Ei tullut suurta urheilijaa

Tällaisia suuria urheilukisoja telkkarista seuratessa palaa muisti pätkittäin jonnekin lapsuus aikoihin -50 luvun alkuun, ja niihin tapahtumiin kun vielä haaveilin tulevani suureksi urheilijaksi minäkin, pikkupoika.

Silloin kuunneltiin radiota ja lehdestä leikattiin urheiljoiden kuvia ja liimattiin keitetyllä perunalla vihkoon. Omissa kuvitelmissani olin hyvä vaikka missä lajissa. Radio oli varmaan kaikissa taloissa, mutta meillä oli jo sähkötkin. Siksi meillä kuunneltiin radiosta vähän enemmänkin kuin vain uutiset. Meillä myös ladattiin radioiden akkuja sellaisiin taloihin, joissa ei ollut vielä sähköjä. Radiosta kuullut urheiluselostukset vaikuttivat siihen, että urheilu kiinnosti, niinkuin kaikki muukin. Pekka Tiilikainen osasi ”maalailla” sanottavansa niin kiinnostavaksi.

Juoksua

Usein Pekka Tiilikaisen ääni kaikui vielä korvissani kun painelin ovesta ulos kokeilemaan ihan tuoreeltaan, olinko niin kova juoksemaan, kuin kuvittelin. Varmaankin olin. Tiheässä lepikossa olevia polkuja juostessa vauhti tuntui tosiaankin huimalta. Aitajuoksurata oli lepikkopoluille helppo tehdä. Lepän haaraan vain kepit poikittain. Joskus kyllä lepän haara jäi liian pitkäksi eikä poikkikeppi irronnutkaan, vaikka olisi pitänyt. Siitä tulikin sitten ”este juoksua”ja nenälleen lento.

Veljiä minulla ei ollut ja kaksi vanhempaa siskoani tuskin läksivät kanssani juoksentelemaan, tai eivät varmaan olisi päässeetkään. koska aina piti tehdä töitä.

Pituushyppyä

Sitten kun hyppäsin pituutta niin tuvan ikkuna aukesi ja äiti huusi ikkunasta karmivalla äänellä, että pois sieltä kasvimaalta ja heti paikalla! Enhän minä ymmärtänyt, että siihen oli kylvetty tai kohta kylvetään jotain. Äiti ei liiemmin innostanut urheilemaan, koska siinä menee vain työaikaa eikä siitä ole mitään hyötyä. Äiti kyllä lupasi, että jos minä välttämättä haluan hyppiä kasvimaalla niin minun pitää tehdä oma kasvimaa sitä varten. Se ei ollutkaan ihan helppo homma alle kymmenvuotiaalle. Lapio tai kuokka kouraan ja maatä kääntämään kiviseen maahan. Sitä piti vielä pehmittää perunakuokalla ja kerätä kivet pois eikä siitä sittenkään tullut yhtä pehmyttä kuin äidin kasvimaa.

Pian kiinnostukseni siirtyivät jonnekin muualle ja tämä minun pituushyppy-kasvimaa jäi kirjaimellisesti kesannolle. Muutamassa vuodessa se oli täpötäynnä koivun taimia. Luonto oli kyvänyt ne siihen. Harvensin siitä liiat pois ja jätin kasvamaan muutaman. Tänä kesänä kaadoin siitä noin 30 cm paksun koivun polttopuiksi. Pari pienempää puuta jätin vielä kasvamaan. Vai ”ei ole mitään hyötyä”.. äiti oli tämän kerran väärässä.

Korkeushyppyä

Tuskin urheilu voi mennä tämän enempää pieleen kuin minulla. Paksua patjaa ei ollut pehmikkeenä kuten nykyisin. Ehkä olisin voinut jonkun postelin sinne raahata äidistä salaa, mutta silloisella ”saksilla” hyppytyylillä pehmikkeet eivät olleet tarpeen.

Tein korkeushyppytelineet tietenkin itse, kukapa muukaan. Isäni oli tuolloin jo kuollut eikä isopia auttajia tai neuvojia ollut lähipiirissä. Nyt olisi joku ”valmentaja” ollut tarpeen.

Meillä oli polttopuina pintoja, eli sellaista jätettä mitä syntyy lautoja ja lankkuja sahattaessa tukkipuista. Näiden pintojen joukossa oli ihan hyviä laudan ja riman pätkiä. Rakentelin niistä samantapaiset telineet kuin meidän joulukuusen jalka tai koulussa olleet karttatelineet, eli sellainen jalka, jolla teline pysyy lattiallakin pystyssä. Riman asettamista varten tietylle korkeudelle tein mielestäni nerokkaan keksinnön; teen sen nauloista. Porallahan se olisi pitänyt, mutta sellaista meillä ei ollut. Mittasin rimoihin puisella nivelmitalla merkit viiden sentin välein ja merkkasin kynällä. Meiltä löytyi ”kattonauloja” koska niitä käytettiin pärekattojen korjaamiseen. Naulat olivat 5 senttiä pitkiä, ohuita, erittäin teräviä ja niissä oli aika kookas se toinen pää, että päre pysyisi kiinni. Näitä minä sitten naulasin rimoihin viiden sentin välein. Jossain vaiheessa tuli kuitenkin mieleen, että jospa tämä iso naulan pää estää neliskanttisen riman putoamasta.. Niinpä muutin suunnitelmaa ja löin naulat kokonaan riman läpi. Sitten kyllä rima putoaisi herkästi pienimmästäkin hipaisusta. Niin putosi, paitsi sillä viimeisellä kerralla.

Se viimeinen kerta

Mikä lie korkeus ollut, kenties jopa lähes metri, tällä kertaa rima ei pudonnutkaan, vaan minä putosin riman päälle ja telineet kaatuivat. Toinen telineistä ei osunut minuun, mutta toinen kaatui oikean jalan päälle ja yksi naula upposi nilkkaluuhun. Se oli kamala yllätys. Eihän näin pitänyt käydä. Henkisiä kärsimyksiä lisäsi vielä se kun naapureita oli ulkona ja näkivät minut teluamassa telineitteni kanssa heinikossa. He eivät kyllä nähneet, että olin oikeasti naulattu kiinni telineeseen. Eivätkä tienneet, miten kovasti koski. Kovalla kiskaisulla sain kyllä naulan irti nilkastani ja riuhtaistuksi itseni irti urheilusta joksikin aikaa.

Repe Helismaa ja Topi Kärki tekivät Helsingin olympiavuonna 1952 reippaan laulun minun kaltaisesta urheilijan alusta. Hänelläkään ei monet urheilun yritykset menneet ihan nappiin.
https://www.youtube.com/watch?v=EJukddm7Ufk

 

Olen pikku urheiljia

Sanat Reino Helismaa
Mä tottakai myös olympiainnostuksen sain
mä vaikka olen pieni poika vain.
Ja harjoittelun aivan heti päätin aloittaa,
kas siitä niitä muskeleita saa.
No, juoksu helppo lie
se ennätyksiin vie
vain siinä miestä tarvitaan
ja jonkinlainen tie.
Mä juoksin kunnes kaaduin ensimmäiseen rapakkoon
äiti huusi ”taivas varjelkoon”.

Jalkapallo alkoi sitten mua kiinnostaa
ja aluksi se oli mukavaa.
kun maalivahdin tehtävissä huilaella sain
ja kaverit ne hikoilivat vain.
kun siirryin hyökkääjäks
niin pelihalu läks
jo piankin multa varmaankin koko loppuelämäks.
Voi isä maksaa ikkunoita kyllä lompsallaan
mut minä tällä alapäällä vaan.

Mä jalkapallon myin ja ostin seipään tilalle
mut sekin lajoi meni pilalle.
kun ponnistin ja hyppäsin niin jäinkin roikkumaan
riman päälle niinkuin lintu vaan.
Ja äiti silloin huus, nyt verhotanko uus
taas meni poikki nyt ei auta muu kuin ankaruus.
Äidin kanssa välirauha aikaan saaatiin kai
ja pyykkiseipään loistavan hän sai.

Kun lunta satoi päätin hiihtoakin yrittää
ja mäenlaskuun mul on kova pää.
Se kova kun on muutenkin
niin isä väittää ain
ja hyppyrissä huomata sen sai.
Ei pääni haljennut
ei poikki mennyt mut,
vaan toinen isän suksi halki , toinen katkennut .
Kun suksikahvipuita pieni poika kotiin vie
ei vanhemmatkaan herttaisia lie.

On mulla koko urheilusta nyt se vakaumus,
se ahkerille vain on rasitus.
Se vaikka itse urheilusta koskematta jää
niin isä kyllä jutun järjestää.
Mä siksi aionkin
vain luottaa penkkihin
mä Stadionin penkilläkin teille huudankin
jos ette Suomen pojat siellä voiton työtä tee
niin isäpappa teitä rankaisee

5 comments for “Ei tullut suurta urheilijaa

  1. En ole koskaan ollut kilpaurheilusta kiinnostunut. Pyöräily
    on minusta parasta kuntoilua. Monet penkkiurheilijat
    istuvat sohvan kulmalla oluttuopin ääressä ja manailevat
    suomalaisten urheilijoiden huonoa menestystä.

  2. En kai sitä minäkään miksikään kilpaurheilijaksi halunnut. Penskana sitä vain matkittiin kaikkea mikä siihen aikaan ympärillä näkyi ja radiosta kuului.

    Lapsuusajan urheilusta olen ajatellut, että oli se Luojan lykky, ettei Eeles Landströmillä ollut vielä lasikuituista ”katapulttiseivästä”. Miten meille olisikaan käynyt kun olisi itse yritetty tehdä sellaiset taipuvat seipäät ja ne olisi katkenneet.

  3. Olivathan ne Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen ennen Antero Mertarantaa
    aivan omaa luokkaansa urheiluselostajina. Ennen televisioaikaa Pekka katsoi
    kiikarilla metsänreunanaan selostaen samalla näkymiä.

    * * *
    Nyt ovat maratonit muotia. Tuossa aamukahvipöydässä pohdimme kummitytön
    kanssa hänen kestävyyttään Kolin mäkimaratonilla lokakuun alussa. Mitenkähän ne
    viisi viimeistä kilometriä hän kavereineen jaksaa? Se jää nähtäväksi.

  4. Urheilumies Alpo Aatos

    Iso kiitos ja ”paljo pienii” hienosta kirjoituksesta harrastuksistasi monen lajin parissa pojannassikkana. Kuinkahan kävisi nykypoikien urakointi, kun kaikki tuodaan eteen valmiina. Oi niitä aikoja!

    Lämmin tervehdys Hilkalta ja Akelta.

  5. olin ensikertaa käymässä siellä äiteen kotipuolessa,elettiin vuotta -63 ja pentti nikula hallitsi seiväshyppyä maailmalla.kaurilassa sukulaispojat söderin vellokset ajan hengessä olivat väsänneet hyppypaikan navetan rajantien puoleisen päädyn nurmelle ,vauhdinotto pikkumyötäseen, vauhdinotto piti olla todella erinomainen.eiku tuloksia ja ennätyksiä -2 ja puoli metriä ,alastulo hiekkakasaan dungs .hyvä jussi jatka.herkkänä kieltäydyin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *