Aamulla jo kukonlaulun aikaan, 11.10.1992 kello 5.00 lähdimme me retkeläiset Karjalaisseurojen Pohjois-Karjalan piirin järjestämälle ruskamatkalle Lappiin, Ylläsjärvelle. Väkeä oli muun muassa Joensuusta, Outokummusta ja Liperistä. Matkaan oli ilmoittautunut tasan 30 henkeä ja kaikilla oli mukana sitä iloista karjalaista mieltä. Mikäpä oli körötellessä ties jo kuinka monennen kerran Kosloffin Ilmarin turvallisessa kyydissä kohden pohjoista.
Matkaa tehtiin 12 tuntia. Sen katkaisivat vain ne välttämättömät ruoka- ja kahvittelutauot. Ehdittiinpä katsella videolta ylipitkä elokuvakin, mahtava spektaakkeli Mitchellin kirjan pohjalta tehty ”Tuulen viemää”.
Tasan kello 17.00 olimme perillä. Aivan kuin varkain ilmestyi yhtä äkkiä tien vieressä matkamme päätepiste, Ylläsjärven Tunturihotelli. Lipputangossa iloisesti liehuva Karjalanviiri toivotta aivan ensimmäiseksi meidät tervetulleiksi. Pikapikaa huoneisiin ja välittömästi ruokailuun. Loppuilta kuluikin mukavasti yhdessä laulun ja seurustelun merkeissä. Seuraavana aamuna, maanantaina, saatoimme todeta talven tulleen Lappiin lumineen ja pakkasineen. Ruskaa lähdettiin hakemaan, vaan kuinkas kävikään? Lunta noin 20 senttimetriä ja pakkasta siellä olomme aikana parhaimmillaan jopa 30 astetta.
Tunturihotelli sijaitsee aivan Ylläsjärven rannalla. Varmaan upealla paikalla maisemallisesti kesäkelilläkin. Nyt meidän siellä ollessamme järvi ehti saada kokonaan jääpeitteen. Tuskin silti vielä olisi ollut aihetta mennä kokeilemaan jään kestävyyttä patikoiden tai muilla konsteilla.
Kyllähän meillä täällä omassa Pohjois-Karjalassakin oli aivan silmiä hivelevä ruska. En muista vuosiin Luojalla olleen niin komeaa väripalettia käytössään kuin tänä syksynä. Emme silti olleet pahoillamme, vaikka talveen tulla tupsahdimme. Mitä nyt jotkut joutuivat turvautumaan lähikauppojen apuun vilun torjunnassa villavaatteiden lisähankinnoilla, ”kesämaasta” kun reissuun lähdimme.
Aamupalan jälkeen lähdettiin koko porukalla patikkaretkelle tutustumaan lähiympäristöön. Mahtava Yllästunturi siinteli tuossa aivan käden ulottuvilla. Vaan kumma kyllä, aina se vain näytti edestä pakenevan. Noin kolmen kilometrin päässä sijaitsi upea Ylläsrinteen hotelli, tällä hetkellä suljettuna. Lamanko oireita? Maastossa huomioimme runsaasti lomamökkejä ja toinen toistaan upeampia kelohonkahuviloita, jopa rivitalojakin samasta materiaalista. Melkein kaikki tyhjillään, kovin yksinäisen ja hylätyn näköisinä. ”Myytävänä” -kilpiä näkyi siellä täällä. Ehkäpä joulun aikoihin ja laskettelukauden alettua ilmestyy useimpiin taloihin elämää. Muuten kyllä siellä jos missä miljoonat makaavat hyvinvointivuosien jälkeen tämän päivän tiukan laman puristuksessa.
Illalla kokoonnuttiin yhteen kello 18.00. Laulettiin, kerrottiin vitsejä ja pyörähdeltiinkin hieman. Aarren päivä sattui myös maanantaipäivän päälle ja niinpä ”keulamiestä” muistettiin kauniilla kukkakimpulla, halattiin ja laulettiin. Päivän ensimmäinen sooloesitys oli noin kello 6.20. Liekö ollut peräti joulupukki asialla, äänen väristä olisi voinut niinkin päätellä.
Tiistaina aamupäivällä lähdettiin retkelle ulkomaille, tännepähän Ruotsin Pajalaan. Matkan varrella pistäydyttiin Pellossa Pentikin myymälässä, etupäässä katselemaan kaunista ja kallista suomalaista designia. Saman katon alta löytyi muidenkin alojen yrittäjiä ja muun muassa turkishatut ja –pannat tekivät mukavasti kauppansa meidänkin ryhmälle. Pajalassa viivähdettiin noin tunnin verran ja kotiin tuomisiksi ostettiin tietenkin poronlihaa. Se oli näet siellä halvempaa kuin Suomen puolella. Vielä löytyi muutakin ostettavaa, muun muassa manteleita ja pähkinöitä ja grillimakkaraakin tarvittiin illan retkeä varten. Systembolaget ”pitkäripainenkin” Pajalasta löytyi.
Retki kaikkineen kuulaassa pakkassäässä oli hieno kokemus. Nähtiinhän upeata luontoa, poroja ja paljon punaisia taloja. Sama väri oli hallitsevana myös Suomen puolella. Täytyy ihan kehua hyvillä mielin, sillä asunhan itsekin punaisessa talossa. Puhdasta ja hyvin hoidettua tienoota kaikkialla.
Iltapäivällä palattiin hotellille ja taas ruoka maistui. Saunaa ja uima-allasta käytettiin ahkerasti ja liekö missään niin upeaa panoraamaa katseltavaksi uimahallin ikkunasta kuin meidän hotellissa. Yllästunturi silmien edessä kaikessa komeudessaan, rinteet hopealle hohtaen. Pieneksi tunsi itsensä siellä altaassa pulikoidessaan.
Ylläsjärvelle tulopäivänämme, myöhemmin illalla, tuli bussilastillinen väkeä Etelä-Suomesta, Helsingistä, Vihdistä, Lahdesta, Tampereelta ja mistä lie kaikesta tullutkin. Karjalaisia kun oltiin puolin ja toisin, niin hyvin ystävystyttiin ja retkeiltiinkin yhdessä. Heidän mukanaan tuli lomailemaan muuan mies, ehkä 45 vuotias. ”Sano Upi vaan”, hän sanoi. Uskomaton Lappi-fani, joka kertoi käyvänsä 4-5 kertaa vuodessa karoilla ja tuntui tuntevan paikat ja ihmiset kuin omat taskunsa. Hänestä tuli meille korvaamaton opas, joka tässä vielä suurella kiitollisuudella tulkoon kerrotuksi.
Niinpä vielä Pajalan matkamme päivänä, tiistaina illansuussa, ruokailun jälkeen noin kello 18.00 aikoihin lähdettiin Upin johdolla samoaman hämärtyvässä kaamoksessa Yllästunturin kupeessa noin kuuden kilometrin päässä olevalle laavupaikalle. Alkumatka noin neljä kilometriä tunturin juurella olevalle parkkipaikalle ajettiin bussilla Ilmarin suosiollisella avustuksella. Ja siitä ”eikun patikoimaan!” Kuljettiin maastossa peräkanaa, kuin ankat ikään. Polku oli pimeässä hiukan vaivalloinen, kun pohjakin oli vielä kivien ja mättäiden vuoksi epätasainen. Kolme varttia siihen noin kahden kilometrin matkaan tuhrautui. Välillä kuului vain susien yksinäistä ulvontaa. Onneksi taisivat kuitenkin olla kaksijalkaisia susia. Perille päästiin ja eipä aikaakaan, kun saatiin iloinen roihu nuotiossa palamaan. Makkarat paistumaan ja nokisessa pannussa totivesi kiehumaan. Ja taas syömään ja juomaan! Laulu raikui ja vitsit sen kuin paranivat. Kello 21:n jälkeen palailtiin hotellille onnellisina upeasta kokemuksesta, kenties pikkuisen väsyneinäkin.
Keskiviikkoaamuna oli väki kuitenkin pirteänä aamupalalla. Edellisillan nuotion hajutkin olivat jo kehosta ja vaatteista kaikonneet. Pikapuolin pakkaannuimme taas autoon Ilmarin kyydittäväksi. Tällä kertaa tutustumaan noin 30 kilometrin päässä olevaan Reidar Särestöniemen kotipaikkaan ja taidegalleriaan. Mikä uskomaton luomisvoima sillä Lapin shamaanilla on ollutkaan. Sen tajuaa vasta paikan päällä käytyään. Oli useita kelohonkaisia rakennuksia taideteoksineen, mielestäni juuri sellaisessa miljöössä nuo hänen värikylläiset maalauksensa pääsevät parhaiten esille ja oikeuksiinsa.
Vanhassa asuinrakennuksessa tapasimme Reidarin veljen Antun, paikan nykyisen isännän. Melkoinen persoona hänkin pitkine hiuksineen ja partoineen. Kovin tuntui pehmeälle saada parrakas suukko poskelle. Kuulin ja ravaankin, että se on Antun mielipuuhaa! Kammarin ”sivustavedettävässä” makoili Reidarin suurikokoinen bernhardilaiskoira, eikä välittänyt meistä turisteista tippaakaan, ei edes silmäänsä väräyttänyt. Tutustumiskierros Säreistöllä tehtiin mukavan saamelaispojan opastuksella. Hyvät kahvit juotuamme ja pikku ostoksia tehtyämme palailimme bussille ja matkamme jatkui Kittilän kautta seuraavaan kohteeseemme Äkäslompoloon.’
Siellä meitä odotti Uuttu-Kalle ja Lapin kaste. Uuttu-Kallen johdolla kävelimme autolta pieneen notkelmaan, jossa nuotiotuli jo paloi iloisesti. Alun toistakymmentä meitä rohkeita oli penkillä istumassa ja odottamassa rituaalin alkua. Itse Uuttu-Kalle oli melkoinen tuttavuus. Nahkainen repaleinen asu yllä, kasvot ja kädet noessa. Hampaiden tyngät vain vilkkuivat kera punaisen kielen vuolasta loitsua lukiessaan. Runoa ja proosaa, syvällisyyttä ja härskiyttäkin suloisessa sekasotkussa. Tämän päivän lama-asiatkin puikahtivat mukaan. Sitten nokinen kekäle nuotiosta käteen, siitä viiruja peukalolla kastettavien kasvoihin. Seuraavaksi mukamas ”siemenet” sisään kaula-aukosta, proosallisesti riisiryynejä! Kaiken kruunasi kulaus poronmaitoa isosta ruskeasta pullosta. Muutama loitsu vielä ja kastetilaisuus oli ohi. Taksa 30 markkaa. Katsojillamme näytti olevan todella hauskaa. Niine nokinemme lähdettiin kotimatkalle, ruokailuun ja rentouttavaan saunaan. Saapas nähdä kuinka ”äijän käy”. Uuttu-Kalle nimittäin varoitti meitä kastettuja, ettei saa peseytyä ennen puolta yötä, muutoin taika häviää!
Jotkut rohkeat uskaltautuivat vielä illalla Leville tanssimaan ja Ilmarin kyytiapua taas tarvittiin. Kysyin aamulla tytöiltä: ”Oliko hyvä säkä?” ”Joku sai tanssia yhden pelin, Minulla oli hiukan hiljaisempaa”, Vepsän Anut asia nasevasti ilmaisi.
Torstaipäivä päätettiin viettää rauhallisemmissa merkeissä, kukin oman ohjelmansa mukaan. Napakka aamupakkanenkin latisti jonkun verran ulkoiluhaluja. Puolen päivän aikaan oli jo lauhempaa, niin ei kun vain raitille! Tehtiin lähikaupasta vielä viimeisiä ostoksia kotiin tuomisiksi ja kuuma totijuoma teki terää patikoinnin päätteeksi. Päivällä kello 14.00 pienempi porukka haastatteli hotellin isäntää hotellin asioista ja tutustui hieman tarkemmin paikkoihin.
Illalla järjestettiin vielä läksiäistilaisuus. Laulettiin, kerrottiin hauskoja vitsejä ja kuultiin outokumpulaisen Leskisen Lillin taatusti omaa tuotantoa oleva hauska kiitoskronikka. Kun Ilmari oli saanut bussin pois suosta, jonne se oli vajonnut maapohjan petettyä lämmityspistokkeen luokse autoa siirrettäessä, esitti hän vielä pari ratkihauskaa juttua ilmeikkäästi. Ilta päättyi sopivasti Karjalaisten lauluun.
Perjantai-aamu aloitettiin jo kello 7.00 tukevalla aamupalalla, lähtö kotimatkalle kun oli edessä jo kello 8.00. Kiiteltiin ja hyvästeltiin ehtoiset emäntämme, jotka olivat pitäneet meistä todella hyvää huolta poronkäristyksineen ym. herkkuineen. Eipä päässyt koko aikana vahingossakaan nälkä yllättämään. Vielä viimeiset vilkutukset hotelliin lauantaihin saakka jääville matkalaisille ja paluumatka aloitettiin reippaalla mielellä mielestäni onnistuneen lomailumme päätökseksi.
Haaparannasta haettiin elämän eliksiiriä, Ruotsintippoja, muuta sieltä ei juuri kannattanut ostaakaan. Ai niin, tietenkin voita!
Paluumatka sujui onnellisissa merkeissä, jossakin syötiin ja jossakin käytiin kahvilla. Videolta katsottiin Linnan Tuntematon sotilas. Se Laineen ohjaama versio ja sen jälkeen jo jouluinen musiikkivideonauha. Outokummun paikkeilla alkoi kova räntäsade, joka hidasti jonkin verran loppumatkaa. Kotona oltiin noin kello 20.30.
Matkamme oli kaikkineen mielestäni onnistunut. Saimmehan kokea sitä Lapin kuuluisaa lumia ja taikaa, vaikkapa esimerkiksi melkein jokailtaisten revontulten muodossa. Lapin taikaa, jolle kuuleman mukaan etelän ihmiset menettävät sydämensä kokonaan, palaten aina uudelleen ja uudelleen. Milloinkahan mekin täältä Pohjois-Karjalasta, ruska-aikaanko vuoden kuluttua, eikö vain!
Hilkka Partanen
Mahtava matkakertomus!
Voin hyvin aistia ihan etupenkillä istuvana koko reissun.
No, tuohon aikaan piti olla töissä ja leivänsyrjässä kiinni.
Kerrotaan juttua Reidarista, että Reidarilta taulun ostanut mies soittaa ja kertoo, jotta maalauksen pinta hilseilee ja hieman variseekin. Reidar kyselee hieman siitä missä taulua pitää esillä ja sitten kysyy näkyykö signeeraus. Mies käy tarkistamassa ja sanoo hyvin näkyvän. Reidar ohjeistaa ” ei tarvitse huolestus siitä hilseilystä kun signeeraus on kunnossa, sen takiahan sinä sen minulta ostit.
Voi mahoton millainen ”dokumentaattori” tuo Hilkka onkaan ! Olen ollut monilla matkoilla minäkin, Lapissakin, mutta kukaan ei ole kirjoittanut niistä mitään. Jos valokuvia ei olisi, niin ei niistä muistaisi juuri mitään.
Minäkin kävin alkukesästä 90 luvulla Ylläksellä. Autiota oli silloinkin. Majapaikan emäntä esitteli pienehköä mökkikylää alhaalla tunturin juurella. Kertoi, että mökit olivat hänen ennenkuin pankki vei ne häneltä. Nyt hän oli saanut ostetuksi yhden mökin takaisin ja…