”Koitahan pärjätä!”
Se oli isä-Heikin kehoitus pojalleen, joka oli lähdössä opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Isällä oli toive, että oma poika pärjäisi elämässään helpommalla kuin hän. Se tarkoitti sitä, että saisi elantonsa vähemmän raskaalla sisätyöllä. En tullut tietämään, minkälaiset mahdollisuudet isällä oli ollut edes kansakoulun käyntiin syrjäisessä maalaiskylässä viime vuosisadan alussa. Lapsuus siellä lienee ollut monilapsisissa perheissä niin köyhää ja ankeaa, ettei sitä tehnyt mieli muistella ja kertoa jälkipolvillekaan. Niin moni asia jäi kertomatta ja lapsilta tietämättä. Hän oli ahkera ja tunnollinen työmies, tuli juttuun ihmisten kanssa ja pärjäsi elämässään niillä avuillaan hyvin.
Sitä pärjäämistähän elämä on ollut lapsesta nykypäivään. Koululaisena pärjäämistä mitattiin mm. todistusten arvosanoilla. Jo siinä vaiheessa oppi ymmärtämään, ettei sitä ihan kaikessa voi täysin onnistuakaan. Aikuisena ihmisellä on monen monta roolia, joissa on yritettävä pärjäillä. Ollaan aviopuolisoita, äitejä ja isiä, työtovereita, isovanhempia, ystäviä ja kaiken lisäksi toistemme lähimmäisiä. Ei taida olla oppilaitosta, josta saisi valmiudet näissä rooleissa pärjäämisille.
Vanhana on pärjättävä iän tuomien vaivojensa kanssa. Aistit huononevat, askel lyhenee ja muisti pätkii. Mitä vanhemmaksi elää, sen varmemmin se kaikki tapahtuu.
Olisi osattava olla onnellinen ja kiitollinen niistä monista elämän hyvistä hetkistä, jolloin on kokenut pärjänneensä kutakuinkin hyvin.
Koetetaan pärjäillä!
Pussinpohjan Masa
”Elämä ei ole kenraaliharjoitus.”
Donna Leon
Toinen vanhempien neuvo oli:
”Oohan sitten ihmisiks’.
Silläkin neuvolla pärjää aika pitkälle.
Masa on puristanut tiiviiseen pähkinään ”elämän siettämättömän keveyden”
Meillä lutherilaisessa kulttuurissa tuo pärjäämisen tarve on aina ollut keskiössä.
Toisilla elämä soljuu kuin kuplat skumppalasissa,toisilla on taas jatkuva ylämäki.
Huumori auttaa pärjäämään,ei elämä niin vakavaa ole ,eikä täältä selviä kukaan hengissä,kuten Juise
viisaasti filosofoi.
Isyyden rooli näyttää olleen hyvin hallinnassa.
Juu, kyllä sitä monessa kohassa täytyy ihtiisä armahtaa näiden vanhuuden vaivojen takia.
Jos elämä ei ole vain kenraaliharjoitus, niin voisko se olla sitten päänäytös loppuhupentumisineen. Silloin nuoruus voisi olla kenraaliharjoitus ja lapsuus IVTeaK -ihmiseksi valmistautumisen teatterikoulu.
Tuo ”Koita pärjätä” toivotus lienee usein ollutkin ainut matkaeväs, mitä maailmaan lähtevälle lapselle on voitu köyhästä kodista antaa. On silti saattanut pärjätä hyvinkin. Joku on varmaan saanut ”kultalusikan” kouraansa eikä silti ole pärjännyt.
Kiitos Masalle ajatuksia herättävästä tarinasta. Kuvakin on aidosta elämästä ja isä niin tyytyväisen näköinen.
Minun isä on minua pestesään laulanut jotain asiaan sopivaa lauluaan.. ”..kakka on kuivunut kintun taa”.. Muuta ei jäänyt mieleen, olin silloin niin pieni
Oma muistoni lapsuuspesusta on launtaisin, kun äiti istui saunan lattialle ja otti tenavan kerrallaan selälleen jalkojensa päälle pestäväksi. Sitten se haikeus kun ei enää mahtunut tähän pesupaikkaan.
”vuos vanhan vanhentaa kaks lapsen kasvattaa”
Masa olet kokenut ja onnelisena elämää elänyt. Samanlaiset elämän muistot ihanat, ovat minullakin matkassa mukana kulkeneet. Hienosti käsittelit artikkelissa vanhaa aikaa ja tavallisen ihmisen jatkuvaa selviytymis tarinaa. Nuorena ihminen tuntee tunteen ikuisesta elämästä. Kun ihminen vanhenen voi yhtyä Veikko Lavin laulun sanoihin ”nuoruus on lahja mutta vanheneminen on taidetta. Terveisiä Masalle.