Hei kaikki Värtsin lukijat!
Tänään päättyy minun varsinainen työ Värtsin toimittajana ja siirryn lukijakunnan puolelle. Minun jälkeen Värtsin toimittajana jatkaa Irina Kornienko. Työ on ollut mielenkiintoista ja olen oppinut paljon uutta ja valaisevaa. Haluaisin kittää kaikkia lukijoita, kirjoittajia ja yhteistyökumppaneita näistä viikoista, joina sain olla mukana elämässänne toimittajan ominaisuudessa! Kiitos kuuluu myös Värtsilän Pitäjäyhdistyksen väelle, mainiolle porukalle, joiden kanssa sain kunnian tehdä töitä jälleen, tällä kertaa vuoden verran. Ajan virta kuohuu ympärillämme, mutta Pitäjäyhdistys on ja pysyy! Voin epäröimättä sanoa, että se on Värtsilän kyläyhteisön sydän.
Näin Suomen Itsenäisyyspäivän kynnyksellä tekee mieleni kinnittää huomiota yhteen hienoimmista etuokeuksitamme, josta voimme täällä nauttia, nimittäin sanavapaudesta. Vasta tässä toimittajan ominaisuudessa oikeastaan käytännössä tajusin sen, että nykytekniikan ansiosta, jokainen voi käyttää sanallisia taitojaan ja vapautta ilmaista itseään, kirjoitaa jotain ja hetken päästä käytännössä kaikki pystyy sen lukemaan melkeinpä kaikkialla maailmassa. Toki tämä etuoikeus sisältää myös vastuun, ettemme tahattomasti tai tahallisesti loukkaa toista ihmistä, sanan säilä on yllättävän terävä ase! Asiosta toki voi olla eri mieltä. Valitettavasti jossain päin maailmaa sananvapaus on hyvinkin rajoitettua ja muutamissa paikoissa se rajoittuu kuiskaukseen rikkiamuttujen kaupunkien kellareissa.
Lopuksi toivoisin lukijoilta paljon mieltä kohottavia, iloisia juttuja. Vakavamieliset kelpaavat myös! Jotenkin odotin, että joku olisi kirjoittanut jotain kissoista, ne otukset saavat ainakin minut hyvälle tuulelle, mutta ei nyt sellaista sattunut. Ehkä tulevina päivinä..Vielä toivotan kaikille rauhallista Joulun odotusta ja onnellista tulevaa vuotta 2017!
Terveisin: Leo O Härkönen.
Elämänasenne on kohillaan. Lukijan kiitokset samalla koko viime kesän pirteälle toimittajaporukalle. Tsemppiä ja toivottavasti tulette joskus takaisin.
Kiitos, Leo! Hyvin on pullat olleet uunissa.
Kainona toivomuksena esittäisin, josko tämä uusi toimittaja Irina hiukan esittelisi itseään.
Tositapahtumaan perustuva kissajuttu Leo O. Härköselle
Se syntyi Pietarissa kissapoikueen ainoana uroksena. Vain muutaman kuukauden
ikäisenä se ostettiin ulkomaille. Kaikki paperit mukana ja kunnossa kissa matkusti
elämänsä ensimmäisen automatkan uuteen kotiin Suomeen. Sen isä ja emo olivat
näyttelyissä palkitut, joten siksi Tuhat, kuten Tuhatkaamonia kutsuttiin, joutui
vaiherikkaalle matkalleen. Sille jäi vain joku etäinen kaipuu emokissan kainaloon.
Alussa kissa oli liikkeissään tunnusteleva ja varovainen. Se turvautui naiseen, joka
sen osti ja antoi sille ruokaa. Kikemat- muroja, niitä Tuhat maistoi ensimmäistä kertaa.
Se kuulosteli ylisuurilla korvillaan ennen kuin loikkasi sohvalle tai ihmisen polvelle
kehräämään. Sfinksi, vaaleanpunainen kissa. Kalju kissa, joka ei omistanut edes viiksiä.
Talon äänet ja liikkeet sähköistivät kissan liikkeelle. Se syöksähti lattian poikki, kiipesi
käsivartta pitkin ja jätti siihen kirvelevän naarmun. Harmaata kotikissaa Tuhat vaani
äänettömänä ja nakkasi tilaisuuden tullen käpälällä kuonoon. Se sähisi ja suhisi, sitten
pinkaisi piiloon jäljettömiin. Nau, miau, se saapui kohta venytellen, häntä purjeena keinahdellen.
Kissan valppaus ei herpaantunut hetkeksikään. Se veti ruumiinsa köyryyn ja vinot silmät tarkkailivat
ympäristöä. Helposti katti löysi lattialta rullan, jota se kesyttömillä käpälillään lennätti ympäriinsä,
Tuhat oli sentään verenperinnöltään kissamainen saalistaja.
Hyvää joulun aikaa!
Kiitos Leo ja myötätuulta uusiin haasteisiin 🙂
Tsemppiä Irinalle !
Maijalle ja muillekin tiedoksi, ainoastaan sukulaiskissat tulevat toimeen keskenään.
Leolle vielä tarina eräästä omasta kissasta: Olin kesällä vajan rakana vattupöheikössä marjanpoiminnassa. Kumarassa asennossa ollessani jokin möykky putosi niskaani. Sitten alkoi ”kouriminen” ja kumea kehräys. Luultavasti katti oli ollut vajan katolla ja huomasi minut sieltä. Rakkauden osoitus tämäkin!
Tuo on varmaan totta, että sukulaiskissat pärjäävät paremmin keskenään.
Meilläkin vaaleanpunainen ”rotukissa” oli ihmisiä kohtaan oikein symppis,
mutta harmaan maatiaisrodun kanssa oli vaikeuksia. Lopulta harmaa muutti
talosta pois.