Riippakoivu on aina rauduskoivu, mutta rauduskoivu ei ole aina riippakoivu. Näin kertoo tuo kaiken tietävä Wikipedia. Järveltä katsoen muutamat rantamme koivut näyttävät kyllä riippakoivuilta, mutta ovatko ne sitä? Asia vaatii tarkempaa tutkailua.
Vispilänkauppaa
Ehkä riippakoivut viihtyvätkin rannan tuntumassa? Muistan erään kaustajärveläisen pihapiirin jonka saunarannassa kukoisti todella komea riippakoivu ajallaan. Kammarin seinällä oli värivalokuva jossa talon vanhaisäntä ja -emäntä poseerasivat tuon koivun katveessa.
Pihakoivut
Monetkohan sydämenkuvat rakastunueet nuorukaiset ovat aikojen saatossa jykertäneet linkkarillaan rantakoivujen valkeaan kylkeen? Onpa siinä hurmoksessa saatettu repäistä pala tuohtakin heilan yhden illan sormukseksi. ”Tämä tuohinen sormus ja lempeni vaan, kestää yhden illan kerrallaan”…
Utrassa oli ns Simperin koivikko (Cederberg). Koivikon keskellä oli vielä näkyvissä kookkaan rakennuksen kivijalka, ehkä lasitehtaan ajoilta. Monet kerrat hiippailimme Riipperin tyttöjen kanssa kyseisessä koivikossa. Erityisesti seurailimme vaivihkaa erästä seurustelevaa paria. Mitään sen kummempaa emme tosin nähneet, ainoastaan ojan penkalla toisiinsa nojailevat polkupyörät.
Mummolassa oli joutomaa nimeltään Koivikkosuo. Eräänä keväisenä sunnuntaina serkkutyttö ja hänen poikaystävänsä halusivat lähteä taittelemaan sieltä vispilän varpuja. Eikö vaan silloinkin telläydytty siskoni kanssa heidän mukaansa. Jotenkin aavistelin, ettei seukkutyttö meidän seuraamme kaivannut.
Riemun ritva, kaihon katve
Onkohan ritvakoivu sama kuin riippakoivu? Ainakin koivun ritvalla tarkoitetaan rauduskoivun riippuvia oksia. Aivanhan tässä tulee hiki, kun yrittää muistella mikä ero on hies- ja rauduskoivulla. Kumpiko se olikaan saunavastaksi sopivampi?
Niinivaaran ruskaa
Kun äiti kaihoili menetettyyn Karjalaan, hän suruili sitäkin, ettei uudella asuinpaikallamme kasvanut koivuja. Talven kylpyvastatkin täytyi hakea jostain Lehmonsuon reunamilta. Muistan helteisen päivän kun olin siellä vastaksessa Mari-mummon kanssa. Ei jäänyt miellyttävät muistot siitä reissusta. Paarmat, hyttyset ja kaiken maailman ötökät olivat syödä minut elävältä.
Jostain sitten hankittiin kolme koivun tainta. Ne istutettiin aidan sisäpuolelle. Ne olivat äidin silmäterä, ei niistä saanut taittaa oksaakaan vaikka kuinka olisi mieli tehnyt. Aika pian koivut tuuhettuivatkin jo sopivankokoisiksi linnunlaulupuiksi. Päivänä muutamana huomasimme, kun naapuriin äskettäin muuttanut rouva asteli kaikessa rauhassa pihakoivujemme juureen ja taitteli niistä parit saunavastat perheelleen! Eipä tuo edes vilkuaissut ikkunoihin. Jos olisi vilkaissut, olisi nähnyt kuinka koko perheemme tuijotti häntä tyrmistyksen vallassa.
Mutta itse olen edelleen ”tyrmistyksen vallassa” kun en tiedä ovatko nuo aamuisella souturetkellä bongaamani koivut oikeita riippakoivuja. Nyt on laitettava kumpparit jalkaan ja lähdettävä ottamaan niistä lehtinäytteitä.
Teksti: Tellervo
Kuvat: Lissu Kaivolehto
Rauduskoivusta äiti neuvoi vastat taittamaan, ovat kestävämpiä
kylpeä, hän opasti.
Silloin kun meillä lapsena ollessani vieraili ”koivuherra” ja itse oli
vitsa haettava, taitoin mahdollisimman pienen risun. Hieskoivu olisi
ollut varmaan oksiltaan lempeämpi, enpä hoksannut silloin.
Nuo mainion tarinan jatkeena olevat koivukuvat ovat mielestäni
rauduskoivusta, riippa sellaisesta. Miten kävi tutkimuskohteidesi kanssa?
Pihakoivukuva on Lissun lapsuudenkodista
Raatevaarasta, joten en osaa sanoa kumpiako ovat.
Rantakoivuistamme löysin ainakin kaksi ritvaoksaista
rauduskoivua, joten kaipa niitä voinee mainita
riippakoivuiksi. Rauduskoivun lehden kärki on
pitkähkö ja terävä.
Telkkarissa jaetaan parhaillaan keihäänheiton palkintoja.
Nyt mieltä askarruttaa mistä puusta ns puukeihäät
ajallan olivat?
Metsätieteen lautos sanoo, että rauduskoivussa on toiskertaan sahalaitainen lehti. isäntä sanoo, että sen oksa on karhea. Minusta ei mikään koivunoksa ole kovin sileä. Isänta laittoi minut hakemaan vastaksia. Enin osa oli kuulemma hieskoivua, mutta kyllä niilläkin vastoilla kylpi, vaikka lehtisiivoa tulikin tavallista enemmän.
Viimeisimmän maailmaennätyksen koivukeihäällä heitti
lahtelainen Soini Nikkinen vuonna 1956 Kuhmoisten juhannuskisoissa.
Nikkisen tulos oli 83,56
Matti Salminen – Rantakoivunalla
https://www.youtube.com/watch?v=kTL3mJiIUhA
Tutut on tarinan pihakoivut, luultavasti ovat hieskoivuja. Monet muistot herää, muistellessa koivujen havinaa!
Tellervo juttuun varmaan sopineen tämä musiikki, vaikka ei olekkaan ”Riippakoivun alla.”
Missähän vaiheessa lie ”tuuli” riipinyt
yhden p-klirjaimen pois otsikosta? Näyttäisi
se alkuperäistiedostossani olevan.
Eli kyse on tietenkin Riippakoivuista,
en siis ole bongannut uutta puulajia.
Eipä tuota puuttuvaa peetä ole tainnut kukaan huomata.. Mutta olen tässä kovasti ihmetellyt että tosiaanko se riippakoivu on raudusta. Olen ollut tähän asti ehdottomasti toista mieltä. Meidänkin pihassa on riippakoivu jonka oksat roikkuu maahan saakka enkä pitäisi sitä rauduskoivuna enkä tekisi siitä saunavastaa. Tuskin siitä kannattaisi potenssiuutettakaan valmistaa.
Saunavastat ja metsämansikat käytiin nuoruudessa hakemassa Kaskisniemestä. Sillä reissulla oltiin aina yötä teltassa.- venematkaa Pyhäselällä oli aika paljon. Joskus siitä jatkettiin Pirttisaareen Österholmien upealle huvilalle, missä riiitti huoneita ala- ja yläkerrasssa.Saari oli kukkia täynnä varsinkin rannat. Siltoja oli paljon saaresta toiseen. Ne kesät ovat jääneet unohtumattomasti mieleen. Luulen, että aika moni on käynyt ko. olevalla huvilalla laivareissulla – olihan sinne toisten omistajien järjestämiä matkoja.
Pyhäselkä on aika saareton aava selkä. Joskus myrskykin aika valtava. Sai jopa pelätä veneessä varsinkin jos isäukko hyppäsi kekellä selkää veneestä uimaan. Olen tullut isääni, kun hyppäsin veneestä Jänisjokeen joskus Värtsilä-päivien aikaan.
Kauniita ovat koivutkin Tellervon rannassa.
Täytyy tunnustaa , että olen tuosta kotimme viereiseltä montulta käynyt taittamassa muutaman koivun oksan saunaan hajuksi – en ihan kuitenkaan koko vastaa – osaan nauttia pelkästä tuoksusta. Siinäpä- vinkki toisillekin tuoksuja kaipaaville.
Mirja Sisko