Koilliskairassa

Viime vuoden tammikuussa sattui Savukoskella ikävä tapaus, kun erämaahan eksyneistä retkeilijöistä toinen menehtyi ja toinen jouduttiin toimittamaan pahasti kylmettyneenä sairaalahoitoon. Itä-suomalaiset miehet, kokeneet eränkävijät, joutuivat jo hiihtovaelluksensa toisena päivänä muuttuneiden sääolosuhteiden uhreiksi ja päättivät palata sille kämpälle, missä he olivat viettäneet edellisen yön. Tämä ei kuitenkaan suunnistusvirheen vuoksi onnistunut ja kun yli vuorokautisen kulkemisen seurauksena kovassa pakkasessa toisen kaverin yleiskunto heikkeni huomattavasti, he soittivat hätäkeskukseen. Puhelu oli katkennut, mutta Pelastuslaitos ja rajavartijat pääsivät kuitenkin jäljille, joiden päästä miehet sitten lopulta löytyivät mainitun kuntoisina aivan Härkävaaran autiotuvan lähimaastosta. Karttapaikka tälle koko dramaattiselle tapahtumaketjulle on Urho Kekkosen kansallispuiston eteläosassa Kemihaarasta luoteeseen päin.

Tapauksen tarkempia yksityiskohtia en tiedä; kuitenkin se säpsäytti kaltaistani luonnossaliikkujaa tietysti muutenkin mutta erityisesti siksi, että olin Paula-vaimoni kanssa samantyyppisessä tilanteessa ja vieläpä samalla seudulla vajaa kolme vuosikymmentä sitten. Tahdon kertoa tästä retkestämme muutaman skannatun valokuvan täydentämänä Värtsin lukijoille nyt, kun siitä on kulunut miltei päivälleen tasan 30 vuotta:

Elettiin siis vuotta 1987. Muistamme tuon alkuvuoden eräänä maamme säätilojen mittaushistorian kylmimpänä ajanjaksona. Tammi- ja osin helmikuukin mentiin tosi ankarissa lukemissa, mutta sitten talven voima alkoi hellittää. Olimme suunnitelleet viikon pituista talvilomaa, jonka aikana tekisimme hiihtovaelluksen Metsä-Lappiin. Alue haarukoitui tarkemmissa pohdinnoissa Savukoskelle UKK-puiston itäisimpään kolkkaan.

Mikäpä meidän tietysti oli suunnitellessa. Olimme nuoria ja terveitä, vaimo odotti esikoistamme. Raskaan maataloustyön tekijöinä meillä oli muutoinkin hyvä fyysinen peruskunto ja pidimme sitä vielä koko ajan yllä tekemällä vaihtelevan pituisia hiihtolenkkejä. Pääsimme lähtemään matkaan suunnitelman mukaisesti Värtsilästä helmikuun viimeisen päivän iltana eli ns. ”yön selkään”. Mitäpäs sitä näköpäivää matkantekoon tuhlaamaan. Vaikka keli, johon aiemmin viittasin, oli meillä jo lauhtunut niin pohjoisessa jatkui vielä täysi talvi. Aurinkoisessa, mutta kirpeässä pakkassäässä saavuimme puolenpäivän maissa vaelluksen alkupisteelle Kemihaaraan. Pyörähdimme lenkin Rajavartioaseman pihassa, vaihdoimme kuulumiset päivystävän rajamiehen kanssa ja läksimme etsimään autolle sopivaa parkkipaikkaa. Se löytyikin mukavasti läheiseltä Ritaselän poroerotuspaikalta, joten pääsimme vihdoin sonnustamaan itseämme taipaleelle. Tavaraa ja tarviketta on varattava talviretkelle runsaanpuoleisesti, joten pakkausten viimeistelyssäkin luonnollisesti vierähti oma aikansa. Yöpymiset oli tarkoitus suorittaa autiotuvissa, joten teltta ei kuulunut varusteisiin.

Sitten koitti lähdön hetki; sukset jalkaan ja rinkat pykälään, vielä suunnan tarkistus kartalta ja liikkeelle kohti koillista sekä ensimmäistä yöpaikkaa Naltiojoen kämppää. Kilometri toisensa jälkeen jäi vähitellen taakse, ylitimme eräässä kohdassa sen enempiä miettimättä poroaidan ja jatkoimme matkaa. Jossakin vaiheessa alkoi kuitenkin tuntua että nyt ei kaikki taida mennäkään enää suunnitelmien mukaan, koska mainittu Naltiojoki ei rupea tulemaan vastaan vaikka käytetyn ajan perusteella näin pitäisi kyllä jo tapahtua. Pakkanenkin tuntui kiristyvän ja aurinko läheni taivaanrantaa niin, että kohta olikin jo varsin hämärää.

Mitäpä nyt? Ei auttanut muu kuin tunnustaa, että eksyksissä ollaan ja pimenevässä illassa ei ole mitään älyä jatkaa etenemistä eikä edes lähteä peruuttelemaan. On siis ryhdyttävä valmistamaan asentopaikkaa ja vietettävä yö niillä neuvoilla, mitä on. Homma alkoi lumitöillä; etsiskelimme hangen muotojen perusteella sopivan paikan ja mukana olleella lapiolla kaivoimme tämän n. 3-4 metriä halkaisijaltaan olevan alueen maan pintaa myöten puhtaaksi. Paula kokosi Trangian ja ryhtyi ruoan laittoon, itse otin retkisahan sekä nousin uudelleen suksille ja laskeuduin loivaa myötälettä läheisen suon reunaan puutöihin. Talviyö vaatii paljon poltettavaa, joten kaadoin kolme keloa ja kolme koivua sekä sahasin ne metrin pölleiksi, jotka sitten raahasin leiriin pilkottavaksi. Näinhän ei olisi saanut kansallispuiston alueella tehdä, mutta kuten tiedämme – hätä ei lue lakia! Monenlaiset epätietoiset ajatukset luonnollisesti pyörivät tällaisessa vaiheessa pääkopassa, mutta sen voin kyllä sanoa että silloinkin tuli Jumala mieleen. Hänen varjelustaan oli, että pystyimme torjumaan mielistämme hätäilyn ja keskittymään olennaiseen.

Puiden sahaus antoi yhden lämpimän, raahaaminen toisen ja pilkkominen kolmannen. Suorastaan suloinen oli kuitenkin tieto siitä neljännen lämpimän hetkestä, kun sai vaihtaa vaatetta ja pukeutua lämpöhaalariin sekä ryhtyä tulen tekoon. Retkiateriakin oli jo valmistunut ja pääsimme sitten sitä nauttimaan kunnollisten nuotioroihujen loisteessa kiristyvän pakkasen napsuessa pimenevässä metsässä. Tällä tavalla me kaksi (tai itse asiassa kolme) vietimme laatuaikaa illan ja yön edetessä. Lepäilimme makuupusseissamme, välillä vaivuimme uneen ja taas havahduimme lisäämään nuotioon puita. Ilma tuntui heti lumikuoppamme ulkopuolella olevan erittäin kylmä; kuinka kylmä, sitä emme voineet tietää kun ei ollut mittaria mutta jotakin osviittaa siitä saimme sitten seuraavana yönä.

Aamu valkeni aikanaan kirkkaana ja kylmänä. Polttelimme aamupuuroa ja -kahvia keitellessä viimeiset halot ja varustauduimme jatkamaan matkaa. Helpotus, riemu ja kiitosmieli oli todella suuri kun karttaa tutkiessani vihdoin hoksasin, miksi meille oli käynyt näin. Syynä oli ollut alokasmainen kartanlukuvirheeni ja nyt kaikki olikin sitten yht’äkkiä aivan kirjaimellisesti päivänselvää. Puropahanen, jonka olimme eilen ylittäneet, olikin etsimämme Naltiojoki. Karttatulkintani perusteella kuvittelin sen selkeästi leveämmäksi virraksi ja niinikään aiemmin mainitsemani poroaita oli karttaan merkitty katkoviiva, jota pidin pelkkänä hangen alle peittyneenä polkuna. Olimme siis hiihtäneet kämpän ohi vain hieman yli kilometrin päästä.

Nyt oli selvät sävelet ja kulku kepeätä. Palailimme omia jälkiämme poroaidalle, ylitimme sen jälleen ja läksimme seurailemaan jokivartta alavirtaan. Sieltähän kämppä löytyi, mistä pitikin joten ei kun vain taloksi. Näissä Metsähallituksen huoltamissa autiotuvissa on käytettävissä valmiiksi sahattua hyvää polttopuuta; sytykehalot olivat täälläkin edellisen asujan jäljiltä valmiina joten ensi töikseen vain tulet kamiinaan ja eväät sulamaan. Kaikki vähänkin vesipitoinen ruoka, mm. leipä ja voi olivatkin aivan umpijäässä. Kävin hakemassa vettä, jätin kahvin keiton jälleen vaimon huoleksi ja tehdä jyskyttelin halkoja sen verran kuin mitä ainakin yhdeksi vuorokaudeksi tarvitsemme, huomenissa funtsaillaan miten tästä jatketaan.

Kämppää ja sen ympäristöä tutkiessamme huomio kiinnittyi pieneen esineeseen porstuan seinällä; lämpömittari! En enää muista mitä se silloin päivällä näytti mutta tärkeämpi ajatus meillä oli tietysti se, mitä se näyttää seuraavana yönä jos keli jatkuu selkeänä. Ilta joutui aikanaan, kämppä oli lämminnyt asumiskuntoon, oli syöty ja juotu, joten tuntui tosi mukavalta täysin vatsoin oikaista itsensä lavereille ja käydä levolle. Edellämainittua lämpömittaria tuli illan ja yön mittaan käytyä muutaman kerran katsomassa ja toteamassa, kuinka lukema vain laskee ja laskee. Kylmimpään pisteeseen se sitten luonnollisesti rauhoittui , -36 C ! Eipä ihme, että edellisyö kuusien katveessa tuntui varsin kuivalta, saattoihan siellä suon reunassa olla oikeasti vielä kylmempääkin; mene ja tiedä vaikka täydet -40 C.

Aamulla teimme päätöksen viettää tällä samalla kämpällä vielä toinenkin yö ja läksimme suorittamaan pelkän päiväretken. Hiihtelimme Korvatunturin suunnalla, nautimme suunnattomasti aurinkoisesta säästä ja luonnon rauhasta; iltapuolella palailimme jälleen kämpälle yökuntiin. Myös tänä yönä rikkoutui kolmenkympin pakkasraja, joka tiesi siis edelleen päiväsydämelle erinomaista ulkoilusäätä. Edessä oli majanmuutto, koska lomapäivien lukumäärä oli rajallinen ja vielä pitäisi mitata enemmänkin erämaata. Seuraava tavoitteemme oli etelämpänä, kutakuinkin kaakon suunnalla sijaitseva Mettopalon kämppä Nuorttijoen rannalla. Tämä tupa oli kaavailtu reittisuunnitelmaan mm. siksi, että vanhahkon opasvihkosen mukaan siellä pitäisi olla sauna. Matkanteko sujui kylmässä, mutta kauniissa kelissä ilman suurempia ongelmia ja illan suussa olimme kuin olimmekin sitten Mettopalossa. Saunaa ei pihapiirissä erottunut, mutta asia selvinnee kun käydään sisälle majaan. Vieraskirjahan sen sitten kertoi; sauna oli kyllä ollut, mutta palanut viimeisellä lämmityskerralla jo vuosia sitten!

Lämmitimme kämpän hyvästi, siivoilimme sitä hieman ja niin pääsimme jälleen majoittumaan. Kylpeminen ei siis onnistunut, mutta iltakahvilla syötiin peräti lettuja. Yöllä säätyyppi alkoi muuttua; taivas oli mennyt pilveen ja lauhtuminen oli alkanut. Teimme jälleen erillisen päiväretken; liikkumaanhan tänne oli tultu eikä makailemaan. Viihdyimme hyvin eikä matalapainetta ennakoiva sää houkutellut erityisesti taipaleelle, joten jäimme myös tänne Mettopaloon vielä toiseksikin yöksi. Aamulla satoi jo lunta, joka muuttui pian kosteaksi rännäksi. Kahvia hörppiessämme kuului moottorikelkan ääntä; joku ajoi kämpän pihaan. Hän olikin itse metsänvartija rutiinikeikallaan autiotupia tarkastamassa. Pienen tarinatuokion jälkeen hän lähti jatkamaan omaa työtään ja me valmistauduimme niin ikään vaelluksemme viimeiselle maasto-osuudelle, hiihtomarssille kohti Ritaselän erotusaitaa jossa auto odottaa. Olimme koko retken ajan hyödyntäneet vaihtelevassa määrin poromiesten ja metsänvartijoiden kelkkauria, joten niin teimme nytkin kun sellainen sattui kutakuinkin oikeaan suuntaan menemään. Suksien luisto ei räntäsateessa ollut päätä huimaava, mutta ennen iltapäivän hämärtymistä saavuimme kuin saavuimmekin Ritaselkään. Hiihtoretki oli näin päätöksessään; kilometrejä kertyi varmuudella vähintään 50, mutta tuskin enempää kuin 60.

Olisiko meidänkin osaksemme pahimmillaan voinut tulla kertomuksen alussa mainittujen miesten kohtalo? Mahdollisesti ehkä olisikin; en ota tässä siihen sen enempää kantaa mutta joka tapauksessa me saimme näin erittäin konkreettista omakohtaista kokemusta siitä, miten sinällään helposti tällainenkin tilanne voi tulla eteen. Olen tätä juttua väsätessänikin mietiskellyt, mitkä tekijät vaikuttivat tai voivat yleensäkin vaikuttaa mainitunlaisen tilanteen kehittymiseen. Niitä on kaikkinensa tietysti useitakin, mutta varsinkin mm. seuraavat ajatukset nousivat pintaan:

-väsymys; meilläkin oli mennyt koko yö ajaessa, vain parin-kolmen tunnin levottomat unet linjuripysäkille parkatussa autossa söivät tarkkuutta maastovaiheessa

-kartta; topografinen 1:100 000 kartta ei ole ehkä paras mahdollinen metsämaastossa etenkään jos se ei ole päivitetty ihmisrakennelmien (tiet, rakennukset, sillat, aidat ym.) osalta, vesistöt ja korkeuskäyrät pitävät tietysti yleensä aina paikkansa

-karttaan liittyvä ongelma voi joskus olla myös se, että siinähän on periaatteessa aina kesämaisema (ilmakuvaukset ja maastotyöt suoritetaan lumettomana aikana), talvinäkymä voi olla hyvinkin erilainen

-kuljetun matkan ja yleensäkin etäisyyksien arviointivirheet maastossa

-huolellisuuden herpaantuminen jota vain ei kerta kaikkiaan saa tapahtua etenkään silloin, kun ollaan oikeasti luonnon armoilla

Tämän seikkailun kolmas osallistuja – tyttölapsi – teki vielä toisenkin Lapin matkan ennen syntymäänsä. Jos oli talvi historian kylmimpiä, niin historian kylmimpiä ja sateisimpia oli myös kesä. Heinäkuun alussa kävimme uudelleen pohjoisessa, Norjassa asti, koska emme päässeet sateiden vuoksi heinäntekoon. Säätilan viileydestä kertoo omalta osaltaan mm. se, että silloin oli vielä Suomen puoleisillakin tuntureilla lunta. Lapsemme (Teija) syntyi sitten tähän maailmaan täysiaikaisena 16. päivänä elokuuta.

Todettakoon vielä tämän tarinan lopuksi, että vaelluksen aikaiset eläinhavainnot jäivät todella vaatimattomiksi. Joitakin lumijälkiä – poro, jänis, riekko ym. – toki näkyi vaihtelevasti siellä täällä, mutta kylmyydestä johtuenko lie itse jäljenjättäjät pysytelleet piilossa? Näkyvillä pyörähti muistaakseni vain yksi metso ja pohjantikka sekä joitakin tiaisia; edes kuukkelit eivät tulleet meitä tervehtimään!

Jussi Raerinne