Monenlaista tallaajaa Suomen kokoiseenkin maahan mahtuu. Oheinen Kalevassa julkaistu juttu antoi aiheen omakohtaiseen, karjalaiseen näkökulmaan. Ehkä toimitan tekstin Taina Kinnusellekin.
Hieman hämmästelen Kinnusen kohtaamia jöröjä ja sulkeutuneita karjalaisia, mutta onhan siinä totta toinen puoli.
Oulunseudulla ja muillakin Karjalan kunnaita tasaisemmilla mailla asuneena minullakin on omat näkemykseni.
Pohjanmaalaiset ovat varsin varautunutta väkeä. Ilmeisesti laakeeta aakeeta pitää ihan varovaisuussyistä olla kilometritolkulla joka suuntaan jotta voi kokea olonsa turvallisuutta. Itäsuomalaiseen huumoriin suhtaudutaan varauksella ja mietitään ainakin kaksi kertaa, miten vitseihin pitäisi reagoida. Hetki onkin sitten jo ohi.
Karjalaisena kaipaan aina näiltä yksitoikkoisilta tasamailta kumpuilevaan ja metsäiseen Itä-Suomeen. Sen salaperäinen, yllätyksiä tarjoava luonto on turvallinen ja mielikuvitusta ruokkiva maailma. Siellä mieli käy jatkuvaa vuoropuhelua ympäristön kanssa. Nautin pulputtavasta, elämäntäyteisestä puheesta, jossa ilo ja murhe, valo ja
varjo käyvät jatkuvaa vuoropuhelua. Ei haittaa vaikka juttu välillä olisikin kuin “vajaakanttista lautaa”.
Muita tuntemiani “maailmoita” nuoruusvuosien Helsingin jälkeen ovat olleet Tampere/Hämeenlinna ja Tornionlaakso. Häme on liian iso pala tässä puntaroitavaksi mutta Tornionlaakson avarakatseinen, suora ja ulospäinsuuntautuva ihmismieli voisi rinnastua suureen vapaana virtaavaan jokeen, joka vahvasti hallitsee
sikäläistä elämää.
Tornionjoen alueet ja ihmiset molemmin puolin jokea muodostavat (niin kielen kuin mielenkin puolesta) yhteisen kansan. Monessa suhteessa tornionlaaksolaisia voisi pitää karjalaisten sukulaiskansana. Rauhallisempien olosuhteiden vallitessa Karjalasta olisi rajasta huolimatta voinut muodostua samanlainen, hedelmällinen
kahden kansan alue.
Joka tapauksessa on suuri rikkaus, että meillä on monta kansaa. Ja oman rikkautensa tähän pikkuruiseen kansojen sulatusuuniin antavat maahanmuuttajat omilla perinteillään ja kulttuurillaan.
Leo Härkönen
Karjalankielen tutkijat ovat huomanneet, että tuolle Leksan mainitsemalleTornionlaakson ja sen lähiympäristön alueelle olisi kulkeutunut jonkin verran omaa kieltään puhunutta karjalaista kansaa. Olisiko siinä pohjaa mielen sukulaisuudelle? Kielihän on tärkeä ihmisten kommunikoinnin väline.
Mukavan rauhoittavaa kuvausta niin ihmisluonteista kuin maisemistakin. Kun on asunut ikänsä paikoillaan kuten minäkin niin ei pysty arvostelemaan muita.
Kun ensi kerran ajelin Pohjanmaalla niin ihmettelin mistä tällä kodin pihapiiri alkaa ja mihin se päättyy. Täällä Itäsuomen maaseudulla kun pihapiiri loppui metsän reunaan, mäen viereen, vesistön rantaan tai johonkin, mutta siellä ei mihinkään.
Joensuun kupeessa oleva järvi on nimeltään Pyhäselkä eikä Pyhäjärvi.
Ei täällä ihmiset juokse karkuun tietä kysyvää vieraspaikkakuntalaista,
vaan lähtevät jopa saattamaan kyselyn kohteena olevaan paikkaan. Siitä
on omakohtaisia kokemuksia, vaikka olen paikkakuntalainen tien kysyjä.
Jotenkin jutun kirjoittajasta tuli mielikuva ”tervatynnyrissä” kasvaneesta tytöstä.
Ei kaikki Karjalaisiin sukujuuriin kuuluvat
ole rokotettu kuitenkaan grammarin
neulalla !
Erilaisuus on myös rikkaus näissäkin
asioissa.
Ehkäpä Taina Kinnunen ehtii hankkia lisää kokemuksia karjalaisesta luonnosta ja ihmisluonnosta. Hieman keskeneräisenä minäkin sitä tuon kirjoituksen perusteella pidän. Muinaiset löytöretkeilijät kyllä lausuivat kuolemattomia totuuksia pohjoisistakin kansoista luoden pitkiksi ajoiksi varsin erikoista suomikuvaa. Ehkä meidän ei kannattaisi syyllistyä samaan.
VÄRTSI – Värtsilän verkkolehti
ei ole enää
VÄRTSILÄN verkkolehti VÄRTSI !!
Hyvä s a anita. Olet tervetullut tekemään omalta osaltasi oikein kunnon verkkolehti Värtsiä.
Terv. Alpo R
Kiitos! Alpo R kommentistasi. ☺
Mulla tuli yksi kirjain liikaa tuohon nimeen edellisessä kommentissani.
Huomasin vasta sitten kun olin painanut
”Lähetä kommentti” painiketta. 😞
Syntynyt Värtsilässä
Taina Kinnunen on kohdannut minun kaltaiseni Pohjois-Karjalaisen kulkijan, johon kannattaisi tutustua ja pikkuhiljaa löytää Pohjois-Karjalainen identiteetti. Ei me olla hölmöjä vaikka meitä erikoisena pidetään. Meillä on moni niksi ja oivallus hallinnassa tilanteessa mitä ei ulkopuoline huomaa, jos ei lähemmin tutustu meihin Pohjois-Karjalalan kalevalaisen kansankulttuurin ihmisiin.
Pohjanmaalla puoli elämää viettäneenä mutta karjalaisena voisin sanoa , että on meissä paljon hyvää. Mutta paljon hyvää pohjanmaallakin. Vaikka rakastan näitä maisemia, niin kaipaan myös lakeuksia ja merta. Rakastan murrettamme ja juuriamme mutta ihailen pohjalaista suoruutta. Täällä olemme liian vieraskoreita ja miten sen sanoisinkaan juoruilemaan taipuvaisia.
Oma vereni on puoliksi karjalainen ja puoliksi pohjalainen. Jo lapsuudesta olen tutustunut kumpaankin kulttuuriin. Ja enpä edelleenkään sanoisi että täällä kaikki on paremmin. Mutta kuten sanotaan; mie voin lähtee karjalast mut karjala ei lähe miust.
Olisi kiva kuulla miten tuo viimoonen lause menee pohojolaaseksi käännettynnä.
Ekkö nää oo kuullu että pohojalaane on pohojalaane asupa se misä päin tahasa…Oulusa, Sievisä tai Joensuusa.. Olipa talua tai ei. Tai käyttipä kahavisa maitua tai ei..Kuha kaikki vaa on komiaa.
Selevää Oulun murretta, siis pohojoispohojanmaalaista minusta tämä edellinen kommentti. Keski-ja eteläpohojanmaala ehken vielä komiampaa.
Leolta mukava juttu. Minun kokemukseni mukaan ei tuo Kinnunen ihan väärässä ollut, kyllä Pohjois_Karjalan miehet saattavat olla lyhytsanaisempia kuin ne entisajan karjalaispojat elokuvissa. Ja minusta se onkin ihan hyvä niin, ei turhia lätinöitä tarvita, sanoo vaan asiansa niin sehän riittää. Ja mielellään lyhyesti.
Riippuu tietysti kuuntelijan mielentilasta, mutta näin äkkiselti ajateltuna, samaa mieltä Leon kanssa olen väylänvartisista, suoria, selväsanaisia, reiluja tyyppejä.
Koillismaalaisista taas on jäänyt kuva, että jos keskustelukumppani ei halua vastata esitettyyn kysymykseen siten, että tietää vastauksen olevan kysyjälle epämieluinen, hän sanoo vastaukseksi ”en tiijä”. Tästä lyhyt matka kainuulaisten käyttämään ilmaisuun ”mitäpä se hyveijjää”. Kainuulaisia pidän suoraluonteisina immeisinä, mutta he halunnevat varmistaa asiat systeemillä ”pessimisti ei pety”. Ja Kainuustahan on lyhyt matka Ylä-Karjalaan. Heikki Turunen on kirjoissaan kuvannut oivallisesti erilaisia mies-tyyppejä. Eikö vain?
Savolaisista en sano mitään muuta ku, että ylipitkiä vitsejä en jaksa kuunnella. Ei naurata.
Lapin mieshän sitten on aivan omassa sarjassaan ! Elää luonnossa luonnon ehdoilla. Hänen selostuksensa kotiin tultuaan emännälle on ”miehän sanoin, että mie tulen, mutta ehän mie sanonu, että milloin mie tulen”. Näin kertovat..
Entäpä eri alueitten naisväki, uskaltaako kukaan antaa analyysia?
Lyhyt vastaus Tuulalle: Lapin mies tulee kotiin silloin,kun ” Luoja antaa älyn palata”.