Olin viistoistakesänen, siis iha kakara vielä, ku lähin piikomaan tätini perheeseen Ylä-Tulomalle. Lähin tienaan ommaa rahhaa. Sitä tartti sitte ku seuraavana syksynä aijoin pyrkiä kauppakouluun.
Lähtö oli haikee ja itkuki tuli, ku piti jättää rakas pikkuveli kottiin. Itki se veliki, seku tykkäs minusta iha mahottomasti. Mieku hoijin sitä vappaaehtosesti iha siitä lähtien ku se synty. Tein kaikkea muuta, mutten imettäny. Lähön hetkelä poika roikku mun kaulasa niin ettei tahottu irti saaha. Pieniki tajusi, että sisko lähtee jonnekki vähä kauemmas. Tykkäsin pikkulapsista jo sillo.
Oli mulla pikkusiskoki ja seki oli vähä vaisuna ku lähin. Tottakai sitäki kaipasin jo lähtiisä. Mutta ne kaks muuta velipoikaa, jokkei olleet ennää niin pieniä, oli neki mua nuorempia, viis veisasivat mittään mun lähöstä. Olivat tieten hyvillään, ku yks komentaja lähti.
Se oli alaku syksy, ku matkasin tätini perheen Fiiat-kuussatasen takapenkilä Tulomalle. Kaks pikkusta serkkupoikaa istu mun kans sielä takana. Auto oli mahottoman täynä tavaraa, mutta hyvin me mahuttiin, mieki olin laiha siihe aikaan. Tai voiko sanua lapsesta, että se on laiha. No, en ollu kuiteskaan lihava. En ollu enne niin pitkää matkaa auton kyytisä teheny, joten siinä oli uutuuen viehätys mukana. Sentähen se ei niin kauheelta matkalta tuntunu. Ja oliha se kaikki, mikä perilä ootti, täysin uutta ja outua. Tottakai jännittiki, vaikken mie mikkään mahoton jännittäjä ollu. Olin ollu monena kesänä koulun kesäleireilä, ne kesti viikon tai kaks, ja tottunu silleen reissaamaan ja olleen pois kotua. Mutta nytte olisin pois kuukausia.
Ivalosa pysähyttiin syömään. Olikoha se joku Matkailijakoti tai joku semmone. En ollu ikinä käyny semmosesa paikasa syömäsä. Ruoka tuotiin hienosti pöytään. Kaikki syötiin mikä nokan etteen kannettiin. En kyllä muista mitä se oli, enkä sitä, tykkäsinkö vai en. Minut oli opetettu, että kaikki pittää syyä.
Väkiä oli pöyvät täynä, oletettavasti matkalaisia. Siihen aikaan en tuntenu semmosta sannaa ku turisti. Ku oltiin syöty, tarijoilija (seki oli uus sana, mutta täti sano, että se on tarijoilija) toi laskun, otti rahat ja anto takasin mitä anto. Pöyvästä lähtiisä huomasin, että tätin mieheltä oli jääny kolikoita pöytään ja ihimettelin, että unohtiko tuo rahat. Mulle tuli iha hätä. Sieppasin rahat kouraan ja huusin: ”sulta unohtu nämä”, ja juoksin toisten perrään. Tätin mies ei jääny oottammaan vaan porhalsi ovesta ulos melekosta vauhtia. Ku pääsin autole, annoin rahat, muttei se sanonu yhtään mittään, ei etes kiittäny.
Leenamarja
Kiitos Leenamarja. Tuommosen jutun lukeminen tekköö kutaa ja eetvarttia, outsi harasoo:-))
Voi että, mukavasti kerrotut lähtötunnelmat. Itkun pullautin ko ajattelin 15 vuotiasta tyärtä lähössä työkomennukselle ulukomaille. Sopisiko jatkaa, mieleni tekee kuulla rajantakainenkin osio!
Niin aidosti kerrottu tarina 15-vuotiaan elämästä. Eihän
Leenamarja ollut enää ihan lapsikaan muttei täysin
aikuinenkaan. Nuorena sitä silloin jo lähdettiin
pois kotoa”ommaa rahhaa” tienaamaan.
Kirjoitathan lisää!
Mukaansa tempaava juttu. Toivoisin lisää!
Olipa koskettava kuvaus nuoren tytön maailmalle lähdlstä. Kiitos Leenamarja!
Odottelen jatkoa!
Lappilainen puhe kuullostaa aina mukavalta, kirjoitettunakin.
Liittyykö tarinasi jotenkin voimalaitoksen rakentamiseen Venäjällä vai onko se aikaisemmilta ajoilta.
Mitkä ovat siteesi Karjalaan?
Ivalostakin on Tulomaan aikamoinen matka.
https://www.youtube.com/watch?v=s4iNFzj83zI
Kylläpä oli viihdyttävä ja mielenkiintoinen muistelukuvaus nuoren tytön ensi kokemuksista, kotoa poislähdön tunnelmista ja uusista oudoista matkatapahtumista. Ihan jäi hymyilyttämään, varsinkin se loppu, ”ei etes kiittäny”.
Yleisön pyynnöstä Leenamarjalle, kun loppui niin jännään kohtaankin: tätä pitää saada lisää, jatkokertomuksena!!! Kiitos!
Ehkäpä nuo Leonkin kysymykset saavat vastauksensa kun matka tuntemattomiin seikkailuihin edistyy.
Olinhan siellä Ylä-Tuloman voimalaitostyömaalla minäkin pari vuotta -60-luvun puolessa välissä… koko perheen kanssa, ja vain Ivalosta muuttaneena. Tiedä vaikka oltais törmäiltykin Tuloman raitilla… Minä tosin kuljin Ivalossa keskikoulussa, ja vietin vain viikonloput ja lomat Tulomalla. Kesän -64 olin toki ihan ensimmäisessä oikeassa työpaikassani kontttorin lähettinä, kuljin asioilla niin sisällä kuin ulkonakin. Olihan se mielenkiintoinen paikka semmoselle pojankossille! Voinpas muuten kehuskella olevani yksi niistä todella harvoista, jotka ovat käyneet ev.lut. rippikoulun Neuvostoliitossa! Isosena siellä toimi mm. Jorma Elorinne, sittemmin oopperalaulajan uralle lähtenyt kiharapää, joka pisti rippistyttöjen päät ihan pyörälle! Nykynuoret tietänevät hänet paremmin laulajatyttö Jipun isänä.Olisi tosi kiva lukea vähän lisää niin Muistelijan kuin muidenkin muisteloita ja kokemuksia sieltä!