Lapsuudessani lähes kaikki hiihtivät. Hiihtotaito oli varsinkin maaseudulla lähes välttämätön taito. Jo alle kouluikäisenä sain ensimmäiset kokemukseni suksista ja hiihtämisestä. Sukseni olivat eri paria ja lisäksi toinen suksi oli katkettuaan pellinpalasella liitetty. Niillä rähjäisillä näystäsuksilla hiihdin, kun ei parempiakaan ollut. En tiedä, keneltä olin ne perinyt.
Valmiita latuja ei ollut kuten nykyään on. Latua oli vain sen verran, kun itse jaksoi umpihankeen hiihtäen tehdä. Sellainen latu säilyi hiihdettävässä kunnossa aina seuraavaan lumipyryyn asti. Intoa hiihtämiseen kuitenkin muistan olleen jopa enemmän kuin taitoa. Tämän tästä kellahdin nurin tai upposin kinokseen huopatossujen luiskahtaessa irti näystimistä . Ryömin mäkeä. Lähin mäki oli aivan pihapiirissä, jossa kaaduin usein ylä- sekä alamäet. Mäenlasku kelkoilla ja suksilla oli kuitenkin lapsuuden suosikkileikkejäni, sillä lunta oli yllin kyllin tarjolla. Naapurin lapsia oli toisinaan kavereina mäenlaskussa.
Koulun alettua sain uudet Karhu- sukset, joilla parin kilometrin koulumatka taittui reenjalasten ja hevosen kavioiden viitoittamaa kylätietä. Tuotekehittely odotteli tuolloin vielä tuloaan, joten Karhut osoittautuivat pian kieroiksi ja pullapohjiksi, joilla oli hankala hiihtää. Sukset saivat silloin tällöin tervaa pohjiinsa, eikä suksivoiteita liioin ollut saatavilla.
Seuraavat sukseni olivat jo kehittyneemmät Järviset, mutta niihin vanhempani olivat ostaneet kasvunvaraa, joten aluksi ne olivat minulle liian pitkät. Siteinä oli rotanloukut. Silloin tällöin sain lainata siskoni suksia, joilla hiihtäessäni sain jo kalpean aavistuksen siitä, mitä hiihtäminen parhaimmillaan saattaisi hyvillä välineillä olla. Pakolliset hiihtokilpailut kouluvuosina tekivät kuitenkin hiihtoharrastuksestani lopun kymmeniksi vuosiksi. Kilpailu kilpailulta olin tuloslistojen häntäpäässä. Silloin kun sukset ”unohtuivat” kilpailupäivinä kotiin, ei nimeni ollut edes lähtölistalla. Ei ollut minun juttuni voittaa kilpailuja. Kapulat joutivat jaloista varaston nurkkaan.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä
Eräänä talvena saimme perheystäviltämme kutsun Lapin valkoisille hangille hiihtämään. Miten minä sukseton sinne? Lainasin tutultani sukset ja monot, joten sain vetää monot jalkoihini pitkän tauon jälkeen. Pääsin laskettelemaan ensimmäisen kerran valmiilla tekoladuilla. Hiihto nousi aivan uudelle tasolle. Yksi takaisku sattui, kun lainamonoista irtosivat pohjat siellä kevättalven sohjoisilla laduilla. Vein reissulta palattuani monot joensuulaiseen urheiluvälinekauppaan ja pyysin lähettämään ne takaisin tehtaalle. Niin tapahtuikin, mutta lainamonot tulivat vasta vuoden kuluttua pohjat uusittuna takaisin.
Uusi kipinä hiihtämiseen kuitenkin syttyi. Päätin ostaa itselleni synttärilahjaksi uudet siniset sukset ja valkoiset monot. Ensimmäisen kerran omistin hyvät välineet. Asuin tuolloin Joensuussa, josta pääsin kätevästi Utranharjun mäkisille laduille. Mäenlaskutaito joutui koetukselle. Hiihdin ”pertsaa”, jonka osasin. Vapaata hiihdin vain hankiaisella huvinvuoksi fiilistellen. Täytyi säätää pitoa ja luistoa, milloin mitäkin.
Olen itse huono suksien voitelija, niinpä hankin tänne nykyiselle asuinpaikalleni muutettuani vielä sellaiset ”aina luistavat” sukset. Ne ovat ehkä ylimainostetut, mutta kun lisää kärki- ja kantaosaan luistovoidetta, niin menettelee.
Täällä vedän ylleni jo kauhtuneeksi käyneen hiihtopuvun. Monot ja sukset jalkoihin ja eikun menoksi. Ladut lähtevät jo pihamaalta. Voin valita pellon tai järvenjään, jonne joinakin talvina tekevät valmiit ladut. Olen enimmäkseen yksinhiihtäjä. Saan määrätä vauhdin ja matkan. ”Ei se matka tapa vaan vauhti”, muistan kuulemaani sanontaa. Hiihtäessä voi tarkkailla luontoa. Laduilta näkee muita latuja, pois eroavia tai yhdistyviä. Nykyhiihtäjän rinnuksilla ei näe mustikkasoppaa. Energiapatukoita ja – juomia on saatavana, joilla hiihtäjä voi väsymykseen varautua. Kotitekoisillakin eväillä pärjää pitkälle. Rasvaton maito on hyvää palautusjuomaa.
Otsikot: Eino Leino: ” Yksinhiihtäjä ja Hyvä on hiihtäjän hiihdellä.”
Maija Varonen
Alakoulussa kilpailemaan ”pakottaminen” vei minultakin hiihtohalut. Eihän sellainen pieni ihmisenalku voinut sanoa opelle, että en kilpaile. Osallistuin jopa koulujenvälisiin mittelöihin. Sijoitustani en muista, mutta kylläkin sen kauhean huonovointisuuden kilpailujen jälkeen.
Sittemmin hiihdin jonkin vuoden hissukseen omia aikojani. Ei hassumpaa! Työssä katkesivat sukseni ja niin sai kolleega urheilun opetettavakseen. Uusia suksia en parin hiihtokerran vuoksi raaskinut ostaa. Ja sitten ne kaikenmaailman voitelut! Ei kiitos!
Kiva kertomus, joka palautti mieleen monia tuttuja kokemuksia ainakin suksityyppien osalta. Mielenkiintoisia myös nämä suomenkielen sanat. Maija puhuu näystimistä, itse muistelen puhutun mäystimistä. Molempi parempi.
”Elekee mänkö, mie tuun kyytiin!”
Näin huusi pikkusiskoni ensimmäisille
isän tekemille suksilleen, jotka karkasivat
alamäkeen ilman häntä.
Juuri viime yönä Kanadassa olevan siskoni kanssa chatattiin Facebookissa ja hän laittoi latunsa kuvan kysellen arvoo missä olin. Mie vastasin : Hyvä on hiihtäjän hiihdellä… oli sen verran hyvännäköinen latu. Siitäpä sitten muisteltiin ja etsin googlesta myös Leinon: Minä hiihtelen hankia hiljakseen… jota hän sanoi miettineensä. – Kouluaikoina tosiaan sitä hiihdettiin kouluun liki 4km , siellä välituntisin ja vielä takaisin kotiin, ja jos oli vielä voimia, niin illalla kotonakin itse tallattua muutaman kilometrin lenkkiä. Ei se ihme jos jalkoja sattui pakottamaan yönseutuna. Hän muisteli kuinka äiti huolestuneena laittoi hälle villasukat monojen päälle -30 pakkasessa, kun lähdettävä oli, kun opettaja oli mitannut autollaan koulumatkan, ja se jäi nippanappa alle sen 4km, eikä saanut linjakyytiä.
Nämä Eino Leinon runot, muutkin kuin tässä nyt esillä olevat, ovat kuin ”kruununjalokiviä”,
jotka vain paranevat vanhetessaan.( Eino Leino on isänsä puolelta Liperin Mustosia.)
Minäkin jätin jo Pärnävaaran ja Utranharjun mäet, jossa viimeksi mainitussa ajoin ulos ladulta,
niin että suksi katkesi. Hiihtelen vain kuntoilun vuoksi tasamaalla tai jäällä.
Niinpä vain ”hiihteli” Siiri Rantanen
juuri äsken pokkaamaan urheilugaalassa
pokaalia elämäntyöstään!
Osallistuminen ensimmäiseen hiihtokilpailuun Tohmajärven Aseman koulussa
herättää samanlaisia muistoja kuin Irenelläkin on kouluaikaisista hiihto-
kilpailuista. Olin oikein treenannut kilpailua varten. Isän kanssa tehtiin joka
sunnuntai kymmenen kilometrin hiihtolenkki, ja välituntisin hiihdettiin pieni
lenkki koulun ympäristössä. Kilometrit merkittiin tarkasti muistiin. Kun olin
kilpailussa päässyt Kekkosen mäestä ”akatta” alas ja tullut ladun
metsäisemmälle osuudelle, tuli kova pissahätä. Oli kahlattava pitkälle
tiheään kuusikkoon pissalle, etteivät toiset kilpailijat vain näkisi. Siinä
kului aikaa ja maaliin tullessa ajanottajatkin olivat jo poissa. Olivat
lähettäneet jo jonkun ylempiluokkalaisen etsimään minua sieltä ladulta.
Olin kovin pettynyt ja tulin siihen tulokseen, ettei urheilu ole minun
lajini. En ole sen koommin kilpaurheiluun osallistunutkaan.
Mukava muistelo taas Maijalta. Minun kinkeripiirissä mäystimiä sanottiin varpaallisiksi ja sitä hihnaa mikä kiersi kengän kannan tai varren takaa sanottiin kannan takaiseksi. Muita nimiä en tiennyt. Varsinkin tossu vaati sen kannantakasen. Kippurakärkisissä lapikkaissa tai Lapin kengissä pärjäsi varmaan ilmankin.
Minulla tuosta koulun hiihtourheilusta jäi hiukan ”huono maku”
Johtui varmaan siitä että ihan omia suksia ei ollut ennenkuin ihan viime luokilla. Lapselle oli liian nöyryttävää tunnustaa olevansa köyhä. Sitä ennemmin ”unohti” kilpailupäivänä sukset kotiin ennenkuin tunnusti ettei niitä ole.
Tutut nimitykset varpaalliset ja kannantakaset ja sitten ne huopatossut kuuluivat
senajan hiihtovarusteisiin.Kerran oltiin mäenlaskussa,se mäki oli jyrkkä ja se latu laski viistosti siihen veräjäaukkoon,yhden kaverin suksenkärki karkasi sivuun ja sitten tapahtui kaveri lensi,mutta eipä ole tullut nähtyä niin nopeaa tossun jalasta riisumista kun siinä tapahtui.Kyllä meillä oli hauskaa!! ”Jos luet varmaan muistat tapauksen.”
Mietin tuon remmin nimeä, joka tarvittiin varsinkin huopatossuja hiihtokenkinä
käytettäessä, mutta löytyihän se kannantakanen, sehän se oli.
Meidän koulussa suksettomat ja suksensa kilpailupäivinä kotiin ”unohtaneet” saivat
mennä kävelylenkille sillä aikaa kun hiihtäjät hiihtivät. Ei siitä mitään jälki- istuntoa tullut.
Nykyaikaan palatakseni: eräs tuttavani sanoi tarvinneensa rukouksen lisäksi nitron viime viikonlopulla
Kaisa Mäkäräisen kilpailusuoritusta seuratessaan. Minä myös fanitan Kaisaa, mutta ilman nitroja vielä…
Minullakin on vähän ikävähköjä muistoja kilpahiihdosta. Aseman koulun eka luokalla oli ensimmäiset kisat johon osallistuin. Kolmelle ensimäiselle luvattiin palkinto. Niinpä minäkin riehaannuin hiihtämään oikein tosissani ja olin kolmas. Palkintojen jako kun koitti odotin innokkaana palkintoani.No kahdelle ensimmäiselle oli lusikat ja kolmannelle lakritsipötkö. Sen jälkeen en ole viitsinyt palkinnoille yrittää hiihtokisoissa.