Kaks rummaa karvalakkia

Penikkana mulla oli valakonen lampaankarvalakki, sydämen muotoinen. Siinä oli flanellivuori ja leviät

nauhat, jotka sidottiin leuan alle. Minusta se oli ruma, mutta en siitä kovin välittänyt, olihan se lämmin. Ja

sitä rummuuven tuskaa lievitti se, että Väärälän ja Rajaniemen tytöillä, ainakin joillakin heistä, oli

samanlaiset. En tiijä, mistä moinen oli hankittu, mutta kun se, että noilla muutamilla tytöillä oli samanlaiset,

olisko niin, että meidän isien työpaikalla oli käynyt joku kaupparatsu. Nehän olivat isät kaikki töisä

Rautateillä Kemin asemalla.

Olokoonkin ollu ruma, kestävä se ainakin oli. Kun vuori oli kulunu puhki, äiti teki siihen uuven. Joten

karvalakki vaan päähän taas ko talavi tuli.

Mutta sitten sain toisen karvahatun! Yks naapuruston täti halus antaa aikuisikään ehtineeltä tyttäreltään

jääneen lakin mulle. Se oli jotakin tummaa karvaa ja siinä oli oikein tosi pitkä rusetti toisela sivula. Ja nauhat

leuan alle tietysti!

Jos mahollista, se oli vielä rumempi ku se entinen. Onneksi sitä tartti pittää vain pyhähattuna.

Olin meijän kyläkoulun hiihtokilipailuisa menestynyt aina hyvin. Kai. Yhtenä vuona, vissiin olin sillon

neljännelä luokala, minukki sitten valittiin joukkueeseen koulujen välisiin kilipailuihin. Net olivat kaukana

toisela kylälä, ihan 6 kilometrin pääsä.

Äiti päätti, että kun niin kauas lähettään, pittää pukeutua kunnolla ja pakotti panemaan päähän sen

rusettikarvahatun. Se pilas koko päivän. Keli oli inhottava ja hiihtäminen ei muutenkaan tuntunu hyvältä.

Sijoitus oli 19. Mikä häpiä ja paha mieli.

Seuraavana päivänä naapurin Mauri sanoi välitunnila, että Tuulaki kehtas koulun maineen pilata, vaikka oli

voiton merkki pääsä. Kyllä tuli paha mieli, oisin parkunu, jos oisin kehannu.

Käveltiin Maurin kans koulusta kottiin yhtä matkaa. Vielä kehtasi vittuilla asiasta. Löin koulukassin maahan

ja tartuin Mauriin kiinni ja iskin sen jäiseen tiehen ja rusikoin oikein kunnola. Iskin varmasti päätänsä

jäätikköön. Tein seleväksi jotaki, en tiiä mitä. Taivvaan Isäle kiitos, ettei siinä sille mitenkään käyny.

Illalla menin muina naisina Maurin kotona käymmään. Maurin isä tuumas, että ”Ootta tainnu tapella ko

niin ootta mullollaan”.

Tuula T

Share

4 comments for “Kaks rummaa karvalakkia

  1. Poikamies kolmannessa polvessa
    1.7.2017 at 6:55

    Tuula, annappa niihen kätösien seikkailla niillä konneen näppylöillä pitempään, niin on mukavoo ja veikeetä tarinointia, voi että, mä sanon. Nuo muistelmat on sieltä parraasta piästä. Jos ei ois ollu korvii, niin piä ois katkenna. Hyvä, anna vuan soljuu lissee tuommosta, kiitos. Tuon perusteella poikamies jo melekein neljännessä polovessa tahi kingerkoukussa:-)

  2. Sinikka Kaskinen
    1.7.2017 at 12:17

    Mukaansatempaava ja mielenkiintoinen lapsuusajan muistelo.
    Ja omalla paikallisella pohjolan (?) murteella antaa lisäväriä.
    Tulipa iloinen olo tuota lukiessa, kun voi mielessään ihan nähdä moisen tilanteen.

  3. Muistelija
    1.7.2017 at 21:06

    Miullekkii osti äiti lampaannahkahatun Irtolan kaupasta. Tupsut ja kaikki. Olin niin innoissani kauppaan piäsystä, jotta pyysin Saara Eroselta ”piäsisinkö jo vähä ennen tunnin loppua, kun äiti tulloo ja myös männään miulle hattuu ostammaan” Opettaja lupasi ja äiti sano, jotta mikä kiire siulla, oisinhan mie vuottanna tunnin loppumiseen asti.

    Mieluinen ja lämmin oli harmaakarvainen hattuni miulle, jotain kangasta piälailla, oisko tosiaan ollu syvämmen muotoinen kun karvareunat oli eri levyiset.

  4. Leenamarja
    23.10.2017 at 16:03

    Muistan Tuulan sydänkarvahatun (siitä taitaa olla kuvaki) vaan en sitä toista. Enkä muista noita hiihtokilipailuja, mutten minä ennää ollukkaan samasa koulusa siinä vaiheesa. Tullee kaikenlaista mieleen alakouluajoilta ku lukkee Tuulan kirijotuksia. Iha nostaa suupielet ylös ja tullee hyvä mieli.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *