Piirteitä Tohmajärven seurakunnan historiasta ja kirkollisista oloista, 1925 Karjalan Maa

Julkaistu 01.08.1925 Karjalan Maa lehdessä no 83

Piirteitä Tohmajärven seurakunnan historiasta ja kirkollisista oloista.

Vaiheet ennen v. 1725

Tohmajärven seurakunta viettää tänään (01.8.1925) ja huomenna juhlaa sen johdosta, että on kulunut 200 vuotta ajasta, jolloin Tohmajärven pitäjän kirkolliset olot järjestettiin uudelleen isovihan hävityksen jälkeen ja lisäämällä uusia kappeliseurakuntia muodostettiin niin sanottu Suur-Tohmajärvi. Tohmajärvi on aikoinaan ollut Ylä-Karjalan suurimpia ja tärkeimpiä pitäjiä sekä henkisessä että taloudellisessa suhteessa. Lisäksi se on aina ollut kuuluisa luonnonkauneudestaan.

Tohmajärven, samoin kuin useimien muittenkin Ylä-Karjalan pitäjien syntyminen tapahtui Stolbovan rauhan jälkeisenä vuosikymmeninä. Käkisalmen läänin harvalukuinen asujamisto oli siihen asti ollut yhtenäistä, kreikanuskoista karjalaisasutusta. Tohmajärveen pistävässä, koivumetsän peittämässä Kirkkoniemessä oli kreikanuskoinen hautausmaa ja kaiketi tsasounakin. Mutta suurvallaksi kohoava Ruotsi tahtoi liittää karjalaisalueen valtakuntaan niilläkin siteillä, jotka aina on koettu kestävimmiksi, nim. yhteisen uskonnon. Senvuoksi aloitettiin tunnettu paljon kärsimyksiä ja vähän tuloksia aikaansaanut käännytystyö. Joukko luterilaisia seurakuntia ehti kuitenkin syntyä 17-vuosisadan puoliväliä. Liperissä mainitaan olleen oman papin 1630, Kiteellä ja Pälkjärvellä 1632. Pielisjärvellä 1639, Tohmajärvellä mainitaan olleen oman rukoushuoneen ennen v.1650. Ensimmäinen kirkkoherra Johan Brobeck tuli seurakuntaan 1654 tai 1655 ja sotamarski Lauri Kaggin, Tohmajärven vapaaherrakunnan haltijan puoliso lahjoitti 1666 kappalaiselle Clement Bartholdi Tollianderille virkatalon Peijonniemen kylässä. Mutta tämä järjestelytyö ei ehtinyt päästä kunnolla alkuunkaan, kun vuosina 1656-58 käytiin hirmuista sotaa, joka oli veristä taistelua kahden uskonnon välillä ja aiheutti sen, että kreikanuskoinen väestö sodan jälkeen jätti kauniit kotiseutunsa ja muutti rajan taaksen suurin joukoin. Tohmajärvellekkin jäi vain yksi kokonaan kreikanuskoinen kylä, Petrovaara, joka on uskollisesti säilyttänyt erikoisuutensa meidän aikoihimme asti. Kirkkoherra Brobeck joutui vihollisten käsiin. Seuraavina vuosikymmeninä kansa, jonka lukumäärää lisäsivät Savosta ja Pohjanmaalta tulleet uudisasukkaat, sai kärsiä hovileirin isäntien mielivaltaa, kunnes ankaroina nälkävuosina 1696-97 nälkiintynyt rahvas ryösti ja poltti sortajiensa kartanoita.

Suuri pohjansota ja isoviha oli tulossa. Pysyvästä rajarauhasta ei voinut puhua, eikä Ruotsi enää kyennyt arvovaltaansa ylläpitämään. Pälkjärveä hävitettiin 1704 ja 1705 vaiheessa, Tohmajärven kappelin P. Marian eli Kiihtelysvaaran kirkko ryöstetiin 1708, emäpitäjän kirkko seuraavana vuonna. Silloin menetettiin huomattava määrä arvoesineitä, joilla lahjoittajat olivat kaunistaneet Tohmajärven ensimmäistä kirkkoa. Kirkkoherran pappilan, joka oli toinen pappila järjestyksessä ja rakennettu v. 1688 venäläiset polttivat jo 1708. Kirkkoherra Johan Sylvester oli paossa v. 1710-22 ja vain toinen kappalainen Antti Kajander hoiti ajoittain papin tehtäviä. Kirkko oli ryöstetty, ovet ja ikkunat poissa, talot autioina, asukkaat surmatut tai piilopirteissä suurten soitten keskellä, mikä uutisia kuultiin, ne kertoivat murhista, siveellisyysrikoksista ja lohduttomasta epätoivosta.

Vaiheet jälkeen v. 1725

Uudenkaupungin rauhan jälkeen joutui Tohmajärven kirkollisia oloja järjestelemään kirkkoherra Johan Wittstock, joka tuli seurakuntaan v. 1725. Asukkaita tuskin lie ollut kahta tuhatta, mutta kun kovasti köyhtynyt Pälkjärvi liitettiin kappelina seurakuntaan, se sai siitä väestön lisäystä. Uusi Pappila oli valmis jo seuraavana vuonna. Kun pitäjäläisiä piti kutsua jumalanpalvelukseen tuohitorvella, he pyysivät kirkkoherraansa hankkimaan kirkonkellon. Se saatiinkin Tukholmasta 1733 ja on vielä käytännössä. Wittstockin sen kylkeen runoilema rauhanvirsi on vietettävän juhlan musiikkiohjelman runkona.

Uudet kodit alkoivat nousta entisten raunioille, elämä näytti voivan jälleen alkaa. Mutta jo kesällä 1741 puhkesi uusi sota, pikku viha, joka raukoille rajaseuduille oli yhtä tuhoisa kuin isovihakin. Pälkjärvi, Tohmajärvi, Ilomantsi, Kitee ja Kesälahti hävitettiin miltei kokonaan. Tohmajärvellä poltettiin 173 taloa ja asukkaita surmattiin tai vietiin suurin joukoin Venäjälle. Pälkjärven kirkko ryöstettiin ja tehtiin hevostalliksi. Tohmajärven kirkkoherran pappila ja kappalaispappila Peijonniemessä ryöstettiin ja poltettiin. Kirkkoherra Johan Kyander pakeni Rantasalmelle vieden kirkon kalkin, messukasukan, rahat ja kirjat muassaan. (Osa kalleuksista on sillä tiellä. Messukasukka v:lta 1738 on harvinaisen kaunis taideteos silkkibrokaadia ja on käytössä juhlajumalanpalveluksessa.) Äsken suurin uhrauksin hankittu kirkonkello kaivettiin maahan. Ensimmäinen kappalainen Axel Argillander oli hänkin paennut mutta toinen kappalainen Johan Wegelius pelastui puolipukimissa palavasta pappilastaan menetettyään kaiken omaisuutensä, vaimonsa ja lapsensa. Liikuttavia ovat pitäjäläisten kertomukset siitä, mitenkä tämä marttyyripappi ”toimittaaksensa jumalanpalvelusta suksilla kulki ympäri metsiä ja maita, henkensä kaupalla kävi sairaiden luona Herran Pyhää Ehtoollista jakamassa, risti lapsia, hautasi monta sataa vihollisen surmaamaa ja näki usein nälkää”. Niin kauhea oli sodan hävitys, että uusi kirkkoherra Aron Molander tiedustelee Porvoon tuomiokapitulilta, ”miten niiden ruumiiden, ruuminosien, silpoutuneiden jäsenien ja mädäntyneiden jäännösten kanssa on meneteltävä, joita makaa siroiteltuna metsiin, kankaille ja soille.” Tuomiokapituli velvoittaa kunkin keräämään ne omalta maaltaan ja tuomaan hautuumaalle. Onneksi saatiin vuosina 1744 ja 1745 erittäin hyvä vuodentulo, niin että jälleen päästiin elämän alkuun.

Yksi tarve oli pitäjäläisillä muita polttavampi. Kirkko oli kauheiden sotien aikana turmeltunut siihen määrin, että jumalanpalvelusten pito siinä voi käydä hengenvaaralliseksi. Pitäjäläiset vakuuttivat, että mielellään olisivat omin varoin rakentaneet itselleen kirkon ja kellotapulin, mutta eivät vihollisen hävityksestä perin köyhtyneinä siihen kyenneet. Kuningas myönsi kaksi kollehtia kirkon rakentamiseksi, pitäjäläiset ajoivat lahjaksi paikalle hirsiä, rahalahjojakin kertyi, ja huhtikuussa 1756 vihittiin vielä nykyäänkin käytännössä oleva kirkko armollisella luvalla kruunuprinssi Kustaan (Kustaa III) nimikirkoksi ”todistukseksi heidän lakkaamattomasta kunnioituksestaan ja rakkaudestaan, jota he pyhästi tuntevat”. Pappilakin rakennettiin, mutta se oli nyt pieni ja molemmista kamareista puuttui uuni, niin että käytännössä lie oleskeltu etupäässä keittiössä.

Karjalan kuninkaan aika

Tohmajärven historian loistokausi on 18:nnen vuosisadan loppupuolisko, aika, jolloin Jouhkolan kuuluisa hovi Tohmajärven rannalla oli mahtavan ”Karjalan kuninkaan” Gabriel Walleniuksen ”hallituskaupunkina”. Tämän voimakkaan ja määrätietoisen henkilön ympärille ryhmittyy kaikki kehitys. On mahdotonta käydä tässä lähemmin esittelemään hänen elämäntyötään. Sehän tuleekin vietettävän juhlan yhteydessä monipuolisesti esitettäväksi. Pohjois-Karjala saa kiittää häntä maanteistään, postikonttoristaan, ensimmäisestä lääkäristä, verojen järjestämisestä, mutta varsinkin järvenlaskujen ja suurten taloudellisten yritysten toimeenpanemisesta. Hyvänä harrastustoverina oli hänellä huomattava ”hyödyn aikakauden” pappismies, Tohmajärven kirkkoherra Samuel Norrgren (Kettunen-Alopaeus-sukua), Kustaa III:n Venäjän sodan aikana järjestettiin vapaaehtoisia puolustusjoukkoja, ja Jouhkolassa ja pappilassa majaili silloin säännöllistä sotaväkeä, ompa kirkkotien varrella tältä ajalta vallitkin. Sillä kertaa Tohmajärvi säästyi sodan kauhuilta, vaikka nälkä ja kurjuus muuten oli suuri. Sen sijaan v. 1808-09 sodan aikana ruhtinas Dolgoruki majaili joukkoineen Kemiessä, jossa pidettiin pitkähkön aikaa venäläisiä joukkoja vartioimassa Savonlinnan, Sortavalan, Joensuun ja Ilomantsin teiden yhtymäkohtaa. Porthanin rinteen kuuluisat vallit todistavat vieläkin näistä ajoista ja taisteluista.

”Kuningas” yhdessä pitäjäläisten kanssa toimitti kirkkomaalari Mikael Toppeliuksen koristamaan Kustaan kirkkoa maalauksillaan. V. 1783-84 mestari koristikin kirkon tavalla, joka virallisenkin arvostelun mukaan kohotti kuninkaallisen nimikirkon Karjalan kauneimmaksi pyhätöksi. Toppeliuksen saarnatuoli apostolikuvineen on nyt Kansallismuseossa Helsingissä, kuoripalkin ja seinien koristeet ovat vuosisadan puolivälistä olleet kalkilla peitetyt ja nyt v. 1910 aloitetun korjauksen jälkeen ovat lisäksi laudoituksen alla. Alttaritaulu sen sijaan on äskettäin jälleen asetettu entiselle paikalleen.

V. 1792 valmistui uusi, upeaan herraskartanotyyliin rakennettu pappila, jonka sali oli kolmattakymmentä kyynärää pitkä ja toistakymmentä leveä. Sitä uudistamalla viime vuosisadan puolivälissä syntyi nykyinen pappila, joka samoin kuin upea edeltäjänsä oli vuosikymmeniä keskuspaikka, jossa yhtyi kaikki, mitä Sortavalan ja Joensuun välillä oli hienoa ja huvinhaluista.

Karjalaisia herraskartanoita

Tohmajärven vanhoista herraskartanoista huomattavin oli Jouhkola, jonka ”Karjalan kuningas” perusti, kuten kallioon hakattu kirjoitus todistaa, 1764 ja joka paloi 1907. Elämässä siinä noudatettiin ”kuninkaallisena” aikana todellakin hovimaisia tapoja. Siinä vieraili 1819 keisari Aleksanteri I, sieltä on alkuisin ”kuninkaan” pojanpojan, kaartinvänrikki Kasten Walleniuksen ja Marie Ramsayn traagillinen rakkaustarina, josta kansan muistietokin yhä kertoo. Sieltä on ”Karjalan kuninkaan” rehevästä sukupuusta lähtenyt loistava sarja oppineita ja korkeita hallintovirkamiehiä, m.m. 8 senaattoria, hovioikeuden presidenttejä y.m. Kaikkiaan viisi aatelissukua kuuluu tähän sukupuuhun, mm. Wallenius, aateloituna Wallensköld, Molander, aateloituna Nordheim, Walleen ja Antell.

Naispuolta Wallenius-sukuun sekoittunut on Steniusten hallintovirkamies- ja soturisuku, jonka sukukartano Oravaara Tohmajärven rannassa on yhä suvun hallussa ja rakastavien käsien vaalimana uskollisesti säilyttää kalliita sukutraditsionejaan.

Lähellä Jouhkolaa, idyllisessä ymäristössä oli Järnefeltien virkamies- ja taiteilijasuvun kaunis kartano Everilä, jonka traaginen palo yhä on elävänä kansan muistossa. Tämä suku oli erikoisen lähellä kansaa ymmärtäen sitä ja harrastaen sen taloudellista ja henkistä edistystä. Pitäjän kansakoulujen historiassa Järnefelteillä on ensimmäinen sija. Vapaaehtoista tietä, kokoamalla ymäristön kansaa suuremmoisiin ompeluseuroihin, hankittiin tarpeelliset varat. Kartanon suuremmoisesta puutarhasta kerrotaan ihastuksella, ja Järnefelt-nimi on yhä yleisesti rakastettu Tohmajärvellä. Sen vuoksi hovikapallimestari Armas Järnefelt on juhlien pääteoksen sävletäjä, ja Tohmajärven kirkonkellot tulevat uudistettuina soimaan Järnefeltin ”Sunnuntain” loppusäettä.

Entisen Tohmajärven pitäjän aluella on Värtsilän kartano, pitäjän taloudellisen elämän merkkimiehen ja Värtsilän tehtaan perustajan N. L. Arppen koti. Duncan-Fieandt-soturisuvun kartano Alahovi Pälkjärvellä on säilyttänyt arvokkaan kirjaston, muotokuva-ja astiakokoelman. Pitkä rivi kenraaleita isovihan ajoista asti tervehtii saliin astujaa. Kartanossa on myös Aleksanteri I:n vierailunuone.

Tohmajärveläisiä sukuja.

Tohmajärvellä on pikkuviljelijöitä ja torppareita, joittenka nimi ja ulkomuoto todistaa suvun aikoinaan toimittaneen toisenlaista elämänkutsumusta. Sellaisia ovat m.m. Wegeliukset, Gerlanderit, Mäklinit y.m. Ompa eräs kreivi tavallisena torpparina. Useimmat näistä suvustan huonontuneista ovat entisten pappien tai kartanovoutien jälkeläisiä. Ensimmäisen kappalaisen Tollianderin suku kuoli sukupuuttoon äskettäin.

Viime ja tämän vuosisadan kirkkoherroista ja huomattavista sielunpaimenista mainittakoon ”Karjalan kuninkaan” poika Petter Wallenius, tri Andelin, rovasti A. F. Hahl, tri J. A Cederberg ja rovasti T.G. Warén. Tri Cederbergin poika, prof. A.R. Cederberg, on kirjoittanut seurakunnan historian.

Tohmajärvellä on suorittanut huomattavan päivätyön moni laaja talonpoikaissuku, joista toisilla on ollut tai on hallussaan kokonaisia kyliä. Mainittakoon vain Haaraset, Hakuliset, Simoset, Varoset ja Voutilaiset. Toisilla tällaisillakin suvuilla on mielenkiintoiset historiansa. Sormusten suvun tarina, talonpoikaispäällikkö Yrjö Sormunen ja Irja Sormunen, ”Hovin Inkeri”, ovat hyvin tunnetut m.m. monien romaanien ja Eino Leinon Simo Hurtta-runoelman ja näytelmän kautta. Tietäväisten nimeltäänkin kuvaavassa suvussa on piispallista verta. Siitä suvusta oli kirjailija Maiju Lassila.

Seurakunnan nykyinen tila.

Nykyisen Tohmajärvi on vain kalpea muisto entisestä ja on aikoja menettänyt edelläkävijäasemansa maakunnassa. Entiset sivistyssuvut ovat muuttaneet pois tai menettäneet elinvoimansa, ja uudet muuttaneet suvut eivät ole voineet eivätkä tahtoneetkaan ottaa kantaakseen entisten jättämää perintöä kansansivistyksen vaalijoina. Entinen läheinen ja hedelmöittävä suhde kansaan on poissa ja sukujen oma sivistys ja vaikutus on taantunut. Monet tehtaat ovat vaikuttaneet turmiollisesti pienviljelijä- ja työläisluokkaan hävittäen kiintymyksen kotiturpeeseen. Kunnan asiain huono hoito ja kunnan rahapula ovat kauan aikaa olleet yleisenä puheenaiheena. Kirkollinenkin elämä on ollut taannuksissa, pyhäkoulutyö heikkoa, nuorisotyötä ja ompeluseuroja ei ollenkaan, kirkonkäyntikin vähäistä. Paremman ajan kaipaus on kuitenkin elänyt pienissä piireissä, ja ainakin kunnallisella alalla on pahin aika sivuutettu, vaikka kaiken särjettyä ei voidakaan kädenkäänteessä jälleen rakentaa. Kirkollisellakin alalla on monta ilahduttavaa merkkiä näkyvissä ja seurakuntajuhla-ajatus on koonnut yhteen kaikki, jotka todella toivovat paremman ajan vielä koittavan vanhalle sivistysseudulle. Jättäköön seurakuntajuhla paikkakuntalaisille sen varmuuden, että uusi Tohmajärvi voidaan rakentaa vain isien työn ja uskon koetellulle pohjalle ja vain iäisten voimien avulla. Siinä hengessä kirjoitti Tohmajärven kirkkoherra Aron Molander pikkuvihan jälkeen 1744: ”Tänä vuonna, Jumalan kiitos, rauha maassa ja hyvä vuodentulo. Jumala varjelkoon meitä sairaudelta, sodalta, tappavalta nälältä ja kalliilta ajoilta armollisesti eteenkin päin.”

Eino Sormunen

 

*****************************************

Värtsi verkkolehti, Eira Varonen