivat mieleeni sadun sudesta ja punahilkasta. Huokasin helpotuksesta, kun kaksi lähekkäin olevaa, matalaa asuinrakennusta ilmestyi näkyviin erämaalammen rannalta.

Niiata niksautin ovella ja kerroin asiani. Pöydän takaa kohosi tervehtimään jykevähkö mies valkoisessa piikkopaidassaan ja pitkässä parrassaan. Tiesin, että vanhan isännän nimi on Salomo. Samassa hänen selkänsä takana olevassa pienessä ikkunaruudussa välähti salama ja kuului mahtava pamaus. Säikähtyneenä vajosin istumaan ovensuussa olevalle jakkaralle. Taisin pelästyä tuota Salomoa aivan yhtä paljon kuin yllättäen noussutta ukkospahkaa!

Jostain siihen ilmestyi sitten naisväkeäkin ja he rauhoittelivat minua ja sanoivat, että en saa lähteä paluumatkalle ennen kuin ukkoskuuro on ohi. Niinpä sitten odottelin tuossa minulle tuntemattomassa tupasessa, tuntemattomien ihmisten seurassa, rajuilman ohi menoa.

Paluumatkalla jalka ei ollut yhtä kevyt. Kainalossa raahamani pitkä pirta painoi ja jouduin kiertelemään tien syviin kuoppiin kerääntyneitä vesilamikoita. Kuusten oksilta karisi vielä sadepisaroitakin niskaani.

Mummo oli tietenkin ollut huolissaan minusta. Kun palasin tupaan, oli siellä sama tilanne, tupa oli edelleen tyhjä, vain mummo hääräsi kuuman lieden ääressä. Mutta mikä palkinto minua odottikaan! Mummo oli paistanut pinon lättyjä ja laittanut jokaisen kerroksen väliin metsämansikkahilloa! Kerrankin sain herkutella aivan yksikseni. Mummo istui vieressäni penkillä ja siveli märkää tukkaani. Yhdessä jo sitten naurahtelimme sille minut säikäyttäneelle Ukko-Salomonin salamanvälähdykselle.

Tellervo