Se oli ensimmäisen kovan pakkasyön jälkeinen aamu. Mittari oli käynyt reilusti nollan alapuolella. Maa oli kuurassa. Jäinen ruho kahisi jalan alla. Kirkas auringonpaiste tervehti kulkijaa ja häikäisi silmät.
Lähtiessä oli pantu reilusti päälle, oikein kerrospukeuduttu. Ensin villaa alle, sitten tuulipuku ja sen päälle vielä vanha toppapupuvun resu. Lapaset piti vetää hanskojen päälle. Tässä varustuksessa lähti variksenpelätti suotamaan ja huopaamaan verkkojen kokijalle.
Järvellä auringon häikäisy kaksinkertaistui veden pinnasta. Muitakin kalanhimoisia näkyi olevan liikkeellä. Siiat olivat vähissä, mutta muikkua nousi.
Rannalla verkot pantiin keikkumaan nauloihinsa. Sitten piti jo kaikki hansikkaat riisua. Pienoinen tuulenviri sai märät sormet heti turtumaan. Kun tunnottomuus kasvoi liian suureksi, oli pakko lähteä sisälle. Teevesi kiehumaan, ja näppejä takan reunalle lämmittelemään. Pian saattoikin lähteä uudelleen päästelemään kaloja verkosta. Vastarannan naapuri hurautti autollaan vierelle. Häneltä oli vene hävinnyt. Olikohan tuuli reutonut sen irti narustaan vai oliko joku pitkäkyntinen ollut liikkeellä. Olihan sitäkin joskus näillä rannoilla sattunut, että vene oli hävinnyt teille tietymättömille. Siihen jäi naapuri vielä norkoilemaan ja katseli pitkin silmäyksin kalansaalistamme. Sanoi jatkavan matkaansa Joensuuhun. Sai toki pussillisen kaloja mukaansa. Vasta hänen mentyään juolahti mieleen, että eikö sitä ihmetelty oudossa paikassa olevaa venettä. Se näytti tarkasteltaessa kuitenkin enemmän kallion kärjeltä kuin veneeltä.
Kun kalat oli saatu irti verkosta, harkittiin kotiin lähtöä. Mutta ei näin kauniina päivänä kotiin tehnyt mieli. Ongelmana oli eväitten puuttuminen. Vatsakin jo kurisi. Nyt vain muikkuja perkaamaan ja niitä paistamaan. Eiköhän kaappien perukoilta jokin näkkileivän tapainen löytyne. Niin oli tämäkin pulma ratkaistu. Ruuan päälle rupesi ramaisemaan. Selkä ojentautui puusohvan kannelle ja mukava rentous laskeutui jäseniin.
Kalat kutsuivat kuitenkin perkaustalkoisiin. Kertyihän jätesankoon päitä, särkiä ja kiiskiä kosolti. Taas saatiin seuraa. Pari kalastajaa tuli kyselemään muikun liikkeistä. Särjetkin kelpaisivat. Niistä saisi koirille oivaa muonaa. Niin löytyi meidän jätesangonkin sisällölle oikea osoite.
Kotona lämmitettiin sauna.
Irene
Mukava kertomus mökkielämästä syksyiseltä
Pirtajärven rannalta. Peittääkö lumi jo maiseman
ja onko järvi riitteessä? Meille satoi ensilumen
tällä viikolla, ja vesisade sen sitten sulatteli.
Siinäpä kaunista idylliä Värtsilästä niin kerronnan kuin kuvankin muodossa. Minä seurasin viime yönä 27/28.10. myös kaunista yömaisemaa. Sääperin aukealla kirkkaat valot liikkuivat yössä. Ne olivat leikkuupuimureita, jotka yrittivät vielä koota viljaa, jota kesä ei kuivattanut, mutta talven ensi pakkaset kuivasivat hiukan.
Eero-Matti oli Fb:ssa laittanut kuvan valkoisesta tasaperäveneestä jossakin Pirtajärven rannassa. Epäili sen olevan karkuteillä.
Meille satoi jo toiset lumet. Karannut vene on jo löytänyt omistajansa.
Talitintit käyvät jo ihmettelemässä puuttuvia siemeniä. Heti huomenissa pitää käydä ostoksilla.
Sopii aina toivoa, että lopulta varsinkin omistaja löytää karanneen veneensä.
Joskus karkaamattomillekin veneille löytyy omistaja, joka tarvinnee pikemminkin manikyyriä, mutta toivonee silti itse manikyytiä.
Kyllä meijjän pojat on rehellissii, jos joltain on hävinny jotain, niin kyllä ne meijän pojilta löytyy:-)
Mukava kertomus tutuista ihmisistä tutuissa maisemissa. Juuri noinhan se kalanpyynti menee; saalista välillä enemmän ja välillä vähemmän, yleensä keskimäärin mielenkiinnon ärsykkeeksi kuitenkin aina jotakin!
Pirtajärven muikulla on erikoistarina, joka on muuten vielä yhteinen Inarin vastaavan lajin kanssa; ne ovat molemmat alun perin istutuskantaa 1960-70 luvun taitteesta. Mainittujen järvien pinta-alassa ja vesimäärässä on toki hurjaakin hurjempi ero, mutta ehkä kummankaan veden kalat eivät välttämättä itse tiedä, minkä kokoisessa altaassa elelevät!
Kiitos , Jussi , lisätiedoista!