Toisella rajalla

Minä olen asunut koko ikäni rajan tuntumassa. En ihan rajakylässä, mutta kuitenkin rajan vaikutuksen piirissä. Kysymyksessä ei ole Suomen itäraja, vaan se toinen laita, länsiraja.

Ensimmäiset muistot ovat jostakin 1960-luvun alkupuolelta, käytiin Haaparannassa ostoksilla.

Monet kerrat kävin ostoksilla yksin tai nuoremman veljen kanssa. Ikää oli jonkun verran päälle 10 vuotta. Ajettiin lättähatulla Tornioon, rautatieasemalta käveltiin joen yli Hannulan siltaa pitkin Tornion keskustaan ja sitten Hallituskadun kautta kohti naapurimaata. Haaparannassa oli silloin vielä vasemmanpuoleinen liikenne, siinäkin oli oppimista. Ne, jotka autoilla liikkuivat, puikauttivat rajan kohdalla tien toiselle puolelle.

Tavanomaiset ostokset olivat voita, sokeria ja kahvia ja sitä ihanaa herkkua, Marabou-suklaata ja jotakin lakritsanarua. Ostosten määrä oli rajoitettu, elintarvikkeita sai ostaa jonkun tietyn kilomäärän, josta määrästä sai tietty osa olla rasvoja, voita tai margariinia. En ole ihan varma, mutta muistaakseni tuo kilomäärä oli jotenkin vielä sidottu siihen, kuinka kaukana rajasta oltiin. Torniolaisilla oli omat rajakaupunkisäännöt, rajapassi, ja meillä kauempana asuvilla omansa. Tullissa piti näyttäytyä mennen tullen. Suomen puolelle palatessa piti tavarat esitellä Tornion tullissa.

Onkohan niitä tullimiehiä koskaan naurattanut tai itkettänyt tai vaikka säälittänyt, kun pikkutyttö raahaa Smöriä, Strösockeria ja Gevalia-kahvia kohti Tornion rautatieasemaa? Eihän kävelymatka ihan lyhyt ollut.

Ostoksia tehtiin ainakin Innalan kaupassa ja ICA Maxissa sekä myöhemmin vähän sivummalla olleessa isossa tavaratalossa, liekö ollut nimeltään Boström.

Ruotsin elintaso vielä 50-60 -luvuilla oli ihan eri kuin meillä Suomen puolella. Rakennukset näyttivät paremmilta, kauniimmilta kuin meillä. Monenlaista herkkua oli tarjolla, hedelmiä, marmelaadia ja makeisia.

Muistan, että ensimmäisen banaanini sain ostaa Haaparannan kaupasta. Ei se kyllä mielestäni mitenkään herkku ollut.

Elintarvikkeitten lisäksi Ruotsista ostettiin myös esimerkiksi leluja, astioita ja elektroniikkatavaroita. Haaparannan kaupoista olivat ne muutamat härrävärkit, mitä joulupaketeista löytyi.

Isommat pojat saattoivat ostaa tuhmia kuvia sisältävät pelikortit; ne piti kyllä varmaankin salakuljettaa jos mieli saada ne Suomen puolelle. Ja sitten ehkä kotonakin piilottaa johonkin taattuun paikkaan! Tuskinpa nuo kuvat tänä päivänä kovin kummallisilta näyttävät.

Saattoi olla, että elektroniikkaa ei olisi saanut tuoda rajan yli. Muistan kerran vanhempieni mukana Haaparannalla käynnin, istuin Mossen takapenkillä ”kilotyttönä”. Isä oli ostanut itselleen sähkökäyttöisen parranajokoneen ja piilotti sen autossa johonkin. Oltiin jo tultu Suomen puolelle pitkän matkaa, kun tullin auto pysäytti meidät ja pyysi isän aukaisemaan tavarasäiliön. Mitään asiatonta ei kuitenkaan löytynyt, vaikka äiti jo ehti parkaista, että ”nyt se perhana kyllä kärähti”.

Ruotsin kruunun ja Suomen markan kurssimuutosten mukana muuttui rajaliikenne välillä niin, että myös ostosmatkat Ruotsista Suomen puolelle lisääntyivät, tilanteen mukaan ostettiin naapurimaista sitä, mikä siellä oli halvempaa. Jotkut vaihtoivat asuinmaatakin sen mukaan, kummassa oli edullisempaa. Takavuosina jotkut yhteiskunnan tuet olivat Ruotsissa merkittävän isot verrattuna Suomeen. Nyt lienee tilanne muuttunut.

Salakuljetuksella, eli joppauksella on Tornio-Haaparannassa pitkät perinteet, niistä voi lukea esimerkiksi Paavo ja Kaija Peuran teoksesta ”Joppareita, tullihurttia ja rajakyyliä – Salakuljetusta Tornionlaaksossa sodan jälkeen”.

Itselläni ei joppauksen kulta-ajasta ole muistoja, kuulemieni kertomusten mukaan värikästä on se aika ollut.

Tämän päivän salakuljetushitti lienee nuuska. Sehän on ihan kansanperinne Nuuskakairassa, mutta Suomeen sitä voi tuoda vain omaan käyttöön, määrätyn määrän. Kuitenkin, tänä päivänä ei Ruotsissa missään myydä niin paljon nuuskaa kuin Haaparannassa ja 90% Haaparannan nuuska-asiakkaista tulee Suomesta. On minullekkin sanottu, että ”paa sieki Tuula nuusku..” No en ole vielä kokeillut.

60-luvulla pääsin joskus isä-ukon mukana hänen työmatkalleen Aavasaksalle. Kun illalla oli vapaata,ajoimme polkupyörällä lossille, jolla mentiin joen yli Ruotsin puolelle Matarengiin. Sielläkin saattoi tehdä nuo samat ruoka-ostokset. Olihan se lossissa matkustaminenkin jotakin! Ruotsin valtion rakennuttama silta Aavasaksan ja Matarengin välille valmistui vuonna 1965. Pohjoisemmat sillat, Pello, Kolari, Kaaresuvanto ja Muonio valmistuivat vuosina 1972-1985.

Kuusikymmentäluvulla ilmestyivät Tornion ja Kemin kaduille myös naapurimaan poikien ajamat Volvot ja Saabit. Että niillä kaikkea olikin! Harvassa olivat ne oman kylän pojat, jotka autoilla ajelivat. Sanottiinkin, että ”auton ikkuna auki, kyynärpää ulos ikkunasta, kello näkyviin ja ratio Ruottiin, niin saanti oli selevä”. Ja sitten kun päästiin juoruamaan jonkun tytön saattelijasta, sanottiin, että ”auton rekkarissa oli BD ja paljon numeroita”. Norrbottelin läänin rekisterikilvet alkoivat kirjamilla BD ja numerosarja oli pitempi kuin Suomen autoissa.

Kyytiin pääsivät tietysti kauneimmat ja rohkeimmat tytöt. Meikäläisen tyyppisellä takarivin maalaistytöillä ei juuri ollut kysyntää niihin kyyteihin, ja olihan jo kotoakin saneltu, että ”niitten hurrien kanssa ei tarvihe ruveta völökkäytymmään”.

Nuorten kesken jo silloin oli paljon yhteistä, esimerkisi bändejä, joiden soittajista osa oli Haaparannasta ja osa Torniosta, oli muutamia. Muistan ainakin Battaglian ja Tonicsin.

Nuoret tutustuivat, avioliittoja suomalaisten ja ruotsalaisten kesken solmittiin. Se oli helppoakin, koska kielimuuria ei ollut. Rajan pinnassa ruotsalaiset puhuivat, ainakin ymmärsivät, hyvin suomea.

Schengenin myötä rajalla tulli-ja muut tarkastukset loppuivat melkein kokonaan. Ja puhutaankin Tornio-Haaparannasta, aivan kuin se olisi yksi kaupunki. Paljon onkin yhteistä toimintaa kaupunkien kesken. Kaupungeilla on yhteinen matkailutoimisto. Alueella on golfkenttäkin, joka sijaitsee molempien maitten alueella. Rajaton raja.

Harvemmin tulee nykyään minulla käytyä Haaparannassa. Käynnit rajoittuvat melkein vain siellä asuvien sukulaisten luona kyläilyyn. Ikeassakin olen käynyt vain kerran, juossut läpi, etsinyt ulko-ovea.

Vuoden 2015 syksyllä rajakaupunki Tornio-Haaparanta putkahti julkisuuteen, kun sitä kautta Suomeen saapui iso määrä pakolaisia. Tornioon perustettiin järjestelykeskus pakolaisten vastaanottoa varten. Osa paikallisista asukkaista järjesti mielenilmauksia pakolaisten tuloa vastaan ja vaativat rajan sulkemista. Rajatarkastuksia lisättiin. Nyt on järjestelykeskus lopettanut toimintansa ainakin toistaiseksi.

Tuula T