Koulunkäyntiä 30-luvulla ja talvisodan aikaisia koululaisen tunnelmia

Kirjoitus on osa puheesta mikä esitettiin Kanervalan koulun itsenäisyysjuhlassa perjantaina 4.12.1992.

Hyvät koululaiset!

Tällä kuluvalla viikolla 6.12.1992, juhlitaan kotoisen Suomemme 75:ttä itsenäisyyden vuotta. Kuluva vuosi on ollut taloudellisesti vaikea. Paljon työttömyyttä. Elintason lasku tunnetaan jo monessa perheessä kipeästi. Sana LAMA on tullut teille kaikille jo varmaankin tutuksi, sillä siinähän sitä ollaan ”kaulaa myöten” kaikkien hyvinvointivuosien jälkeen.

Maatamme koetteli lama myös 1930-luvulla, jolloin aloitin oman koulunkäyntini nykyisen valtakunnan rajan takana Värtsilässä. Kouluajastani ja siihen välittömästi liittyvästä talvisodan muistoistani haluaisin nyt teille kertoa.

Siihen aikaan 30-luvun alkupuolella koululaitoksen kuviot toimivat tietenkin eri mallilla kuin tänä päivänä. Aloitin kouluni kotini lähellä olevassa kaksivuotisessa alakoulussa. Alakoulujakson jälkeen tuli siirtyminen neljäksi vuodeksi yläkouluun, joka sijaitsi kylän keskellä mäellä olevassa komeassa puutalossa. Yläkoulussa oli monta luokkaa ja paljon oppilaita, joten välitunneilla riitti ”mekkalaa” niin kuin teilläkin varmasti tänä päivänä. Oma opettajani, rouva Nylund, oli tiukka ja vaativa ja ehkäpä alkuun hiukan pelottavakin. Kova kurinpito oli luonnollista siihen aikaan. Miesopettajat käyttivät sumeilematta karttakeppiä oppilaiden takamuksille. Omalla ”opellani” oli aina pöytänsä päällä maljakossa tuoreita koivunoksia. Kädet pöydän päälle ja rangaistusripsuttelu alkoi ”koivuherralla” tottelemattomuuden palkaksi. Voin vakuuttaa, että kirvely jatkui pitkään vielä tapahtuman jälkeenkin.

Laiskanläksylle jäätiin silloin aika herkästi, arestirangaistuksesta puhumattakaan. Arestin jälkeen kotiin tultuani odotti kotona automaattisesti vielä toinen rangaistus, ikään kuin koulussa saaduista ei olisi ollut jo nöyryytystä tarpeeksi. Olin ainoa lapsi perheessämme, mutta siitä huolimatta isäni mielisanonta oli: ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.” Eivät ne silloiset selkäsaunat mukavalle tuntuneet.

Kouluruokailua ei tietenkään silloin ollut. Kotoa lähtiessä vain leipää ja maitopullo reppuun ja siinäpä eväät ruokavälitunnille. Kaikilla ei tainnut olla maitoakaan aina palanpainikkeeksi. Ruokakulttuurimme ylipäätään oli silloin 30-luvulla aivan toisenlainen. Syötiin yksinkertaista ruokaa, salaatit puuttuivat pöydästä kokonaan, porkkanaa ja punajuurta lukuun ottamatta. Leikkeleitä oli pöydässä harvoin, lähinnä silliä tai joskus paksua, tummaa lämminsavumakkaraa, siinäpä ne suolaiset leivälle. Hedelmiä ja karkkeja saatiin myös ani harvoin.

Koulu-urheilu oli 30-luvulla vielä lapsenkengissä. Talvella tietenkin hiihdettiin, jopa kilpaakin. Sukset olivat puusta ja siteinä nahkamäystimet, joista useinkin kiersi naru kengän kannan takaa varmistaen suksen pysymisen jalassa. Puusauvoissa ei useinkaan ollut sompaa eikä käsilenkkiä. Rautasiteet, niin sanonut rotanloukut, ja hiihtokengät eli monot, sain vasta vuonna 1937 suureksi ylpeydekseni. Samalla sain oikein hiihtopuvunkin. Se vastaisi tämän päivän hiihtohaalaria. Näistä hyvistä varusteistani huolimatta ei kilpailuissa ikäväkseni voittoja herunut. Suuria kansainvälisiä hiihtokisoja seurattiin radiosta. Muun muassa Holmenkollenin kisoja pääsimme kuuntelemaan koko koulun voimalla koulun juhlasaliin. Istuttiin hiiskumatta ja posket punaisina. Oli se juhlavaa jännittää suomalaisten puolesta.

Luisteluharrastukseni jäi olemattomaksi, vaikka mieleni olisi tehnyt kovasti mukaan. Rahaa ei vain riittänyt luistimien hankintaan ja luistinratakin oli 2-3 kilometrin päässä kotoani.

Lumien sulettua pelattiin innokkaasti pesäpalloa, ja puntelipeli oli ylivoimaisesti hauskinta välitunnilla ja muutoinkin. Peli vastaisi lähinnä karjalaista kyykkää tänä päivänä. Pojat touhusivat keväisin polttolasien kanssa ja penninkiäkin iskettiin. Polkupyörää opettelin ajamaan isäni miestenpyörällä, tangon välistä polkien. Se oli varsin hankalaa ja monta kovaa kolhuakin koin, ennen kuin taito tarttui hyppysiin. Muistan kuinka kerran humahdin päistikkaa tienvarsiojaan nokkospöheikköön. Kirveli vielä seuraavanakin päivänä. Ensimmäisen polkupyöräni sain vasta isona, noin 14 -vuotiaana tyttönä.

Yhtä kaikki, lapsuus ja kansakouluaika olivat iloista ja huoletonta aikaa kovasta kurista ja niukasta toimeentulosta huolimatta. Tuntuu, että kesäisin oli aina vain lämmintä, eikä koskaan satanut. Talvella oli taas omat ilonsa ja huopatossut pitivät jalat lämpiminä.

Tätä onnellista ja huoletonta aikaa ei kuitenkaan ollut kestävä ikuisesti. Oli vuoden 1939 syksy. Kesästä lähtien oli sodan synkkiä pilviä alkanut kerääntyä idän taivaalle. Neuvottelut rajakiistoista itäisen naapurivaltiomme Neuvostoliiton kanssa olivat käynnissä. Vaikka ei uskottu sodan syttyvän, siihen kuitenkin hiljaa varustauduttiin. Olin päättänyt keväällä kansakoulun ja aloitin syyskuun 1. päivänä 1939 keskikoulun. Koulutyö keskikoulussa loppui kuitenkin jo lokakuun puolivälissä, koska koulurakennusta tarvittiin sotasairaalan sijoituspaikaksi. Siviiliväestöä varten rakennettiin pommi- ja sirpalesuojia, maahan kaivettuja hirsillä ja laudoilla seinistä ja katoista tuettuja korsuja. Minunkin kotini lähellä niitä oli kaksi.

Sota syttyikin marraskuun viimeisenä päivänä ja isäni joutui lähtemään ensimmäisten joukossa sinne jonnekin.

Sodan sytyttyä voimaan astuivat muun muassa pimennysmääräykset. Ikkunat piti peittää siten, ettei pienintäkään valonpilkahdusta saanut näkyä ulos. Katuvalot, näyteikkunat kaikki pimeäksi. Sotapoliisit kiertelivät tarkastamassa, että sääntöjä todella noudatettiin.

Muistaakseni sodan kolmantena päivänä oli Värtsilässä ensimmäinen ilmahälytys. Hälytysmerkki annettiin tehtaan höyrypillillä. Vaaramerkki oli noin kaksi minuuttia kestävä yhtäjaksoinen nouseva ja laskeva ääni. Vaara ohi oli 10-30 sekuntia kestävä tasainen äänimerkki.

Värtsilän taajaväkisessä yhdyskunnassa, joksi kotikylääni silloin juhlallisesti kutsuttiin, sijaitsi muun muassa lentokenttä ja rautatehdas. Tehdas valmisti muun muassa piikkilankaa ja teräsverkkoa, jotka kumpikin olivat tärkeitä sotatarvikkeita. Eipä siis ollutkaan ihme, jos viholliskoneet vierailivat usein Värtsilän taajaman yllä. Ilmahälytyksiä oli montakin kertaa päivässä ja hyvin usein yölläkin.

Sotatalvi oli kylmää aikaa. Pakkanen paukkui 40 asteen – ja ylikin – voimalla. Sirpale- ja pommisuojat olivat kylmiä ja vetoisia. Joissakin oli pieni kamiina nurkassa, mutta se ei jaksanut kummoistakaan lämpöä pitää yllä. Yöt olivat usein tähtikirkkaita, joten saatoimme arvata hälytyspillien alkavan pian soida ja venäläisten pommituskoneiden yksitoikkoisen mouruavan äänen tunkeutua unisiin korviimme. Vieläkin, 50 vuoden kuluttua, sen äänen muistaminen saa ihoni nousemaan kananlihalle. Muistan eräänkin yöpommituksen. Hälytyspilli alkoi soida ja samanaikaisesti olivat jo viholliskoneet päällä. Juoksin unenpöpperöisenä äitini kanssa pommisuojaan ja huomasin, ettei ylläni ollut kuin yöpuku ja takki sekä jaloissa pikkukengät. Ei ehtinyt pakkashanki juostessani paljaisiin jalkoihini tuntumaan, mutta pommisuojassa alkoi palella. Vieressäni penkillä istui entinen opettajani, joka aikansa palelemistani katsottuaan läksi rohkeasti ulos tähtikirkkaaseen yöhön ja haki minulle lämmintä vaatetta ja huopatossut jalkaan. Hälytys tuntui sillä kertaa kestävän ikuisuuden.

Jonkin ajan kuluttua sattui toinen mieleen painunut tapaus. Hälytyksen alettua ehdimme juuri ja juuri pommisuojaan, kun pommitus alkoi. Makasimme kaikki suojan maapohjalla kuin silakat tynnyrissä. Pommien räjähdykset alkoivat kuulua yhä lähempää ja lähempää. Yhtäkkiä katosta alkoi tippua hiekkaa ja kiviä päällemme. Hivuttauduin kohdallani olleen penkin alle aivan seinän viereen, kuvitellen lapsenmielisesti siinä olevan turvallisempaa. Kuin ihmeen kaupalla silläkin kertaa selvisimme ja saatoimme nousta maan pinnalle ja lähteä kotiin.

Tästä tapauksesta muutaman päivän jälkeen ehdin äitini kanssa eräänä yönä tuskin nukahtaa, kun heräsimme yksinäisen venäläisen lentokoneen ääneen. Se lensi niin matalalla, että tuntui aivan kattoa hipovan. Hälytystä ei kuulunut, emmekä uskaltaneet suojaankaan lähteä. Loputtoman ajan kuluttua, sillä siltä se tuntui, lentokoneen ääni loittoni eikä kuulunut vaara ohi -merkkiäkään. Aamulla saimme kuulla, että kone oli ollut kuvauslennolla, valokuvaten mahdollisia uusia pommituskohteita. Lumisateita toivoimme ja rukoilimme sydän syrjällään, sillä tiesimme ettei silloin olisi hälytyksiä eikä pommituksia, vaan harvoinpa toiveemme toteutui.

Hilkka Partanen

Share

2 comments for “Koulunkäyntiä 30-luvulla ja talvisodan aikaisia koululaisen tunnelmia

  1. erkki lintunen
    3.9.2017 at 13:18

    Taas kerran,kiitos Hilkka muisteloistasi! Ne ovat tänään hyvin tarpeellisia, kun Suomi 100 suunnistaa uudelle vuosisadalle. Koettu totuus on: Joka ei tunne menneisyyttään, sillä ei ole tulevaisuutta. Tästä seuraava ajatuksen jatke: Kun nyt kukaan ei haluaisi tinkiä mistään, vaikka Suomi velkaantuu koko ajan, niin miten ihmeessä ennen maksettiin sotavelat ja sitten rakennettiin hyvinvointiyhteiskunta??? Olisikohan 30-luvun koulukokemuksilla jotain selityksen siementä?

    Oli miten oli. Tympäisee joka tapauksessa ennen sotia syntynyttä harmaapartaa. Seuraan kuitenkin, miten ne maajussit puivat tämän kesän viljasadon? Voiko puhuakaan sadosta?

  2. esko tarvainen
    1.11.2017 at 18:08

    Isäni 1903 syntyneenä oli käynyt kiertokoulua ja oli oppinut lukemaan ja laskemaan sujuvasti, elämän kaikki kiemurat sujuivat soljuivat. Äitini 1912 syntyneenä oli saanut käydä sen aikaisen nelivuotisen kansakoulun. Lapsia syntyi ja opit oli opittu ja heidän elämänkokemus työtä tehden antoi hyvän pohjan kohdata oman elämän haasteet. Kohtalot ovat ovat rinnallamme ja ihminen niiden niiden mukana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *