Luontokappaleita

Eräänä kesänä olin tulossa kasvimaalta lapio olalla. Piti kävellä hiukan matkaa kylän raittia pitkin päästäkseen kotipihalle. Silloin huomasin kyyn ylittämässä tietä. Lapio sinkosi olaltani ja osui käärmeeseen. Kuolihan se, totta kai. Seisoin hetken kuolleen otuksen vieressä ja aloin miettiä, mitä tuli tehtyä.

Käärmehän oli ilmiselvästi menossa kasvimaalle. Kuinkahan monta myyrää se olisikaan kesän aikana ennättänyt syödä minun porkkanapenkistäni? Siis oiva apulainen se olisi ollut. Mutta sieltä se tuli jostakin selkäytimestä: kyy pitää tappaa. Näyttää siltä, kun seuraa esim. koirien käytöstä, että niilläkin on jokin synnynnäinen vaisto pelätä ja myös tappaa käärmeitä.

Sen koommin en ole kylläkään käärmeitä tappanut.

Taaskin menin kasvimaalle. Tällä kertaa kurkistin kurpitsan harson alle, tarkistaakseni kastelun tarpeen. Siellä lötkötti kyy harson alla pitkin pituuttaan penkin aurinkoisella puolella. Ja sinne se sai jäädä. Illalla menin vielä katsomaan, vieläkö otus makoili entisellä paikallaan. Oli se vielä, mutta kiepiksi vääntäytyneenä. Jokohan oli tullut hiukan vilu illan tullen? Se sai edelleen jäädä paikalleen.

Yönä muutamana heräsin ja menin ulos. Ensimmäiseksi tarkistin, onko sorsat paikalla. Siellähän ne viettivät sydänyötä saunarannassa. Seisoskelin hetken. Yks´kaks´ koko parvi lähti kamalasti ränkättäen lentoon keskemmälle järveä. Nytkö vasta ne huomasivat minut? Ei ne ennen ole tuolla tavalla pelästyneet ihmistä. Mikäs musta se tuossa vilahti? Jäikö joltakin emolta poikanen tuossa hässäkässä?

Minkki, pirulainen! pääsi minulta ihan ääneen. Heti alkoi suunnitelmat minkin pään menoksi.

Luontokappalehan se minkkikin on. Mutta mitä varten tunteet ovat enemmän sorsien kuin minkin puolella? Nyt sen kyllä ymmärtää, kun sorsilla on pojat. Pikkusorsat ovat aivan vastustamattomia. Meillä oli suurperhe, 10 lasta, emo ja 7 poikaa, ja pari pienempää poikuetta. Apuharvennus on ollut melkoinen, ja minkin syyksi kaikki luetaan.

Kova on taisto myös emojen kesken. Suurperheen äiti on kaikkein helpoimmin ruokapaikalta pois ajettavissa.

Myös lokki saa kyytiä. Sorsaemo höyhensi lokkia kovin ottein. Hädin tuskin se pääsi siivilleen, kun oli joutunut varvikkoon selälleen sorsan hyökkäyksessä.

Ankaraa on elon taisto.

lintu

Irene Peuhkurinen

Share

4 comments for “Luontokappaleita

  1. jore
    14.6.2016 at 8:04

    Tutulta kuulostaa nuo Irenen tunteet.

    Minunkin piti taannoin käydä itseni kanssa pitkä keskustelu siitä ettei luonnon kiertokulkuun pidä puuttua.
    Otti vaan niin luonnon päälle kun orava oppi käymään pääskyjen pesillä vanhan aitan räystäyden alla.
    Suomen luontoon tietysti molemmat kuuluvat niin orava kuin pääsky.

    Ihmisen kädenjälki sen sijaan näkyy näissä tuontieläimissä jotka horjuttavat luonnon omaa tasapainoa.Minkki on kelju peto joka saa paljon tuhoa aikaan.Kuinka paljonhan ne tuhoavat esim metsäkanalintujen poikueita?

    Luonossa liikkuvat kissat puolestaan tuhoavat erittäin tehokkaasti täällä Matildassa mm fasaanipoikueita.Olen useamman kerran joutunut todistamaan kuinka puolustuskyvytön fasaanipoikue on kissan kynsissä.
    No taitaa se fasaanikin olla ihmisen tänne tuoma.

  2. alpoaatos
    14.6.2016 at 8:30

    Irenellä on tosiluontotelkkari omasta takaa. Kyllä se käärmekammo on jotenkin pinttynyt tuonne alitajuntaan.

    Meidän lähiön pahin peto on oma kissa. Tai ainakin toiseksi pahin. Joskus se istuu linnunpöntön katolla odottamassa. Onhan sillä aikaa. Onneksi linnut käyttävät joukkovoimaa ja hätistää kissaa muualle. Orava ei välitä lintujen hätistelyistä. Se tekee mitä tykkää.

  3. Maija Varonen
    14.6.2016 at 8:47

    Ihastuttava kuva sorsapoikueesta!

    Käärme pihalla ja kasvimaalla on pelottava otus, jos täytyy aina olla varuillaan.

    Meillä harakat tekivät pesänsä pihanäreeseen, josta poikaset ovat nyt
    laskeutuneet pihamaalle ja puskiin. Emo söi kasvimaalla kylvämäni auringonkukan
    siemenet heti suihinsa. Kukkia ei tule.
    Nurmikkoa leikatessa huomasin myös jäniksen poikasia pihapensaiden suojassa.
    Rusakolta emo näyttää.

  4. Telle
    14.6.2016 at 9:13

    Kerran oon minäkin käärmeen tappanut,
    tuppautui aivan portaillemme ja tytär oli vielä
    pieni. Oli niin eläinrakas, että kerran meinasi
    ottaa käärmeen syliinsäkin.
    Tappamisesta jäi kuitenkin niin syyllinen olo, että
    sen jälkeen en ole moiseen puuhaan ryhtynyt.
    *
    Ennenvanhaan oli asiat tässäkin suhteessa
    toiset. Mari-mummokin oli vyöttänyt itsensä ja
    mennyt läheiselle Järstän kalliolle käärmeitä
    tappamaan oikein urakalla. Kyseinen kallio oli
    Pälkjärven Ilmakassa ja tottakai käärmeistä oli
    vaaraa niin ihmisille kuin kotieläimillekin.
    *
    Kun äiti haki heinäsylystä ladosta kesällä 1944,
    käärme luikerteli hänen syliinsä kahmaisemasta
    tukosta maahan. Kylän naiset sanoivat, että nyt
    syntyy musta ja karvainen lapsi. Äiti oli nimittäin
    viimeisillään. Perheemme ainoa tummatukka syntyikin
    sitten heinäkuun lopulla, vaan tyttö ei onneksi ollut karvainen….
    *
    Mukava otsikko tuo ”Luontokappaleita”, voi tulkita
    monella eri tavalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *