Sunnuntai

Mä muistan sen lempeän laakson,
ainiaan muistan sen,
miss’ istuin ma neitoni kanssa,
hellästi syleillen;
ja kiirehti kesänen päivä,
sunnuntaipäivä tyyni.

Me varjossa valkean tuomen
istuimme ruohistoss’,
ja allamme kimmelsi järvi
paisteessa auringon,
ja loiskelit Ahtolan immet
kultasell’ santarannall’.

Sen toisella rannalla seisoi
temppeli korkea,
siell’ kuulimme virsien veisun
ihanast’ huokaavan,
ja viimein, kuin jumalten maasta,
temppelin kello pauhas.

Ja katselin kaukasta vuorta
ylhäällä pohjosess’
kuin ihmeellist’ Onnelan maata. –
Unien kangastus!
Kosk’ impeni sylissäin istui
temppelin kellon pauhuss’.

Mut vait oli impeni kaino,
katsahtain korkuuteen,
ja poskellans kyynele kiilsi
helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast’ eksyi
kiharains mustaan yöhön.

Niin vietimme lempeäss’ laaksoss’
päivämme autuaan;
me varjossa valkean tuomen
istuimme ruohistoss’,
ja läheni kesänen ehtoo,
sunnuntai-ehtoo tyyni.

Aleksis Kivi

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *