Koilliskairassa

Viime vuoden tammikuussa sattui Savukoskella ikävä tapaus, kun erämaahan eksyneistä retkeilijöistä toinen menehtyi ja toinen jouduttiin toimittamaan pahasti kylmettyneenä sairaalahoitoon. Itä-suomalaiset miehet, kokeneet eränkävijät, joutuivat jo hiihtovaelluksensa toisena päivänä muuttuneiden sääolosuhteiden uhreiksi ja päättivät palata sille kämpälle, missä he olivat viettäneet edellisen yön. Tämä ei kuitenkaan suunnistusvirheen vuoksi onnistunut ja kun yli vuorokautisen kulkemisen seurauksena kovassa pakkasessa toisen kaverin yleiskunto heikkeni huomattavasti, he soittivat hätäkeskukseen. Puhelu oli katkennut, mutta Pelastuslaitos ja rajavartijat pääsivät kuitenkin jäljille, joiden päästä miehet sitten lopulta löytyivät mainitun kuntoisina aivan Härkävaaran autiotuvan lähimaastosta. Karttapaikka tälle koko dramaattiselle tapahtumaketjulle on Urho Kekkosen kansallispuiston eteläosassa Kemihaarasta luoteeseen päin.

Aamuvilut

Tapauksen tarkempia yksityiskohtia en tiedä; kuitenkin se säpsäytti kaltaistani luonnossaliikkujaa tietysti muutenkin mutta erityisesti siksi, että olin Paula-vaimoni kanssa samantyyppisessä tilanteessa ja vieläpä samalla seudulla vajaa kolme vuosikymmentä sitten. Tahdon kertoa tästä retkestämme muutaman skannatun valokuvan täydentämänä Värtsin lukijoille nyt, kun siitä on kulunut miltei päivälleen tasan 30 vuotta:

Elettiin siis vuotta 1987. Muistamme tuon alkuvuoden eräänä maamme säätilojen mittaushistorian kylmimpänä ajanjaksona. Tammi- ja osin helmikuukin mentiin tosi ankarissa lukemissa, mutta sitten talven voima alkoi hellittää. Olimme suunnitelleet viikon pituista talvilomaa, jonka aikana tekisimme hiihtovaelluksen Metsä-Lappiin. Alue haarukoitui tarkemmissa pohdinnoissa Savukoskelle UKK-puiston itäisimpään kolkkaan.

Naltiotunturi

Mikäpä meidän tietysti oli suunnitellessa. Olimme nuoria ja terveitä, vaimo odotti esikoistamme. Raskaan maataloustyön tekijöinä meillä oli muutoinkin hyvä fyysinen peruskunto ja pidimme sitä vielä koko ajan yllä tekemällä vaihtelevan pituisia hiihtolenkkejä. Pääsimme lähtemään matkaan suunnitelman mukaisesti Värtsilästä helmikuun viimeisen päivän iltana eli ns. ”yön selkään”. Mitäpäs sitä näköpäivää matkantekoon tuhlaamaan. Vaikka keli, johon aiemmin viittasin, oli meillä jo lauhtunut niin pohjoisessa jatkui vielä täysi talvi. Aurinkoisessa, mutta kirpeässä pakkassäässä saavuimme puolenpäivän maissa vaelluksen alkupisteelle Kemihaaraan. Pyörähdimme lenkin Rajavartioaseman pihassa, vaihdoimme kuulumiset päivystävän rajamiehen kanssa ja läksimme etsimään autolle sopivaa parkkipaikkaa. Se löytyikin mukavasti läheiseltä Ritaselän poroerotuspaikalta, joten pääsimme vihdoin sonnustamaan itseämme taipaleelle. Tavaraa ja tarviketta on varattava talviretkelle runsaanpuoleisesti, joten pakkausten viimeistelyssäkin luonnollisesti vierähti oma aikansa. Yöpymiset oli tarkoitus suorittaa autiotuvissa, joten teltta ei kuulunut varusteisiin.

Naltiojoen autiotupa

Sitten koitti lähdön hetki; sukset jalkaan ja rinkat pykälään, vielä suunnan tarkistus kartalta ja liikkeelle kohti koillista sekä ensimmäistä yöpaikkaa Naltiojoen kämppää. Kilometri toisensa jälkeen jäi vähitellen taakse, ylitimme eräässä kohdassa sen enempiä miettimättä poroaidan ja jatkoimme matkaa. Jossakin vaiheessa alkoi kuitenkin tuntua että nyt ei kaikki taida mennäkään enää suunnitelmien mukaan, koska mainittu Naltiojoki ei rupea tulemaan vastaan vaikka käytetyn ajan perusteella näin pitäisi kyllä jo tapahtua. Pakkanenkin tuntui kiristyvän ja aurinko läheni taivaanrantaa niin, että kohta olikin jo varsin hämärää.

Mitäpä nyt? Ei auttanut muu kuin tunnustaa, että eksyksissä ollaan ja pimenevässä illassa ei ole mitään älyä jatkaa etenemistä eikä edes lähteä peruuttelemaan. On siis ryhdyttävä valmistamaan asentopaikkaa ja vietettävä yö niillä neuvoilla, mitä on. Homma alkoi lumitöillä; etsiskelimme hangen muotojen perusteella sopivan paikan ja mukana olleella lapiolla kaivoimme tämän n. 5-6 metriä halkaisijaltaan olevan alueen maan pintaa myöten puhtaaksi. Paula kokosi Trangian ja ryhtyi ruoan laittoon, itse otin retkisahan sekä nousin uudelleen suksille ja laskeuduin loivaa myötälettä läheisen suon reunaan puutöihin. Talviyö vaatii paljon poltettavaa, joten kaadoin kolme keloa ja kolme koivua sekä sahasin ne metrin pölleiksi, jotka sitten raahasin leiriin pilkottavaksi. Näinhän ei olisi saanut kansallispuiston alueella tehdä, mutta kuten tiedämme – hätä ei lue lakia! Monenlaiset epätietoiset ajatukset luonnollisesti pyörivät tällaisessa vaiheessa pääkopassa, mutta sen voin kyllä sanoa että silloinkin tuli Jumala mieleen. Hänen varjelustaan oli, että pystyimme torjumaan mielistämme hätäilyn ja keskittymään olennaiseen.

Vesimies

Puiden sahaus antoi yhden lämpimän, raahaaminen toisen ja pilkkominen kolmannen. Suorastaan suloinen oli kuitenkin tieto siitä neljännen lämpimän hetkestä, kun sai vaihtaa vaatetta ja pukeutua lämpöhaalariin sekä ryhtyä tulen tekoon. Retkiateriakin oli jo valmistunut ja pääsimme sitten sitä nauttimaan kunnollisten nuotioroihujen loisteessa kiristyvän pakkasen napsuessa pimenevässä metsässä. Tällä tavalla me kaksi (tai itse asiassa kolme) vietimme laatuaikaa illan ja yön edetessä. Lepäilimme makuupusseissamme, välillä vaivuimme uneen ja taas havahduimme lisäämään nuotioon puita. Ilma tuntui heti lumikuoppamme ulkopuolella olevan erittäin kylmä; kuinka kylmä, sitä emme voineet tietää kun ei ollut mittaria mutta jotakin osviittaa siitä saimme sitten seuraavana yönä.

Aamu valkeni aikanaan kirkkaana ja kylmänä. Polttelimme aamupuuroa ja -kahvia keitellessä viimeiset halot ja varustauduimme jatkamaan matkaa. Helpotus, riemu ja kiitosmieli oli todella suuri kun karttaa tutkiessani vihdoin hoksasin, miksi meille oli käynyt näin. Syynä oli ollut alokasmainen kartanlukuvirheeni ja nyt kaikki olikin sitten yht’äkkiä aivan kirjaimellisesti päivänselvää. Puropahanen, jonka olimme eilen ylittäneet, olikin etsimämme Naltiojoki. Karttatulkintani perusteella kuvittelin sen selkeästi leveämmäksi virraksi ja niinikään aiemmin mainitsemani poroaita oli karttaan merkitty katkoviiva, jota pidin pelkkänä hangen alle peittyneenä polkuna. Olimme siis hiihtäneet kämpän ohi vain hieman yli kilometrin päästä.

Kämppäemäntä

Nyt oli selvät sävelet ja kulku kepeätä. Palailimme omia jälkiämme poroaidalle, ylitimme sen jälleen ja läksimme seurailemaan jokivartta alavirtaan. Sieltähän kämppä löytyi, mistä pitikin joten ei kun vain taloksi. Näissä Metsähallituksen huoltamissa autiotuvissa on käytettävissä valmiiksi sahattua hyvää polttopuuta; sytykehalot olivat täälläkin edellisen asujan jäljiltä valmiina joten ensi töikseen vain tulet kamiinaan ja eväät sulamaan. Kaikki vähänkin vesipitoinen ruoka, mm. leipä ja voi olivatkin aivan umpijäässä. Kävin hakemassa vettä, jätin kahvin keiton jälleen vaimon huoleksi ja tehdä jyskyttelin halkoja sen verran kuin mitä ainakin yhdeksi vuorokaudeksi tarvitsemme, huomenissa funtsaillaan miten tästä jatketaan.

Kämppää ja sen ympäristöä tutkiessamme huomio kiinnittyi pieneen esineeseen porstuan seinällä; lämpömittari! En enää muista mitä se silloin päivällä näytti mutta tärkeämpi ajatus meillä oli tietysti se, mitä se näyttää seuraavana yönä jos keli jatkuu selkeänä. Ilta joutui aikanaan, kämppä oli lämminnyt asumiskuntoon, oli syöty ja juotu, joten tuntui tosi mukavalta täysin vatsoin oikaista itsensä lavereille ja käydä levolle. Edellämainittua lämpömittaria tuli illan ja yön mittaan käytyä muutaman kerran katsomassa ja toteamassa, kuinka lukema vain laskee ja laskee. Kylmimpään pisteeseen se sitten luonnollisesti rauhoittui , -36 C ! Eipä ihme, että edellisyö kuusien katveessa tuntui varsin kuivalta, saattoihan siellä suon reunassa olla oikeasti vielä kylmempääkin; mene ja tiedä vaikka täydet -40 C.

Nuorttitunturi

Aamulla teimme päätöksen viettää tällä samalla kämpällä vielä toinenkin yö ja läksimme suorittamaan pelkän päiväretken. Hiihtelimme Korvatunturin suunnalla, nautimme suunnattomasti aurinkoisesta säästä ja luonnon rauhasta; iltapuolella palailimme jälleen kämpälle yökuntiin. Myös tänä yönä rikkoutui kolmenkympin pakkasraja, joka tiesi siis edelleen päiväsydämelle erinomaista ulkoilusäätä. Edessä oli majanmuutto, koska lomapäivien lukumäärä oli rajallinen ja vielä pitäisi mitata enemmänkin erämaata. Seuraava tavoitteemme oli etelämpänä, kutakuinkin kaakon suunnalla sijaitseva Mettopalon kämppä Nuorttijoen rannalla. Tämä tupa oli kaavailtu reittisuunnitelmaan mm. siksi, että vanhahkon opasvihkosen mukaan siellä pitäisi olla sauna. Matkanteko sujui kylmässä, mutta kauniissa kelissä ilman suurempia ongelmia ja illan suussa olimme kuin olimmekin sitten Mettopalossa. Saunaa ei pihapiirissä erottunut, mutta asia selvinnee kun käydään sisälle majaan. Vieraskirjahan sen sitten kertoi; sauna oli kyllä ollut, mutta palanut viimeisellä lämmityskerralla jo vuosia sitten!

Kuuraparta

Lämmitimme kämpän hyvästi, siivoilimme sitä hieman ja niin pääsimme jälleen majoittumaan. Kylpeminen ei siis onnistunut, mutta iltakahvilla syötiin peräti lettuja. Yöllä säätyyppi alkoi muuttua; taivas oli mennyt pilveen ja lauhtuminen oli alkanut. Teimme jälleen erillisen päiväretken; liikkumaanhan tänne oli tultu eikä makailemaan. Viihdyimme hyvin eikä matalapainetta ennakoiva sää houkutellut erityisesti taipaleelle, joten jäimme myös tänne Mettopaloon vielä toiseksikin yöksi. Aamulla satoi jo lunta, joka muuttui pian kosteaksi rännäksi. Kahvia hörppiessämme kuului moottorikelkan ääntä; joku ajoi kämpän pihaan. Hän olikin itse metsänvartija rutiinikeikallaan autiotupia tarkastamassa. Pienen tarinatuokion jälkeen hän lähti jatkamaan omaa työtään ja me valmistauduimme niin ikään vaelluksemme viimeiselle maasto-osuudelle, hiihtomarssille kohti Ritaselän erotusaitaa jossa auto odottaa. Olimme koko retken ajan hyödyntäneet vaihtelevassa määrin poromiesten ja metsänvartijoiden kelkkauria, joten niin teimme nytkin kun sellainen sattui kutakuinkin oikeaan suuntaan menemään. Suksien luisto ei räntäsateessa ollut päätä huimaava, mutta ennen iltapäivän hämärtymistä saavuimme kuin saavuimmekin Ritaselkään. Hiihtoretki oli näin päätöksessään; kilometrejä kertyi varmuudella vähintään 50, mutta tuskin enempää kuin 60.

Mettopalo

Olisiko meidänkin osaksemme pahimmillaan voinut tulla kertomuksen alussa mainittujen miesten kohtalo? Mahdollisesti ehkä olisikin; en ota tässä siihen sen enempää kantaa mutta joka tapauksessa me saimme näin erittäin konkreettista omakohtaista kokemusta siitä, miten sinällään helposti tällainenkin tilanne voi tulla eteen. Olen tätä juttua väsätessänikin mietiskellyt, mitkä tekijät vaikuttivat tai voivat yleensäkin vaikuttaa mainitunlaisen tilanteen kehittymiseen. Niitä on kaikkinensa tietysti useitakin, mutta varsinkin mm. seuraavat ajatukset nousivat pintaan:

-väsymys; meilläkin oli mennyt koko yö ajaessa, vain parin-kolmen tunnin levottomat unet linjuripysäkille parkatussa autossa söivät tarkkuutta maastovaiheessa

-kartta; topografinen 1:100 000 kartta ei ole ehkä paras mahdollinen metsämaastossa etenkään jos se ei ole päivitetty ihmisrakennelmien (tiet, rakennukset, sillat, aidat ym.) osalta, vesistöt ja korkeuskäyrät pitävät tietysti yleensä aina paikkansa

-karttaan liittyvä ongelma voi joskus olla myös se, että siinähän on periaatteessa aina kesämaisema (ilmakuvaukset ja maastotyöt suoritetaan lumettomana aikana), talvinäkymä voi olla hyvinkin erilainen

-kuljetun matkan ja yleensäkin etäisyyksien arviointivirheet maastossa

-huolellisuuden herpaantuminen jota vain ei kerta kaikkiaan saa tapahtua etenkään silloin, kun ollaan oikeasti luonnon armoilla

Poroaita

Tämän seikkailun kolmas osallistuja – tyttölapsi – teki vielä toisenkin Lapin matkan ennen syntymäänsä. Jos oli talvi historian kylmimpiä, niin historian kylmimpiä ja sateisimpia oli myös kesä. Heinäkuun alussa kävimme uudelleen pohjoisessa, Norjassa asti, koska emme päässeet sateiden vuoksi heinäntekoon. Säätilan viileydestä kertoo omalta osaltaan mm. se, että silloin oli vielä Suomen puoleisillakin tuntureilla lunta. Lapsemme (Teija) syntyi sitten tähän maailmaan täysiaikaisena 16. päivänä elokuuta.

Nuorttijoki

Todettakoon vielä tämän tarinan lopuksi, että vaelluksen aikaiset eläinhavainnot jäivät todella vaatimattomiksi. Joitakin lumijälkiä – poro, jänis, riekko ym. – toki näkyi vaihtelevasti siellä täällä, mutta kylmyydestä johtuenko lie itse jäljenjättäjät pysytelleet piilossa? Näkyvillä pyörähti muistaakseni vain yksi metso ja pohjantikka sekä joitakin tiaisia; edes kuukkelit eivät tulleet meitä tervehtimään!

Jussi Raerinne

Share

14 comments for “Koilliskairassa

  1. Sakari H
    18.3.2017 at 7:48

    Ajatuksia herättävä oivallinen muistelus.
    Oleellista Värtsiä parhaimmillaan.

  2. 18.3.2017 at 8:39

    Sinä et ollut minun saapumiserää Onttolassa ja toisekseen taisin siirtyä silloin kesällä Ilomantsiin. Kävin saapumiseräni varusmiehille talvella yöpymisen perusteet lumiluolaan. Tunturialueella sen tekeminen vaatii sopivan kinoksen löytämistä. Mutta lumeen kaivettu lumiluola on nuotiota tai yksipuolista laavua ja rakotulta parempi paikka yöpymiseen. Onttolassa saatu varusmieskoulutus antaa yleensä aika hyvät taidot maastossa liikkumiseen ja yöpymiseen.

    Retkikertomus oli mukavasti kerrottua tarinaa, lisää tämmöisiä.

  3. Irene peuhkurinen
    18.3.2017 at 8:55

    On sinulla, Jussi, urhoollinen vaimo. Hatunnosto!
    Muutoinkin tarina veti herpaantumattomasti.

  4. Maija Varonen
    18.3.2017 at 9:06

    Rohkealle retkelle olette lähteneet!

    Kerran tuli telkkarista ohjelma, jossa opastettiin lumiluolan tekeminen hätätilanteessa.

    Oma myöhäisin metsässä yöpymiseni on ollut lokakuun loppupuoli. Nuotio savutti sisälle
    meidän kotakyhäelmässä, joten minä nukuin pää kodan ulkopuolella.

  5. Alpoaatos
    18.3.2017 at 21:20

    On niin hyvä kertomus, että monta kertaa piti lukea. Välillä katselin kartoista Jussin mainitsemia paikkoja ja autiotupien kuvia. Kyllä vetää hiljaiseksi tällaiset kokemukset. Ei voi rinta rottingilla vannoa ettenkö itse tekisi samat mokat, ja vielä pahemmat. Ajattelin, että ei se silloinen kartta nyt niin huono ollut.. Siinä oli kaikki tarpeellinen. Kun vertaa nykyisiä karttoja niin ne ovat toisaalta aivan ”liian hyviä”. Kun kesävaelluksella rämpii suossa vaikka siinä pitäisi kartan mukaan mielestään olla leveä tie tai ainakin mönkjän polku. Jos olisi vaivautunut opettelemaan karttamerkkejä niin olisi ymmärtänyt, että se ”moottoritien levyinen viiva” tarkoittaa talvella turisteille tehtyä latua.

    Tarjoa Jussi tuota tarinaa johonkin erälehteen.

    Tässä on myös linkki erääseen onnellisesti päättynyneeseen tapahtumaan erämaassa.

    https://eralehti.fi/retkeily/kohtaus-eramaassa/

  6. Jussi Raerinne
    19.3.2017 at 14:20

    Kiitos kommenteista! Tämän jutun täydennykseksi olen valikoinut ja lähettänyt samassa yhteydessä 10 tekstitettyä kuvaa, mutta ne eivät jostakin syystä näy ainakaan minun koneellani; kuinka lie muilla?

    En ollut, Kalevi, Onttolassa sinun erässäsi vaan seuraavassa ltn M. Karkian erässä 3/83. Varusmiesaikana emme perehtyneet lumimajoitteisiin; yhden laavuyön vietimme kootun toiminnan harjoituksessa.
    Myöhemmin MPK:n/reserviläistoiminnan myötä asia on kyllä tullut käytännössäkin tutuksi, olen ollut muutamana talvena kouluttamassakin niiden valmistamista ja viettänyt pari yötä itsekin lumikammissa. Se on hyvä keino suojautua pakkaselta, meillä oli kerran lämpötilamittaus: ulkona -32 C ja sisällä kammissa 0 C ! Olen kertonut tästä yöstä Värtsin jutun ”Talvista majanrakennusta” kommentissani 24.1. 2014.

    Tämän jutun eksymisen aiheuttamaa maastoyötä emme viettäneet taivasalla kuitenkaan siksi, etteikö lumimajoitetta ehkä silloinkin olisi osattu jollakin tavalla rakentaa. Lumihanki vain ei ollut aivan niin paksu ja tiivis, että sinne olisi voinut kaivaa suoraan jonkinlaisen makuusijan ja lapiolla muodostetun lumikasan taas täytyy antaa kovettua mielellään ainakin pari-kolme tuntia ennen kaivamista. Yksi keino on tietysti tehdä vain kapea avokaivanto ja peittää se oksista/havuista (tai suksista/vaatteista) kyhätyllä katoksella, joka tiivistetään lumella. Menettelymme ratkaisi tällä kerralla selkeä sää ja polttopuun runsaus.

    Jonkinlaisia ”eksymiskursseja” olisi ehkä hyvä järjestää aivan siviilikansalaisillekin sekä kesällä että talvella. Kaikki – itse asiassa ylivoimaisesti suurin osa – eivät tietenkään koe niitä tarvitsevansa, koska he eivät lähde milloinkaan metsään tai tunturiin, mutta tällainen ohjattu ”kaiken varalta – koulutus” voi siitä huolimatta olla hyvä sijoitus, jopa suoranainen henkivakuutus!

  7. Eräs vaeltaja
    19.3.2017 at 16:22

    Kuvat ei aukene, yrittää kyllä ladata kun neliöt pyörii jutun alussa.

    Tuon onnettomuuden yksityskohdat on auki. Se tiedetään että he olivat risunuotiolla 100 m päässä Härkävaaran tuvalta. Kyseisessä kohdassa on punavalkopaalu jossa teksti: Pelastushelikopterin laskeutumispaikka ja nimi Härkävaara sekä ko. paikan koordinaatit.

    Sekin tiedetään että he saivat kaksi kertaa yhteyden Hätäkeskukseen aamulla. Heidät löydettiin vasta myöhään iltapäivällä. Pakkasta oli noin 30 astetta. Ehkä se kirves ja saha puuttui joten kunnon tulet jäi tekemättä.

    Miten saitte auton käyntiin siellä Ritaselässä? Ei noissa pakkasissa monikaan auto käynnisty jos ei saa kiinni sähkötolppaan. Ladassahan oli veivi jolla voi yrittää käynnistää. Nykyään Kemihaarassa siinä parkkipaikalla ennen siltaa on sähkötolpat autoja varten.

  8. Jussi Raerinne
    19.3.2017 at 21:56

    Laitoin kuvaongelmasta postia toimitukselle, luulen asian korjautuvan huomenna!

    Onnettomuuteen joutuneet miehet olivat liikkeellä miltei pimeimpään vuodenaikaan. Meidän tilannettamme puolestaan auttoi lisääntynyt valoisan ajan pituus, jolloin päivällä oli myöskin lämpimämpää kuin yöllä.

    En muista, että silloisen bensa-Datsunimme kanssa olisi ollut mitään erityistä käynnistysongelmaa. Kelikin oli – niin kuin jutussani mainitsinkin – paluupäivälle jo huomattavasti lauhtunut, joka tietysti oli auton(kin) osalta helpottava tekijä.
    UKK – puistohan oli perustettu vasta neljä vuotta aikaisemmin (1983), joten siellä ei todellakaan ollut mitään muuta valmista rakennetta sähköistä puhumattakaan kuin jo ennestäänkin paikoillaan sijainneet autiotuvat.

  9. Jussi Raerinne
    20.3.2017 at 12:49

    Kuvat ovat ilmestyneet; kiitos Irinalle!
    Jos oikein ymmärsin, neliöiden pyöriminen siis johtui vaihtuvan valokuvan (kavalkadin) lataantumishäiriöstä.

    Lueskelimme tuon Alpon linkittämän artikkelin. Kyllä siinäkin tilanteessa on ollut ihan oikeasti hätä ja hyvä mieli. On erittäin kunnioitettavaa, että asianomaiset ovat tällä tavalla itse tulleet julkisuuteen ja välittävät näin arvokasta tietoa ja kokemusta.
    Meille on vain monesti niin perin juurin vaikeata myöntää epäonnistumisemme, vaikka juuri sen tiedon kautta joku toinen voi saada avun!

  10. Alpoaatos
    20.3.2017 at 17:07

    Joskus kuulee sanottavan, että pelastushelikopteri etsi väärästä paikasta vaikka annettiin oikeat koordinaatit… Tai pelastusajoneuvo meni väärään osoitteeseen.. Nousee vähän niskakarvat pystyyn. Kuinka se on mahdollista? Meillä itsekullakin on miettimisen paikka olemmeko tehneet oman osuutemme. Tiedämmekö edes oman kesämökin osoitetta? Ja jos tiedämme sen ikimuistoisen osoitteen, niin tietääkö viranomaisten järjestelmät myös sen.

    Ja me marjastajat tai tunturin tyhjänkulkijat, osaammeko paikantaa sijaintimme ja osaammeko ilmoittaa sen oikein. Olemmeko pukeutuneet niin että meidät joku tarvittaessa löytää. Vai onko ainut vakuus se luulo, ettei juuri minulle voi sattua mitään.

  11. Eräs vaeltaja
    21.3.2017 at 18:40

    Koilliskaira ja Tohmajärvi, molemmat ovat itärajalla. Molemmissa on lakkautettuja rajavartioasemia mutta Kemihaarassa on onnistuttu saamaan yrittäjä vanhalle asemalle. Tarjolla on majoitusta, aamiaista, ruokaa, retkiä, kuljetuksia ym.. Sieltä voisi käydä katsomassa mallia.

    Sieltä saa kyydin Korvatunturille tai siellä voi käydä itsenäisesti koska luvan saa helposti.

  12. Mirja v
    22.3.2017 at 22:55

    Kyllä Jussilla on oivallinen tyyli muisteluksissaan!

    Hienosti meni myös yllätystilanne. Oli se nuorelle parille sopivaa koeaikaa toistensa tuntemiseen!
    Sanotaanhan, että elämänkumppanin kanssa olis tehtävä vähintään viikon reppureissu. Jos suhde sen kestää, kestää se kauemminkin.

    Kiitos Jussi mukavasta jutusta, tuli monia omia retkimuistoja mieleen.

  13. Jussi Raerinne
    29.9.2017 at 18:14

    Kaivelin tämän jutun esiin, koska mainittu alue näyttää taas vahvasti vaatineen uudet uhrit. Mitä siellä on oikeasti tapahtunut, selvinnee ehkä jossakin vaiheessa taikka sitten ei. Olen ollut tämän viikon poissa kotoa ja samalla näin ollen vielä normaaliakin enemmän uutispimennossa, mutta kuulin tapauksesta muutama päivä sitten Rajavartiolaitoksen helikopterilentäjältä. Hän mainitsi yhden RVL:n neljästä kopterista olevan etsintätehtävissä UKK-puistossa.
    Suurelta osin pariskunnan katoamispaikasta johtuen kuvio rupesi kiinnostamaan niin, että etsin älykännykän kautta iltalehtien sivut joista jotakin tietoa sitten löytyikin. Siellä asia ei kuitenkaan myöhemmin enää uutiskynnystä ylittänyt, joten nyt olen päivittänyt omia tietojani Lapin Kansan mielestäni erinomaisilla sivustoilla. Jos joku osaa ja viitsii, linkittäköön niitä tähän meidän kaikkien lukijoiden ulottuville

  14. Mikko Immonen
    29.9.2017 at 18:42

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *