Takaisin luontoon

Lokakuiselle viikonlopulle osui kuulas loppusyksyn sää, jolloin maassa oli kosteutta ja lehtiäkin vielä puissa. Tarkkailimme sääolosuhteita, vaikka ihmissilmällä katsottuna hyvä metsästyskeli ei välttämättä ole sitä koiran kannalta katsottuna. Syksyllä oman hankaluutensa tuovat mätänevät lehdet ja voimakashajuiset sienet. Me kaksi ihmistä olimme palaamassa pariksi päiväksi kohti sitä, mistä kaukaiset esivanhempamme olivat tulleet: kohti keräilevää ja metsästävää ihmistä.

Taika et vedä nyt! minä komensin nuorta ajokoiraamme talutushihnaa kireällä pitäen. Se olisi halunnut heti jälkiä nuuskimaan. Erik laittoi panosvyön vyötärölleen, heitti repun selkään ja haulikon olalleen. Koira sai tutkapannan kaulaansa, jonka jälkeen se oli vapaa etsimään maastosta jänistä. Se lieneekin ollut parasta, mitä se tiesi. Pian koira katosi kanervaa ja puolukanvarpuja kasvavalta hakkuuaukealta metsän suojaan. Oliko tuoretta yöjälkeä vai ei, emmehän sitä tienneet, kun emme suoraan syönnöksille koiraa päästäneet.

Kaukaisiin esivanhempiimme verrattuna olimme menettäneet voimaamme, nopeuttamme ja luontaisia vaistojamme. Siksi meillä oli metsästyksen välikappaleena suomenajokoira, joka omasi vielä kaikki meiltä puuttuvat ominaisuudet. Ihminen oli kauan sitten kesyttänyt kotieläimekseen koiran. Vai oliko sittenkään niin? Ehkä koira valitsi ensin isännäkseen ihmisen, jolta se tiesi lähellä norkoiltuaan jäävän jotain ruuantähteitä jäljelle. Ehkä koira oli hakeutunut lähelle nuotion lämpöön lepäämään, jolloin yhteistyö oli vähän kerrallaan alkanut. Ihminen lienee pian huomannut koiran hajuaistin omaansa paremmaksi, joten saalista saatiin yhteistyöllä nopeammin keihäiden ja jousipyssyjenkin aikaan.

Samassa kajahti haukku ja ajo alkoi. Välillä ajo läheni pian taas loitontuen lähes kuulumattomiin. Ajettava jänis vaistosi liikkeemme metsätiellä, eikä tullut lähelle tietä pitkin pinkoen. Erik hakeutui hyväksi tietämälleen passipaikalle, vaikka hän ei aikonut ampua jänistä ainakaan tuntiin. Koira sai ajaa. Koira sai samalla kertoa meille, miten ajo sujui. Ajoittain sen haukku oli kiihkeää ja sitten taas haukku harveni, riippuen ajajan ja ajettavan välisestä etäisyydestä. Oli taukoja. Jänis piilotteli. Se olikin ihailtavan taitava harhauttaja. Koko jäniksen elämä oli jatkuvaa varuillaan oloa mahdollisen vaaran varalta. Se tiesi alueen soratiet, kalliot, purot ja rakennusten alustat. Kertaalleen käyttämänsä reitin se juoksi uudelleen ja uudelleen samaa jälkeään käyttäen, saaden kokemattoman koiran epävarmaksi.

Minä istuin maastossa erään talon läheisyydessä eväitäni syöden, kun jänis lähestyi metsätietä suoraan kohti. Minusta välittämättä se teki tielle paluuperät ja hakeutui tienpenkalle piiloon. Näin koiran lähestyvän, joka osittain ilmavainuisena jätti paluuperät selvittelemättä ja ryntäsi suoraan piileksivän jäniksen niskaan kiinni. Jäniksen elämä oli hetkessä ohi. Koira nuuhkaisi jänistä ja palasi kiireen vilkkaa takaisin tulosuuntaansa. Tiesin sen liikkeistä, että se oli merkannut ajaessaan karkkojäniksen, jota se kohta ajaisi. Niin tapahtuikin. Minä kannoin kuolleen jäniksen Erikin reppuun.

Me olimme alueella, jossa meillä oli metsästysoikeus. Toisaalta olimme sen alueemme vanki, emmehän voineet mennä siitä kenenkään toisen alueelle ilman lupaa. Jo lyhytkin metsässä oleskelu sai ihmisen tarkkailemaan paremmin ympäröivää maastoa. Saattoi nähdä oksan heilahtavan tai kuulla risun katkeavan. Oli oltava hiljaa.

Uusi ajo kierteli osittain eri suunnalla kuin ensimmäinen. Se takkuili jänisten syönnöspaikalla jatkuen perslähdön jälkeen entistä kiivaampana. Komean moniäänistä kerrontaa. Villikoirat osasivat luultavasti suden tavoin ulvoa, kutsua laumaansa. Niiden ei tiedetä haukkuneen. Koiran haukkua tulee omistajan ymmärtää.

Äkkiä ajo loppui kuin seinään. Sen se kirjaimellisesti tekikin. Ajettava oli juossut autiotalon alle piiloon. Koira kiersi taloa kieli pitkällä läähättäen. Erik otti pitkän seipään, jolla sorkki kivijalassa olevasta aukosta sillan alle. Ei aikaakaan, kun lähes valkoinen jänis ponkaisi korkeassa kaaressa pitkälle. En ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista loikkaa! Koira suorastaan kiljui ja ajo jatkui. Päivä eteni kohti iltaa. Vaikka kotiin ei varsinaisesti kiire ollutkaan, kutsuttiin koira torvella ajosta pois. Sekin oli saanut kyllikseen, joten ihan mielellään se kiipesi takaisin kuljetustilaansa.

Ihan vaaratonta metsästys ei ole koirallekaan. Monet koiranomistajat ovat joutuneet toteamaan oman metsästyskaverinsa joutuneen suden suuhun. Maastoihin jääneet ruosteiset piikkilanka-aidat voivat repiä pahojakin haavoja ajavalle koiralle. Autiotalojen pihoissa on usein kaivoja, joiden kannet ovat lahonneet aikoja sitten, ne ovat vaaraksi hirvillekin.
Tätä kirjoittaessani ovat kertomuksen mies sekä koira jo tuonilmaisissa. Jos oikein tarkasti kuuntelen, niin jossain kaukana ajo käy!

Maija Varonen

002

Taika ja Erik voitokkaan Viron matkan jälkeen.

003

Tämä toinen metsästyskuva on Kesälahdelta ehkä 30- tai 40- luvulta.

Share

10 comments for “Takaisin luontoon

  1. Irene Peuhkurinen
    12.1.2016 at 8:24

    Olipa mukavaa olla metsästysretkellä mukana!

  2. Telle
    12.1.2016 at 9:23

    Syntyy se erätarina naiseltakin. Naispuolisista
    eräkirjailjoista tulee ekana mieleen pohjoiskarjalainen
    Aini Tahvanainen. Maija-Liisalla on myös (erä)sanasto
    hallussa, sen huomaa.
    *
    Olen sen verran ”pehmo”, että tuo pakoon pinkova
    pupuparka käy sääliksi. Kun eräällä metsämiehellä ei ollut
    koiraa, hän käytti jäniksenajoon vaimoaan. Sitäkin
    hämmästelin aikoinaan.

  3. maija varonen
    12.1.2016 at 10:25

    Kun aikanaan sain/otin miehekseni kalastavan ja metsästävän miehen,
    tulin siinä vanavedessä menneeksi itsekin niihin harrastuksiin mukaan.

    Sitten suoritin ajavien koirien palkintotuomarikurssin, jonka jälkeen jouduin
    menemään myös vieraiden koirien ja koiranomistajien mukana metsään
    arvioimaan koiran rodunomaista käyttötarkoitusta laadittujen sääntöjen
    puitteissa. Sääntökirjan oppien ja koiranomistajien päähäni takomien
    oppien jälkeen termit ovat jotakuinkin hanskassa. Niin hauskaa aikaa oli!

    Näihin metsästyskoiraharrastuksiin on tullut paljon naisia mukaan, myös
    aseella metsästäviä naisia. Itse olen myös pehmo, joten jänis jäisi ampumatta.
    Nyt tämän kuvassa olevan viimeisen koiran jälkeen tein liiton jänisten kanssa:
    en enää niitä metsästä enkä syö.

  4. alpoaatos
    12.1.2016 at 11:20

    Kyllä piti ihan hengästyä tuossa pupujahdissa. Minäkään en ole metsästänyt sen jälkeen kun leikin sitä suurta metsästäjä Davy Crockettia. Ja siitähän on jo aikaa, tehän muistatte. Vaikka en metsästä, niin hyvä ja mukava kertomus metsästyksestä kuitenkin. Mukavia ”ammattitermejäkin” vilahteli sopivasti.

    Tässä minun lenkkipoluillani päivystää silloin tällöin joku metsämies, jonka koira on ulkoiluttamassa jänistä. Olemme sopineet, etteivät ammu minua jäniksenä. Sen erottaa siitä että minulla on hattu päässä ja reppu selässä, pupulla ei ole.

  5. Lissu
    13.1.2016 at 12:55

    Minulle koirat ja metsästäminen ovat vieraita aiheita, mutta siitä huolimatta tarina vei mukanaan. Jänisparkaa kävi kyllä sääliksi…

    Maija komentoi tuolla ylempänä ”Kun aikanaan sain/otin miehekseni kalastavan ja metsästävän miehen,
    tulin siinä vanavedessä menneeksi itsekin niihin harrastuksiin mukaan.” Se harrastus on vienyt antoisille kalastusreissuille myös Maijan suvun entisille elomaille Jänisjärvelle.

    http://www.vartsi.net/2012/07/01/aamutuimaan-ulapalla/

  6. maija varonen
    13.1.2016 at 14:13

    Tämä Jänisjärvelle suuntautunut kalareissu ei unohdu mielestä
    milloinkaan, oli se siinä määrin erikoinen kokemus. Ne vanhalla
    virvelillä äidin syntymäpäivänä saamani vonkaleet suvun maiden
    edustalta, ne oli jotain uskomatonta!

    Järisyttävä kokemus oli myös venematka Jänisjärven selkävesillä
    ja saaristoissa, koska näkemäni paikat heräsivät yksi toisensa jälkeen
    kuin elämään niiden äidiltä kuulemieni kertomusten vuoksi.
    Olen ollut siellä järvellä myöhemminkin, mutta tämä matka oli
    aivan omaa luokkaansa.

    Näistä kalajutuista tuli mieleeni, että onkohan kukaan pälkjärveläinen
    tehnyt vielä juttua seuran lehteen syntyperäisten Pälkjärven asukkaiden
    kalastuksesta ja metsästyksestä? Olisiko jollakin vielä omakohtaista
    muistitietoa olemassa? Minäkin olen kuullut jotain kertomuksia ukkini
    kalastuksesta Jänisjärvellä, mutta kovin hajanaista se muistitieto on.

  7. Lissu
    13.1.2016 at 14:23

    Maija, eipä ole kukaan tehnyt vielä Pälkjärveläiseen juttua kalastuksesta ja metsästyksestä. Jotain pieniä muisteluksia olen saanut eräältä jäseneltä ja ne tallentanut vastaisen varalle.

  8. maija varonen
    17.1.2016 at 13:26

    Tämä metsästystarinani sijoittuu Kiihtelysvaaran Lapiovaaran maisemiin,
    jossa sijaitsee myös Lapiovaaran ja Palon välillä mystisyydestäänkin tunnettu
    Kehnonluola. Luola on nykyisin myös geokätkeilykohde. Itse en ole luolassa
    sisällä käynyt, vaikka olen sen suuaukon vaikeakulkuisessa maastossa nähnyt.

    Ilta- Sanomat 3.1.2016 kirjoittaa luolatutkijoiden suulla Kehnonluolasta näin:

    Luolassa on vielä jäljellä ripaus vanhaa mystiikkaa, Kejonen arvelee. Hänellä
    on siitä kokemusta esimerkiksi Joensuun Kiihtelysvaaran Kehnonluolasta,
    jossa asuva olento ei tarinan mukaan siedä sähkölaitteita.

    Ensimmäisellä käynnillä sähkölamppu sammui. Seuraavaksi mukana oli
    professori Veli- Pekka Salosen kaivosmiehen kypärä lyhtyineen, josta johti
    kaapeli vyössä olleeseen akkuun. Hän naureskeli etukäteen, että sen sammuttamiseen
    ei henki pysty. Lamppu sammui, koska vyö oli kuluttanut kaapelia. Akku kuumeni
    hehkuvaksi ja housutkin syttyivät tuleen.

    *
    Luolan henki ei siis ollut suosiollinen luolatutkijoille.

    Itse sanoisin metsämiehen mukana paljon kulkeneena, että luolaan aikovan
    on syytä ottaa huomioon myös supit, ketut ja mäyrät, jotka melkoisella
    varmuudella käyttävät tuollaista luolaa omiin tarkoituksiinsa, kuten
    talvipesänä.

    Luolasta löytyy myös tietoa Kehnonluola- nimellä googlettamalla.

  9. alpoaatos
    18.1.2016 at 10:49

    Pitää varmaan varata ainakin varahousut kun tuonne Kehnolaan meneee kurkkimaan. Soku siellä on jo tänä vuotena käynytkin. Oli kirjoittanut kätköilijöiden palstalle.

  10. maija varonen
    18.1.2016 at 14:48

    Taskulamppuja pitää varata tuohon luolaan aikovan repullinen mukaan,
    koska kehno pyrkii niitä sammuttelemaan yksi toisensa jälkeen. Hiljaisina
    miehinä olivat palanneet tutkijat luolasta viimeisenkin tuikun sammuttua.
    *
    Luolaa on käytetty piilopirttinä ja ruokien säilytyspaikkana pikku- ja
    isonvihan aikana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *