Länsi-Laatokan retki 22-24.7.1998

 

Aamulla 22.7.1998 kello 7 kokoontui iloinen joukko värtsiläseuralaisia ja muitakin matkalaisia Joensuussa Koskikatu 1:een lähtemään Värtsiläisten seuran järjestämälle Länsi-Laatokan kierrokselle. Kamppeet autoon, Tähkäpään Teuvo auton rattiin, (on ollut mukanamme ennenkin, kiitokset vielä kerran turvallisesta kyydistä) ja niin lähdettiin köröttelemään kohden vanhaa Värtsilää. Viimeinen tarkistus, että tärkein, passi oli mukana. Retkeläisiä poimittiin vielä kyytiin matkan varrelta, viimeiset Tohmajärveltä Nesteen huoltoasemalta, jossa juotiin kahvit kera herkullisten kotileivonnaisten ja täytettiin se pakollinen tulliselvityskaavake.

Värtsilän Suomen tullista selvittiin hyvin kohteliain hyvän matkan toivotuksin. Venäjän tulli ottaa aina enemmän aikaa. Vielä vessassa käyntiä ja rahanvaihtoa, kun punavalkoinen puomi nousee ylös ja olemme entisellä omalla, nykyisellä vieraalla maalla sananmukaisesti. Monelle matkalaiselle rajantakaiset näkymät ovat jatkuvan päivittelyn aihe. Meille useimmin käyneille se alkaa olla jo tavanomaista.

Ajetaan ensiksi Kylänpäähän raja-aidalle asti. Tunnistellaan näkymiä ja taloja, mitä vielä on jäljellä entisistä. Käydään kirkonmäellä muistomerkillä. Vieressä olevalla torilla taivastellaan tavaramääriä. Itse tapaan siellä sievästi pukeutuneen keski-ikäisen naisen, joka kysyy, saako hän puhua suomea kanssani. Juuret ovat lähtöisin Suomesta, nimikin supisuomalainen, jonka tietysti olen unohtanut. Ajetaan katsomaan entistä Kisapirttiä, jota parhaillaan remontoidaan. Jälki on ainakin siistiä. Yläkerrasta löytyy kaksi biljardihuonetta, joita esittelee auliisti ”hoonosoomi” kohmeloinen nuorimies. ”Tule rouva”, ja minähän tulen. Siisti anniskelubaarikin Kisapirtiltä löytyy. Kolme bensanmyyjäpoikaa on kuulemma ostanut Kisapirtin. Bensalla siellä nykyisin rikastuvat.

Matka jatkuu Sortavalaan, eikä sääkään meitä pahemmin ”hättyyttele”. Ruokailemme tutussa paikassa Piipunpihassa, josta mukaamme lähtee kiertoajelulle paikallinen opas. Käymme katsomassa suomalaisten tekemän kirkon, joka hyväksi havaitaan. Kaunista vaaleaa puuta kaikkialla. Tokihan tälläkin kertaa täytyy Kuhavuorella ja Laululavalla käydä katsomassa kaupunkia korkealta. Kuulemme oppaalta selostuksia historiasta ja rakennuksista. Hieman hätäisestä puheesta ei tahtonut saada kaikesta selvää. Vieripenkissä istunut Härkösen Pekka ”tulkkasi” asioita rauhalliseen tyyliin, tunteehan hän Sortavalan siellä syntyneenä ja kasvaneena, kuin omat taskunsa. Kotinsa on vieläkin pystyssä uusine asukkaineen.

Kerronpa tähän väliin vielä pienen episodin Sortavalasta. Seuramme jäsen Laura Ahlo, joka oli mukana matkalla, soitti minulle ennen matkaamme kysyen, osaanko laulun ”Olen unessa useasti sinun kaduillas’ jne.” Hän oli laulua hakemalla hakenut, mutta ei löytänyt. Syy miksi hän etsi laulua oli että kun Karjalan silta vuonna 1931 Sortavalassa vihittiin käyttöön, oli koululaiset sijoitettu sillan molempiin päihin laulamaan sitä laulua ja Laura-tyttönen oli ollut yksi laulajista. Varmaan ikuisesti mieleen painunut tapahtuma! Sanoin Lauralle, että ”älähän hättäile”, eiköhän löydy, ja löytyihän se, kiitos ystävättäreni ja Ingmanin laulukirjan. Bussimme pysäytettiin Karjalan sillan päähän ja niin me kolme ”tyttöä” Mörskyn Vieno, Simosen Anna ja minä. lauloimme Lauralle, ”olen unessa useasti …”, V.A. Koskenniemen koskettavaan runoon Sibeliuksen säveltämän ”Koulutien”. Matkamme jatkuu Viipurin vanhaa maantietä kohden Käkisalmea, jonne saavumme hieman myöhässä aikataulusta. Matkaa hidasti mutkaisen ja mäkisen tien lisäksi ainakin kolmessa kohden iltalypsylle vaeltavat useampikymmenpäiset karjalaumat. Ne eivät hevillä tietä antaneet.

Majoitumme hotelli Korelaan, jossa jo iltapala odottaa. Huoneet kohtalaiset, ajatellen venäläistä tasoa ja vuodekin on hyvä. Mitäpäs sitä meikäläinen muuta! Iltapalan jälkeen lähdetään katsomaan kaupunkia, jonka jo tulomatkalla havaitsimme vehmaaksi ja kauniiksi, siistiksikin. Hotellin lähellä on kaunis ortodoksikirkko, johon mennään tutustumaan. Sisällä komeita nuoria munkkeja ja ujosti hymyileviä huivipäisiä kauniita tyttöjä. Ikoneita myydään ja ostetaan, edullisesti. Lähistöllä osutaan punavalkoiseen entisöityyn rakennukseen. Ihastelimme taloa, josta tulikin kadun yli luoksemme nuori mies. Hän osoittautui Enosta kotoisin olevaksi kaveriksi, joka vetää pappina Helluntaiseurakunnan toimintaa, muistaakseni jo neljättä vuotta. Näin se elämä kuljettaa ketä minnekin päin.

Matkamme toisena aamuna aamupalan jälkeen lähdettiin tutustumaan Käkisalmen linnoitukseen, taikka mitä siitä on jäljellä. Upea paikka lienee aikanaan ollut. Opas, Natalie, oli asiansa osaava, jotenka mielenkiintoista kuultavaa tuli roppakaupalla. Yllättävän komea kaupunki on Käkisalmi aikanaan ollut ja on vieläkin.

Linnoituksesta lähdettiin ajamaan kohden Sortanlahtea, josta oli laivan lähtö Konevitsan luostarisaarelle, uuteen tutustumiskohteeseen. Ns. satamaan päästyämme noin kello 9.30 havaitsimme paatin irtoavan juuri laiturista kohden luostaria matkalaisina pyhiinvaeltajia. Hiellä oli siellä parhaillaan juhlat menossa. Ikonit vain iloisesti tuulessa lepattivat laivan perässä. Sanottiin laivan viipyvän matkalla noin puolitoista tuntia ja tulevat hakemaan meidät. Onneksemme ei satanut. Satamassa makaili tai käveli mustavalkoisia lehmiä. Jossain vaiheessa muuan papparainen ajoi polkupyörällä erään lehmän luo, lypsi yhdestä tissistä astiaansa ja lähti varmaan tyytyväisenä pois. Ehtaa tavaraa, taatusti ilman lisäaineita.

Satamassa oli kiinnitettynä ehkä rahtilaiva, erittäin huonokuntoinen, joka oli kuullun mukaan edellisviikolla palanut. Vieläkin sisäosista tuprahteli hiljalleen savua. Laiturikin oli paikka paikoin hiiltynyt. Aikaa kun oli, käveltiin lähellä olevaan markettiin, teetä ostettiin. Ulkopuolella tyttö kauppasi kauniita venäläisiä astioita. Moni kippo vaihtoi omistajaa.

Takaisin satamaan ja odottelu jatkui. Laivaa ei vain näkynyt eikä kuulunut. Jossain vaiheessa muuan mies tuli moottoriveneellä laituriin. Oli oikein kännykän omistaja, joka sai laivaan yhteyden. Selvisi, että paatti oli alkanut Konevitsan laiturissa vuotamaan, eikä tule meitä hakemaan. Nyt oli hyvät neuvot tarpeen, mitä tehdään. Lahden toisella puolella oli sotilassatama. Saimme luvan patikoida sinne ja niin pääsimme lähes neljän tunnin odottelun jälkeen hienosti oikein ”sotalaivalla” vesille. Komeat meripojat auttoivat tyttöjä mennen tullen alukseen ja pois ja sekös ”syöntä sykäytti”. Matka taittui nopeasti sellaisella vehkeellä ja hytissämme laulu raikui, Malmstenia, totta kai!

Perillä olomme supistui neljästä tunnista puoleentoista tuntiin. Ehdittiin nähdä pääkirkko, jonka alakirkko oli jo restauroitu ja oli mielestäni todella kaunis. Yläkirkko oli vielä kunnostamaton. Luostarin kahviossa kahvi maistui mannalle. Yllätys, voileipien päällä oli lohta ja makkaraa, yrtteinä kehäkukkia ja sinistä kurkkuyrttiä. Kaunista ja maukasta! Paluu saaresta sujui ”hujauksessa” ja taas hytissä laulettiin. Matkaseurana oli kolme venäläistä maatuskaa, jotka puolestaan esittivät meille Katjuusan, äänissä!

Satamassa nopeasti autoon ja kohden Viipuria. Oppaamme jätettiin Pyhäjärvelle Käkisalmen Pietarin tien risteykseen. Mikä lie viirannut, mutta ajoimmekin väärään suuntaan Käkisalmelle päin, kunnes lähellä sitä huomasimme kääntyä takaisin. Eipä tässä kaikki, vaan vielä erehdyimme Räisälään vievälle tielle, joka oli siitä eteenipäin niin huono soratie, mäkinen ja mutkainen, että luulimme välillä jo eksyneemme Karjalan korpeen. 30-40 km:n korpivaelluksen jälkeen tuli eteen Vuosalmi ja mahtava Vuoksi. Sen ylitse oli rakennettu kapea silta, jonka kannen päällystys oli rannalta vielä hieman kesken. Silta näytti niin heppoiselta, että päätetiin kävellä sen yli. Kun sillan kantavuus, 14 tonnia, oli todettu, tuli bussikin perästä, Sillalta oli mahtavat näkymät, olihan se ainakin 20-30 metriä virran yläpuolella. Loppumatka Viipuriin ja Drusbaan sujui hyvin. Maisemat olivat koko matkalla upeita lehtomaisemia, eikä soratienkään puistelu ja ilmainen hieronta enää pahemmin mieleen muistunut. Drusbassa olimme reilut kaksi tuntia myöhässä, joten ilman pahempia ”sipistelyitä” nopeasti päivälliselle. Hyvältä maistui. Vielä oli kuitenkin maksettava yllätyksellinen passin kirjaamismaksu, 16.7 ruplaa, ja sekös ”meitä poikia harmitti”. Aamulla kuitenkin taas virkeinä aamupalalle ja aloittamaan kolmatta matkapäivää.

Tavaratalot aukeavat Viipurissa kello 10 aamulla ja niinpä bussikyydillä ensiksi muutamaan tavarataloon. Punaisenlähteen torilla jalkauduttiin kuka kohti kauppahallia, leipäkauppaa tai Torkkelinpuistoa, jossa käytiin tutustumassa Alvar Aallon piirtämään Viipurin kirjastoon. Kirjastoa oli paljon kunnostettu ja se oli käytössä, mutta paljon oli vielä tekemättä. Puistossa seisoi Jussi Mäntysen Hirvipatsas vakaana paikallaa kuin silloin ennen. Tokihan piti käydä kurkkaamassa kauppahalliin. Hyvää kinkkua löytyi kotiinkin tuomisiksi. Ja sitten torille! Näytti siltä, että tavaramäärät ovat lisääntyneet entisestään. Aitoa ja epäaitoa ja kaikkea siltä väliltä. Ostettavaa löytyi. Torilta palailtiin jalkaisin Salakkalahden ympäri hotellille, kun bussimme pysäköinti torille ei onnistunut tällä kertaa. Taisi olla jonkinlainen mielenosoitus kysymyksessä, miliisejä, tv-kameroita, mustapukuisia tärkeännäköisiä miehiä ihan lännen malliin. Kävelymme aikana eräs matkalaisistamme menetti lompakkonsa, tuosta vain ”suit sait”. Näppäriä ne sikäläiset taskuvarkaat, sietääpä toiste varoa! Huoneitten luovutuksen jälkeen lähes kaikki matkalaisista läksi vielä tutustumaan Monrepoksen puistoon. Lounaspaikan löysimme Pyöreän tornin vierestä, kiitos kuskimme Teuvon. Suomalaisten omistuksessa oleva siisti ravintola, kohtuu ruoka ja hinta. Ruokailun jälkeen olikin sitten aika lähteä kylläisenä paluumatkalle.

Kotiintulo onnistui rauhallisissa merkeissä. Molemmista tulleistakin selvittiin tyylikkäästi. Rättijärvellä tehtiin tietysti ne pakolliset verovapaat ostokset, niin kuin asiaan kuuluu. Suomen puolelle, Nuojamaalle, päästyä käytiin tietysti ”tulokahvilla” ja hyvältä maistui. Koitsanlahdessa pistäydyttiin vielä tutustumassa Veijo Rönkkösen patsaspuistoon, Onhan se ainutlaatuinen nähtävyys. Puutarhakin on katsomisen arvoinen erikoisine kasveineen. Itikat ja mäkärät viihtyivät siellä kosteassa maastossa hyvin, niinpä niiden pistoja sain parannella kotona viikkotolkulla.

Antoisa matka kaikista ”kommervenkeistä” huolimatta. Artistisuosikkini Lasse Mortensson lauloi aikoinaan: ”On ihmeen hyvä kotiin tulla taas”. Yhdyn edelliseen!

Hilkka Partanen

Share

1 comment for “Länsi-Laatokan retki 22-24.7.1998

  1. Sakari H
    14.1.2018 at 20:31

    Toistaen itseäni: Kiitos Hilkka, kun jaksat meitä muistoillasi muistaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *