Huolsimme Tolvajärven sankarivainajat

Ryhmä Talvelan uljas taistelu vaati myös raskaat uhrit, jotka olivat nähtävissä kaatuneiden huollon työkentällä.

Jätin uudenvuoden aaton aamuna 1939 turvallisen ”kotipatterini” (2./I/KTR 13) Syskyjärvellä juuri ennen silloisen seurakuntani Ristiinan poikien vastahyökkäystä Ruhtinaanmäelle. Patterin mikkeliläisistä pojista oli ehtinyt tulla minulle kahdessa ja puolessa kuukaudessa hyviä ystäviä: saamani komennus Ryhmä Talvelan Kaatuneitten Evakuoimiskeskuksen (KEK/Ryhmä Talvela) päälliköksi Värtsilään papinvakansille ei minua, tykistökorpraalia ja tulipatterin laskijaa, suurestikaan miellyttänyt, paremminkin pidin määräystä arvon alennuksena. Muistelen sanoneeni patteriston komentajalle, kapteeni Aallolle, että kaikkien sotilaspappien pitäisi olla pappeja vain varsinaisen tehtävänsä ohella ja palvella muitten rinnalla sotilastehtävissä: silloin pappi todella joutuisi muitten kanssa tasaveroiseen asemaan, ymmärtäisi muita paremmin eikä nauttisi mitään erioikeuksia.

Illan jo hämärtyessä saavuin Ryhmä Talvelan esikuntaan. Se sijaitsi värtsilässä korkealla kylän harjulla vastapäätä yhteiskoulua kaksikerroksisessa talossa. Kysyin ryhmän pastoria, Toivo Winteriä, entistä merimiespappia, leppoisaa raumalaista. Käskettiin mennä ruokailupaikalle.

Karmea työmaa

Tapasin Toivo Winterin hänen kuten myös minun sotilasarvolle sopivasta ruokapaikasta ja ystävystyimme heti; hän oli jännittämätön, erinomaisen rauhallinen ja huumorintajuinen esimies, joka ei koskaan hermostunut eikä moittinut. Mutta ammattinsa hän osasi ja pystyi neuvomaan ja opastamaan alkuun. Kaiken huipuksi, kellon jo lähetessä puoltayötä, hän ikään kuin uudenvuoden kunniaksi tarttui minua kädestä ja käski hankkiutumaan lähtöön.

Me kävelimme kilometrin verran tulevalle työpaikalleni, tehtaan riihelle, jossa ”töitten” piti alkaa huomenissa. Henkilökuntaa oli jo tullut Värtsilään.

Mutta ryhmän pastori käytti minua riihessä (se oli todellinen riihi, jossa oli puitu Värtsilän rautaruukin omistamien maitten viljat) vain ohimennen – sitten hän vei minut hiljaisuuden vallitessa viereiselle valtavan suurelle ladolle, jonka ovi oli lukossa.

Kuu paistoi kirkkaalla yötaivaalla, oli valoisaa kuin päivällä. Tähdet tuikkivat, tuulen henkäystäkään ei tuntunut. Taistelun ääniä ei kuulunut: vihollinen oli hirmuisella vastaiskulla työnnetty Värtsilän porteilta Tolvajärvellä jo takaisin rajan tuntumaan Aittojoelle runsaasti yli sadan kilometrin päähän.

Mutta taistelut eivät olleet menneet jälkeä jättämättä, nimenomaan ei vastaiskun ydinosaston, hämäläisen JR 16:n kohdalta.

Kun Toivo Winter avasi oven, kohtasi minua sydänyön kelmeän kuun valossa unohtumaton näky: ladon lattialle oli pinottuina kuin halot 450 kaatunutta aseveljeä – jäätyneinä, hajuttomina, täysissä varusteissaan paitsi aseita. Kello oli 12 uudenvuodenyönä.

Kaatuneiden huolto organisoidaan uudelleen

Ennen talvisotaa marraskuussa oli voimassa Päämajan käsky, että sotilaat piti haudata kentälle. Kuitenkin kävi niin, että miehet alkoivat piilottaa tovereitaan, kaatuneita, yrittääkseen toimittaa heidän sitten myöhemmin kotiin. Yleinen mielipide vaati sankarivainajien hautaamista kotimultiin. Valistusupseerit toimittivat asiasta tietoja Päämajaan.

Marski oli tarpeeksi hyvä sotilas käsittääkseen, että oli tullut annettua vikakäsky. Se peruutettiin: kaikki kaatuneet piti toimittaa kotiseudun multiin. Juttu annettiin sotilaspapiston hoidettavaksi.

Sitä oli vähän: vain rykmenteissä oli aluksi pastori. Nyt lisättiin papiston lukumäärää ja perustettin organisaatio kaatuneitten huoltoa varten: käytettäväksi annettiin työvelvollisia, lottia ja ajomiehiä, osittain rintamasotilaitakin. Sotilaat piti riisua varusteistaan, sitoa, pesä ja puhdistaa, tuntemattomat valokuvata, ja sitten panna siisteihin valkeihin arkkuihin ja lähettää kotiseudulle.

Raskasta työtä

Riihessä paloi tuli uunissa. Kaatuneita aseveljiä tuotiin parvelle sulamaan, sillä aikaa kun permannolla pestiin ja sidottiin toisia. Varusteita ja yksityisomaisuutta kasattiin ja luetteloitiin. Kirjetä omaisille kirjoitettiin. Valokuvaaja otti kuvia.

Rintamalta tuli riihen pihalle kuorma-autoja, usein hävittäjien ampumien lutien reikiä tuulilasissaan ja sivulaudoissaan, tuoden kaatuneita. heitä tuli Aittojoelta, mutta myös Tolva- ja Ägläjärveltä, mistä heitä jatkuvasti löytyi maastosta.

Vieksingistä tuotiin vihollisen yllättämä vartiomies, joka oli sidottu puuhun ja tapettu pistimillä. Ruumis oli täynnä pistimenreikiä. Ristisalmen sillan läheltä tuotiin kantoa vastaan nojaamaan jäänyt haavoittunut mies, joka oli sitten siihen kuollut. Häneltä putosi kädestä verinen Uusi Testamentti, joka oli avoinna Johanneksen evankeliumin kohdalta, jossa Jeesus sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisi kuollut…”

Lähetin testamentin muun jäämistön mukana Längelmävedelle ja pyysin äitiä säilyttämään kirjan kalliina muistona.

Hevoset ja reet olivat iltaisin valmiina viemään arkkuja pois – aina öiseen aikaan – Värtsilän asemalle ja tuomaan uusia tilalle. Onneksi taistelutoiminta Aittojoella oli hiljaista, joten saimme alkuajan hirveän ruuhkan selvitetyksi tammikuun kuluessa.

Pommeja ruumiiden joukkoon

Helmikuussa tuli muuta harmia: kun Summa murtui, Värtsilää ja sen rautavalimoa suojannut hävittäjälentue (LIv16) siirrettiin pois. Pian alkoivat vihollisen pommikoneet retkensä, jopa kolmenkymmenen koneen lauttoina lentäen 6000 metrin korkeudessa.

Muutaman pommituksen jälkeen rautaruukkia ei enää ollut ja Värtsilästä meni moni talo samalla.

Oli karmeata maata riihessä ruumiitten keskellä ja kuunnella pommien vinkunaa niiden putoillessa riihen pihalle ja ymärille. -Tässähän olemme valmiina, sanoi eräs työmiehiestä ammattimiehen asiallissa tyyneydellä. Mutta vielä pahemmin järkytti mieliä pommien putoilu läheiselle vanhalle hautausmaalle, jossa näimme hautojen aukenevan ja kuolleitten nousevan ylös.

Vaihtelua näihin karmeihin tunnelmiin antoi työni varuskunnan ja lentolaivueen pastorina. Jouduin pitämään hartaushetkiä pienissä yksiköissä, mm. lentokentän laitamilla kenttähuoltojoukkueen vieraana.

Vihollisen lentäjät olivat niin säännöllisiä ruoka-ajoissaan, että Värtsilässä liikkeet pidettiin avoimina lentäjien lounas- ja päivällisaikoina eikä kertaakaan tullut vahinkoa. Itseltäni vain kerran oli vasta puoli partaa ajettu parturissa, kun venäläisten ruoka-aika päättyi ja parturi sanoi, että nyt herra saa lähetä. Oli kova homma saada parturi tekemään työnsä loppuun.

Suurenmoisia olivat käynnit yhteiskoulun sotasairaalassa. Juhlasali, eteiset täynnä haavoittuneita, vuoteissa ja lattioilla. Koskaan en kuullut pienintäkään valitusta.

Sen sijaan valitettiin ja itkettiin toisaalta myös suurenmoisen ja ylevän muiston jättäneissä sankarihautajaisissa Värtsilän kirkossa, joissa mukana olivat myös ortodoksiset erillisten pataljoonien pastorit Jorma Suhola ja Johannes Usvamo, sekä sympaattinen huonetoverini, sairaalapastori Aaro Marttila. Näistä pappistovereistani olivat jo Winter, Usvamo ja Huttunen nukkuneet pois.

Karjala kuolee

Sodan päättyessä 13.3.40 ei Värtsilässä ollut kuivaa silmää: kaikki itkivät, minäkin. Oli kuin rakkain omaisemme olisi kuollut – Karjala, jonka edestä olimme taistelleet, piti luovuttaa viholliselle, Värtsilän muiden mukana. Menivät myös kunnian taistelutantereet Tolvajärvi, Ägläjärvi, Aittojoki..

Mutta tunteille ei kauan voinut antaa sijaa: syntyi valtava kiire evakuoimisessa. Yritettiin epätoivon vimmalla saada pois kaikki, mikä irti saatiin. Eräs kirkosta eronnut ja aina kirkkoa moittinut mies sai tehtäväkseen iskeä urut säpäleiksi. Hän teki työn suurella antaumuksella ja muuttui siitä lähtien kirkon ystäväksi.

Alttaritaulu leikattiin puukolla irti laitoja myöten, kunttiläkruunut ja lattiamatot vietiin, ehtoollisviinitynnyri toimitettiin Tohmajärven pappilan tienhaaraan, mistä tosin pari Sörkän sälliä sen keksi ja joi tyhjäksi – sotapoliisi toimitti heidät tiedottomassa tilassa putkaan.

Kreikan historiassa persialaistensotien aikana on ainutlaatuinen ja omaa luokkaansa. Niin on Suomen kansankin historiassa talvisodan aika kohokohta, jollaista siinä ei ole koskaan ollut eikä ehkä tule koskaan olemaankaan.

On kannattanut elää, kun on saanut elää Suomen historian suurimman ajan.

Teksti: Jouko Leino

Julkaistu Kansa taisteli – miehet kertovat lehdessä nro 12/1980

Share

5 comments for “Huolsimme Tolvajärven sankarivainajat

  1. erkki lintunen
    21.5.2017 at 8:11

    Olen lähdössä pitämään puhetta sankarivainajien muistomerkille Värtsilän kirkon pihaan. Pitäisikö tulostaa tämä Jouko Leinon kirjoitus ja lukea se siellä? No, voivathan sen lukea tästä Värtsistäkin, myös he jotka eivät ole puhettani kuulemassa.

  2. Masa
    27.5.2017 at 14:00

    Hurjaa hommaa! Kiitos jutusta!

  3. Krista
    19.8.2018 at 11:34

    Kiitos hienosta jutusta. Ensimmäisen kuvan kuvatekstissä on virheellisesti nimimuoto Jorma Suhola. Kuvassa on rovasti Johannes Suhola. http://www.ortodoksi.net/index.php/Suhola_Johannes

  4. Tuula-Riitta
    19.5.2019 at 18:56

    Sankarivainajien huoltoa Värtsilässä.

  5. 21.5.2019 at 8:01

    Valitettavan turha sota ja sen uhrit, toisinkin olisi voitu toimia, itsenäisyyttä menettämättä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *