Rajantakainen rakastettuni, Murmansk

Ensimmäinen matkani Murmanskiin tapahtui joulukuussa 1985. Se tuli minulle vahingossa, kun jouduin paikkaamaan työkeikkaa ystävälleni, joka oli estynyt. Hän kun oli joutunut lähtemään Floridaan, niin minäpä pääsin Murmanskiin! Olin jo jonkun verran tottunut Neuvostomaassa reissaamaan. Murmanskiin en ollut ajatellutkaan mennä, siitä puhuttiin meillä päin enimmäkseen kielteisesti. Oliko niin, että näin puhuvat eivät siellä olleet käyneetkään. Jotkut neropatit kertoivatkin, että Suomi-Neuvostoliiton järjestämissä kilpailuissa oli palkintona voittajalle Murmanskin matka ja toiseksi tulleelle kaksi Murmanskin matkaa. Olipa rumasti vitsailtu.

Toki olin valmis lähtöön vaikka kohde oli outo paikka. Meinasin, jotta käydään nyt tämä reissu, onpahan siellä sitten tullut käytyä.

Innokkaasti kuitenkin matkaan, tuttu bussinkuljettaja vielä tsemppasi. Turistityhmän mukana matkusti joukko nuoria urheiljoita, joilla oli siellä perillä kilpailut ja sitä myöten omaa ohjelmaa. Palasivat sitten myös samassa kyydissä Suomeen. Matkalle lähdettiin kotikaupungista puolen yön maissa, matkalaisia tuli kyytiin sieltä täältä, viimeiset Ivalosta. Söimme varhaisen aamiaisen Ivalon Haarikassa ja jatkoimme Rajajoosepin ylityspaikalle. Venäjän puolen rajatarkastuksista oli varoitettu sen saattavan kestää useita tunteja. Osasin käyttää hyväkseni mukana olleita nuoria, kerroin heti tarkastajan tultua bussiin, että kyseessä on ”urheilijavaltuuskunta”. Tullin tila silloin oli vaatimaton tila, tarkastukseen otettiin aina vain 2 henkilöä kerrallaan, loput odottivat toisessa huoneessa. Pojat naureskelivat, kun tarkastushuoneen ovessa oli teksti ”Astua”. Kun käsky kävi, sai sitten astua sisään. Juohevasti tarkastus sujui ja päästiin jatkamaan matkaa hyvissä ajoin. Rajalta seuraavaan tarkastuspaikkaan oli 100 km, siihen asti käsittääkseni oltiin rajavyöhykkeellä. Siinä välillä, noin 30 km rajasta oli vain yksi pieni kylä, metsätyösovhoosi. Sitä sanottiin Valokyläksi. Tuossa mainitulla satasen puomilla tarkastajat kävivät bussissa laskemassa porukan. Jatkettiin matkaa, seuraava kylä Ylä-Tuloma, jossa tankattiin bussiin polttoainetta. Siihen aikaan polttoaineen ostoa varten oli jo etukäteen hommattu, luultavasti Inturistin kautta, kupongit, joilla sai tankata. Oppia ikä kaikki. Minä sain mennä sen paperin kanssa kassalle. Lasin takana istui täti, joka esitti, että se kuponki piti laittaa laatikkoon, jonka hän työnsi lasin alta minulle. Sitä paperia vastaan kuljettaja sai tankata auton. En muista enää, sainko se paperin leimattuna takaisin, vai jätettiinkö se sinne.

Koska oli joulukuun alku, kaamosaika, koko ajan oli pimeää. Maisemista ei mitään muistoja, eikä ollut mitään taukopaikkoja. Perille saavuttiin myöhään iltapäivällä, tähän noin 750 kilometrin matkaan kului 15 tai 16 tuntia. Etukäteen olin miettinyt, kuinkahan kylmä siellä on; sain kokeneilta tietoa, että ei ole kylmä, siellä on Jäämeri auki läpi vuoden ja sää yleensä räntäsateinen, pakkasta ei kovin paljon. Nyt tiedän, että näin on yleensä. Silloin joulukuun alussa 1985 oli kuitenkin toinen tilanne. Pakkasmittarit seistä jorottivat lukemissa 38-40. Voin sanoa, että ei ollut lämmin. ei ulkona, eikä myöskään sisällä hotellissa. Katujen jalkakäytävillä oli peltiastioissa tervashalkoja palamassa, monien kuorma-autojen liikkeelle saamiseksi näkyi avotulia autojen alla. Sain ohjeen sanoa turisteille, jotta ulkona liikkumista tulee välttää, ja varsinkin jos on sattunut nauttimaan votkaa.

Päivisin liikuimme bussilla kaupungin eri turistikohteissa, museotkin kierrettiin sisältäpäin. Vierailimme päiväkodissa, söimme Panorama-ravintolassa ”turskaa turkissa”. Se oli savikupissa haudutettua kalaa ja perunaa ruistaikinakuoressa. Hyvää se oli. Käytiin myös seuraamassa bussissa tulleitten nuorten urheilijoitten kisoja. Illalla saattoi olla paikallisen ystävyys-seuran järjestämää ohjelmaa, mutta enimmäkseen Illat rälläsimme hotellin ravintolassa yhdessä paikallisten asukkaitten ja norjalaisten turistien kanssa. Parhaat jatkoivat jossakin kaupungilla tai hotellihuoneissa.

Kylmyys ja pimeys tekivät sen, että kaupungista ei jäänyt kovin selvää kuvaa. Mutta kipinä syttyi.

Seuraavana vuonna tein saman reissun uudestaan. Ja sitten myös keväällä,kesällä ja milloin vaan oli matkatoimistolla tarvetta, olin valmis. Niin tulivat tutuksi kaupungin turistikohteet, museot, kirkot, hotellit, kauppaliikkeet. jopparit , kaikenlaiset kauppamiehet ja-naiset, tullimiehet rajalla ja tietysti matkalaisista vakiporukka.

Sympatiseerasin alueen ihmisiä, noita kaukaa tulleita uurastajia, kuka mistäkin perukasta tullut muutamaksi vuodeksi rahaa tienaamaan. Ja sitten jäänyt. Merimiesten, nuorten ihmisten kaupunki. Kaupunki, jossa eri kansallisuuksia edustavat ihmiset elivät sovussa.

Olin edelleen remmissä mukana kun Neuvostoliitto hajosi. Jätin hyvän, mieluisan työpaikkani marraskuussa 1993 ja perustin oman yrityspalveluita myyvän toimiston. Tarkoitus oli saada itseni elätettyä yrittäjänä, pelottikin, mutta uskalsin. Oli muun työn ohessa kova hinku päästä osille alkavasta Venäjän kaupasta. Miten, sitä en tiennyt, suunnitelmia, haaveita oli niin, ettei nukkua voinut ! Otin yhteyttä yhteen puolituttuun miehen, jolla tiesin oleva samantapaisia haaveita. Tärppäsi, lähdettiin yhdessä muutaman muun kanssa Murmanskiin. Käytiin monissa virastoissa ja yrityksissä tyrkyttämässä itseämme ja palveluitamme. Saatiin pikkukauppoja, toimitettiin tavaroita. Tammikuussa 1994 menimme erääseen suurehkoon yritykseen. Siellä oli kolme tiukan oloista johtajaa vastassa. Aika nuoria miehiä, mutta ei liian nuoria. Myöhemmin, kun olimme jo paremmin tutustuneen, rupesivat kutsumaan minua babushkaksi. Ja ihan mielelläni olenkin mummu niin reippaille pojille.

Heillä oli jo kokemusta norjalaisten ja suomalaisten kanssa toimimisesta, tunsivat meidän maamme tuotteita ja heillä itsellä oli alan koulutus maansa parhaista yliopistoista. Sovittiin pelisäännöt. Veimme asiakkaat Helsinkiin alan messuille. Saimme ensin pieniä ja sitten jo suurempia tilauksia. Suomen puolen päämies vaihtui jonkun ajan perästä, venäläinen halusi, että minä jatkan ja sain etsiä heille uuden kumppanin.

Työn jako oli siten, että kumppanini yritys möi tavaran, minä sain provision kaupoista, vastaanotin tilaukset, käänsin ne, tein laskut ja tulliasiakirjat. Työvälineinä olivat telefax ja puhelin. Näin toimimme noin neljä vuotta. Kauppa oli meidän yrityksille ihan hyvän kokoista, rekkamies ajoi kuormia viikottain hymyssä suin, olihan hänelläkin työtä!

Paljon mainostettua kaksoislaskutusta emme harrastaneet ja raha liikkui pankin kautta. Luottotappioita ei tullut. Kävimme itse kuukausittain Murmanskissa, kävimme työkohteissa, tapasimme tilaajia. Sain tavata todella upeita, mielenkiintoisia ihmisiä. Silti työ oli ajoittain raskasta. Kun tulin kotiin Murmankista, olin kotona yleensä aamuyöstä noin kello neljä. Aamulla oli kuitenkin oltava toimistolla, siellä olivat odottamassa reissusta poikineet tilaukset tai kyselyt. Ja kysymyksiä riitti. Kaikki kyselyt eivät suinkaan johtaneet ostotilauksiin. Ja jos sattui, että jotakin pikkutavaraa ei heti löytynyt kuormasta, se oli superkatastrooffi. Onneksi kumppanillani oli niin sanotusti lehmän hermot. Aina ei tiennyt, olisiko ollut parempi itkeä vai nauraa. Paperossia kului. Ja välillä sitä puolimakeaa Moldovalaista. En päivääkään vaihtaisi pois!

Ajan myötä tavaroitten ostaminen Suomesta väheni, venäläisessä yhtiössä tapahtui muutoksia, yhteistyö kanssamme näissä merkeissä loppui.

Koko tämän ajan yksi keskustan hotelli oli pääasiallinen tukikohtamme käydessämme työmatkoilla. Hotellin baaria sanottiinkin suomalaisten olohuoneeksi. Kun päivän päätteeksi tulimme hotellille, oli luonnollista istahtaa baarin tuoliin spekuloimaan päivän antia. Viimeinen kauppa, jonka tein ihan omaan lukuun olikin valaisimet hotellin ravintolaan ja alkoholiannostelija tähän kyseiseen baariin.

Rajalla muodollisuudet tämän reilun kymmenen vuoden työrupeaman aikana ehtivät muuttua. Venäjän puolelle oli jo rakennettu uusi tullirakennus. Tulliin ei enää aikoihin tarvinnut kantaa kaikkia tavaroita autosta. Jos meillä joskus oli mukana jotakin tullattavaa ja joutuivat tekemään niistä paperit rajalla, odottaessamme papereita valmiiksi, meille joskus jopa tarjottiin kahvia. Oli se vain niin mukava, kun menin passia ja viisumia tarkastuttamaan, niin jo kohta kuului, kun joku tarkastaja- poika huikkasi toisille, että nyt hän tuli. Joskus saatoin lainata kännykkää, että poika sai soittaa äidilleen Argangeliin. Tai annoin Posivilia, kun jollakin oli paha flunssa.

Rekoilla toimitetut tavarat tullattiin määränpäässä ja niistä saatiin faksilla takuukirjeet jo Suomeen, jotka tullissa esittämällä auto sai jatkaa matkaansa Murmanskin tulliin.

Kun työt Murmanskissa loppuivat, ja samaan aikaan elämän tilanteeni muuttui, minulle tuli pitkä tauko, että en käynyt siellä ollenkaan.

Elokuussa 2015 matkustin sisareni kanssa nostalgiamatkalle Murmanskiin.

Matkustimme venäläisellä pikkubussilla, kuljettaja haki meidät kotiovelta. Bussissa meidän lisäksi oli Murmanskin alueen tyttöjä, olivat ostos-ja riijuureissuilta palaamassa kotiin. Tytöt olivat enimmäkseen vanhempaa vuosikertaa, kuten mekin. Ei meillä ollut suru puserossa bussimatkan aikana! Synkkasi tosi hyvin.

Ajettiin kuten silloin ennekin, Rajajoosepin kautta. Rajan ylityksessä tehtiin pelkästään passitarkastus, mitään tullitarkastusta ei ollut. Kohta rajan jälkeen oli huoltoasema ja pikkukahvila, josta saimme ostaa matkaevästä. Sitä entistä satasen puomin tarkastuspistettä ei enää ollut, ei myöstään Ylä-Tuloman baaria, jossa 90-luvulla pidettiin taukoa.

Murmanski oli paikoillaan, ensin kaikki näytti ihan entiseltä, tosin kauppaliikkeitä mainostauluineen oli tullut paljon uusia. Majoituimme Azimut-hotelliin. Siinä aiemmin toimi hotelli Arktika-nimisenä, se oli ollut majapaikkani vuonna 1985 ensimmäisellä matkallani.

Meillä oli viisi päivää aikaa koluta kaupunkia. Oli lämmin, poutainen kesäsää, suorastaan kuuma, hyvä matkasää..

Minulla oli vähän asiantynkää entiseen asiakasyritykseen, koska jotakin asioita saan vielä Suomessa hoitaa omistajille. Oli mukava nähdä, että siellä töitä jatkettiin innostuneesti ja monia entisiä työntekijöitä oli vielä mukana. Vastaanotto oli sydämellinen!

Kun ruvettiin tutkimaan kaupunkia, huomasin , että kyllä kaupunki oli muuttunut edukseen. Entiset isot tavaratalot olivat täynnä pieniä myymälöitä. Ruokakaupat valintamyymälöitä. Käytiin verestämässä muistoja kotiseutumuseossa, taidemuseossa. Yhtenä iltana ajettiin Aljosan patsaalle ja samalla reissulla monet muut muistomerkit katsottiin, niitä oli uusiakin, esimerkiksi Kurskin onnettomuuden uhreille tehty muistopaikka.

Kaupungin ulkopuolella, ”siellä vuoren päällä” oli rakennettu omakotitaloja, niistä osa minusta turhan isoja, osa oli myytävinä korkeaan hintaan. Mietinkin, oliko virhe rakentaa niin kauas kaupungista, keskelle ”ei mitään”.
Kirkkoja oli alueelle rakennettu useita, eri uskontokuntien tarpeisiin. Entisen pioneeripalatsin ja Okeanariumin alueelle oli tehty pysyvä huvipuistoalue.

Siitä en tykännyt, että kahvilat olivat ottaneet valikoimiinsa lännestä opitut paniinit ja muut mauttomat leivät. Yhdessä kuppilassa pyysin, että saisin kaviaarileivän. Tarjoilijapoika piti sitä ihan vitsinä, ei semmoisia kuulemma enää kukaan syö. Onneksi vielä borssia sai.

Kävimme päiväkahvilla 90-luvun tukikohtahotellissa. Oli tyylikäs paikka ! Yllättäen tapasin siellä kerroshoitajarouvan, joka oli työssä jo 90-luvulla. Oli edelleen, mukava rouva, jota silloin aikoinaan jo pidin vanhana ihmisenä.

Tunnelma kaupungin keskustassa näytti rauhalliselta, ihmiset tyytyväisiä, istuksivat puiston penkeillä, lapset ajelivat pyörillään ja leikkivät leikkejään. Hiukan mieltä masensi, kun näki jonkun mummon laskevan rupliaan ruokakaupassa. Muuten kaupungista jäi oikein hyvä mieli.

Kaupungin johdolla on tarkoitus päästä eroon kaikista vanhoista huonokuntoisista puutaloista. Joissakin vielä on asukkaita, he sinnittelevä niissä, koska kaupunki on luvannut heille asunnot uusista valmistuvista taloista kaupungin 100-vuotisjuhliin mennessä. Se 100 vuotta täyttyy tänä vuonna.

Yhtään suomalaista tai norjalaista emme tavanneet. Tapaamamme turistit olivat Keski-Euroopasta tai Aasian maista.

Paluumatka tehtiin samalla kyydillä kuin tulomatkakin. Ajettiin vain toista tietä, Sallan rajanylityspaikan kautta. Tämä siksi, että siellä on taxfree-myymälä, Rajajoosepissahan sitä ei enää ole.

En kuvittele olevani mikään Murmansk-asiantuntija, nämä ovat vain minun muistojani.

Rajantakainen rakastettuni – Murmanski on minulle tunnetila; kesäyö, katson Patsaalta alas kaupunkiin ja Kuolan vuonolle. Ihana.

Kuvia Murmanskista musiikin kera https://www.youtube.com/watch?v=ZNyVLxGkPRQ&authuser=0

Tuula T

12 comments for “Rajantakainen rakastettuni, Murmansk

  1. Olipa mukavaa luettavaa. Kiitos Tuula T
    Ja ah niin kaunista musiikkia, mitä lie sanonut, mutta kaunista kuitenkin.
    Oli päivälle hieno.

  2. Matkatoimistosta ilmoitettiin jo viikko sitten,
    että kahden vuoden viisumini olisi noudettavissa.
    En vain olevinaan ole ehtinyt sitä hakemaan.
    Tämä Murmansk kertomus antoi uutta potkua niin,
    että nyt vaan viisuminhakuun ja sitten menoksi!

  3. Mielenkiintoinen työ- ja matkakertomus!

    Tykkäsin!

  4. Oikein mielenkiintoinen ja matka-aisteja herättävä kertomus, just miun maun mukkaan, kiitos!

  5. Kyllä Venäjällä ja Murmanskissa on oikeasti ollut ja tulee aina olemaan mukava käydä! Kiitos hienosta jutusta!

  6. Nostalgiaa tihkuva kiva kertomus 🙂 Kiitos Tuula.

    Mullakin on samankaltaisia kokemuksia -80 luvun lopun ja -90 luvun alun Eestistä.
    Yritys polkaistiin pystyyn heti Eestin uuden itsenäisyyden alussa.-91.Ei ollut kaupan käynti ihan helppoa Tallinnassakaan.
    Pienenpiäkin kauppoja piti joskus hieroa tunti kausia.

    Myös kokonaan uusi kaupankäynnin kultturi opeteltiin eestiläisten kanssa yhdessä.
    Tärkeimpiä oli mm että lahjuksia ei tarvitse eikä pidä antaa/ottaa .Firman rahat on firman rahoja eikä niitä jaeta työntekijöiden kesken illalla omaan taskuun.Tuotteita saa myydä ihan kaikille eikä vain kavereille tiskin alta.

    Sitkeys kuitenkin palkittiin.Yritys toimii edelleen ja on Eesti Vabariikin vanhimpia firmoja.Peruskuviot on kyllä opittu ja ne toimii mutta jossain syvällä elää edelleen itsekkyyden inhottava siemen.

    Ihan mukavia kumpanneita mutta perään katottavia 😉

  7. Kyyneliä hieroin silmäkulmasta kun luin tämän. Aivan upea kertomus tuosta Pohjoisen suurkaupungista. Murmansk on tuttu kaupunki siellä tuli toimittua 90-luvulla. Meillä oli asuntokin siellä, osoitteessa Ulitsa Kapitana Burkova 10. Noiden vuosien jälkeen olen käynyt siellä junalla Sortavalasta. Niin ja tietysti lapin reissuilla tankkaamassa Rajajoosepin kohdalla, Venäjän puoleisen raja-aseman nimi on Lotta saanut nimensä ilmeisesti rajan ylittävän Lutto joen mukaan, ja siitä on ensimmäisellä tankkauspisteelle parikymmentä kilometriä tai ainakin viimeksi oli.

  8. Alpoaatos,tässä vähän sen todella kauniin ja samalla nostalgisen laulun sanoja suomennettuna: Rakkauden tähti on palamassa loppuun…on jäljelle jäänyt vain kauneus,…ei voi unohtaa, ei ole mahdollista palata takaisin….mutta tulisit vaikka käymään, avaisitko oven omalla avaimella…
    Kiitos,Tuula kauniista kertomuksesta ja erityisesti NIIN SOPIVASTI valitusta laulusta,jossa voi vertaa Sinun kaipuu ja rakkautta Murmansk kaupunkiin miehen ja naisen väliseen rakkauteen… Hyvä,kun joku uskalsi kirjoittaa jotain positiivista Venäjästä.

  9. P.S. Anteeksi. Pieni korjaus: …..TÄHTI TAIVAASSA ON PALAAMASSA LOPPUUN……

  10. Kiitos Tamsu. Kyllä siitä laulusta jotain tuollaista aistii vaikka ei kieltä ymmärräkään. Olen kuunnellut laulua jo monet kerrat

  11. Oikein mukava ja muistoja mieleentuova juttu. Itse aloitin Murmanskin reissaamisen vuonna 1984, ja se on jatkunut näihin päiviin. Itse asiassa tähän päivään, sillä olen nyt Murmanskissa. Reissun numero Murmanskiin on jotain 214, ihan varma en ole onko oikein. Mutta niillä paikkeilla.
    Aloitin ihan uteliaisuuttani, turistibussimatkoilla, josta sitten siirryin oman auton käyttöön. Reissua tuli tehtyä noin kerran kuussa rajan yli. 80-luvun lopulla kävin mutkan Moskovassa YIT-yhtymän Metropol-hotellin kunnostustyömaalla, jossa vierähti parisen vuotta. Ja sieltä kotiuduttuani veri veti Murmanskiin. Olin pari vuotta Murmanskiin suuntautuvalla rakennusvientikoulutuksella 90-luvun lopulla. Ja koulutuksen jälkeen tositoimissa Murmanskissa fiksaten ns uusrikkaiden venäläisten asuntoja ja konttooritiloja ns eu-tasoon. Hommia piisasi, kunnes venäjän uudet tullilait vuonna -96 katkaisivat koko jutun. Muutin takaisin Norjan rakennusmarkkinoille, josta edelleenkin leipäni saan. Mutta Murmanskin reissut ovat aina silti mukana, noin kerran kuussa. Mieluimmin vietän vapaa-aikani täällä, kuin jossain etelän hiekkarannoilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *