Lentsu

Minä olen kasvanut isossa lapsikatraassa, poikalaumassa suurimman osan lapsuusajasta. Varhaisimmat lapsuusvuodet, ennen kouluun menoa, kuluivat enimmäkseen omassa pihassa, muita lapsia tavattiin vain kun kylässä käytiin tuttavaperheitten kesken. Minun vanhemmat olivat muuttaneet tähän meidän kotikylään muualta, siksi kai meidän vanhempien tuttavaperheetkin olivat muualta muuttaneita, työn kautta tutuksi tulleita. Ei ollut tapana päivittäin joka päivä naapureissa juosta.

Mutta yksi tyttökaveri minulla oli jo ennen kouluikää. Leena, Lentsu. Leenan mummu ja pappa asuivat meidän kotimme naapurissa. Leenan mummu oli yksi niitä maailman ihania mummuja, ihminen, jolla oli iso sydän, mummu, joka tykö sai mennä milloin halusi, joka aina osasi hymyssä suin kuunnella meidän pientenkin tärkeät asiat. Ja mummu vielä osasi askarrella vaikka minkä eläimen pahvin palasta tai kangastilkusta!

Leenan piti muuttaa mummun ja papan luo asumaan joksikin aikaa, kun hänen äitinsä joutui sairaalaan pitemmäksi aikaa. Se tapahtui juuri silloin, kun aloitimme kansakoulun. Itse en muista ensimmäisestä koulupäivästä muuta kuin sen, että Leenan täti, Sirkka, saatteli Leenaa kouluun, minä kai pääsin siinä siivellä. Muistini mukaan, ei minua kukaan ollut sinne viemässä.

Meitä oli sinä vuonna 20 eka-luokkalaista, me Leenan kanssa istuttiin vierekkäin kahden istuttavassa pulpetissa. Siitä se alkoi aapisen tavaaminen. Opettajan nimi oli Raili.

Vieläkin, kun tavataan, muistellaan kouluaikoja. Muistan, että opin aapisen avulla aika helposti lukemaan ihan itsekseni kotona johonkin kirjaimeen asti. Mutta S-kirjain kun tuli eteen, siinä olikin jo sitten ”tenkka po”. Meni aikaa sen selvittämiseen. Leena muistelee, että oli kateellinen minulle, kun sain opettajalta virsikirjan jo ennen joulua, kun olin oppinut lukemaan. Hän ei ollut saanut, kun virsikirjat kuulemma jaettiin sitä mukaa, kun osasi lukea. Leenan mielipahaa lievittääkseen Leenan mummu osti itse Leenalle virsikirjan, sille ei Raili-opettaja voinut sitten mitään! Ei sitä voinut poiskaan ottaa, sehän oli Leenan oma.

Raili-opettaja asui lähellä koulua yhden omakotitalon yläkerrassa. Kerran saimme päähämme lähteä kylästelemään opettajan luokse. Mentiin reippaasti sisälle asti. Opettaja yksin siellä oli, jotenkin meillä meni sisu kaulaan ja melkein saman tien ryntäsimme pois Kymmeniä vuosia tuon jälkeen Leenan mummu sanoi minulle, että sieltä tultua Leena oli todennut, että ”ei kai se kihiloissa ole, yksin siellä makasi”.

Ainakin kerran minä seisoin nurkassa jo eka luokalla. Olin vahaliidulla värittänyt kynnet punaiseksi. Ja vielä tinkasin opettajalle, että ”en oo teheny mittään, mulla on luonnostaan tämmöset”. En muista Leenan rötöksiä, mutta muistaa hänkin itsestään jotakin samantapaista. Leena muistelee, että kiroileminenhan oli tietenkin kovasti kiellettyä koulussa. Yhtenä päivänä välitunnilla ollessamme, äitini ja Heikki-veljeni olivat kylätiellä kauppaan menossa, tästä ilahtuneena, Leena heitä moikkaamaan, kiljaisi Heikille, jotta ”Hei Heippaska”. Minä, liero, juorukello, olin sitten kuulemma juorunnut opettajalle, että Leena kirosi, sanoi, että ”paska”. Enhän minä tietysti muista, että olisin juorukelloksi ruvennut.. Enkä muista, että Leenalle olisi tästä sanktioita tullut.

Leenan kanssa porukassa koulua käytiin ainakin kaksi ensimmäistä luokkaa. Muutenkin oltiin yhdessä ”aina”. Meillä oli pikku-metsikössä laulukivikin. Iso kivi, jonka päälle kiipesimme laulamaan.

Leenalla oli semmoisia tavaroita, mitä meillä ei ollut. Kuten polkupyörä. Sen olivat Leena enot luultavasti koonneet muutamasta entisistä, tai se oli muuten vaan erikoinen. Mutta ihana ja tarpeellinen värkki.

Minulla ei semmoista ollut, mutta sain minäkin sillä opetella ajamaan. Jossain vaiheessa siitä meni runko poikki, näin sanoivat. En muista, että se olisi meidän ajotahtia haitannut. Lisäksi Leenalle olivat enot laittaneet pihalle verkkokeinun. Oli sekin kyllä upea! Nykyisin sitä varmasti sanottaisiin riippukeinuksi, mutta tämä Leenan keinu oli rautaa. Olisiko ollut tehty hetekan pohjasta?

Leena pappa piti tärkeänä, että illalla mentiin ajoissa pirttiin, radiosta kuunneltiin iltahartaus ja sitten nukkumaan. Meillä suurperheen porukoilla ei samanlaista sääntöä ollut. Leena muistelee, että oli katkerasti kateellinen, kun me koko penskakatras kiivettiin illalla katolle katsomaan kun tekokuu, sputnikki, kulki taivaalla, niin pappa ilmestyi rappusille ja komensi Leenan sisälle. ”Ovi mennee kiinni kohta”. Voi surku, me naapurin penskat vaan katolla istuttiin ihmettelemässä suuren maailman asioita.

Aikanaan Leena muutti takaisin kotiinsa, mutta tuli usein lomien aikana mummunsa luo. Vuosia kului, mutta yhteys meillä ei koskaan kokonaan katkennut. Tänäänkin on sähköposti kulkenut.

Mukavaa, että on kaveri, jonka kanssa ei tarvitse asioita vääntää rautalangasta, kun jo pentuna on valettu perusta, siihen on hyvä rakentaa. Vieläkin.

Tuula T

Share

7 comments for “Lentsu

  1. jore
    28.5.2018 at 10:10

    Jo vain Tuula väsäsi hienon kunnianosoituksen kaveruudelle.On se lahja kun kaveruus säilyy kakarasta päätyyn saakka👍

  2. Esko Tarvainen
    28.5.2018 at 19:10

    Veikko Huovisen Lentsu on lukemisen arvoinen.

  3. Irene peuhkurinen
    29.5.2018 at 8:12

    Hieno tafina lapsuudesta! Sitä lukiessa tuli vertailtua omia lapsuudenkokemuksia. Kiinnostaisikohan ketään?

  4. Irene peuhkurinen
    29.5.2018 at 8:14

    Kuusi joutsenta purjehtii parhaillaan järvellä. Siemenet kylvetty. Nyt odotellaan sitten sadetta.

  5. Leo Hukka
    31.5.2018 at 18:06

    Kivasti kerroit Lentsu noista lapsuuden ystävän kanssa vietetyistä vuosista.

    Irene Peuhkurinen,
    Kyllä kiinnostaa lukijota, reilusti vaan. Itsekin kirjoitin lapsuusvuosistani Värtsilässä. Oli semmonen pieni sisäinen paine kirjoittaa lukijoille joista suurin osa mielessään mieltää ne maisemat ja ihmiset jotka ovat jo poismenneet tästä ajasta.

  6. Alpoaatos
    31.5.2018 at 20:24

    Kyllä tuli hyvä mieli tuota Lentsun tarinaa lukiessa. Siinä lapsuusaikainen ystävyys on säilynyt tänne asti. Se on ihailtavaa. Tuollaista lukiessa tulee mietittyä omia ystäviä. Onkohan heitä jos yrittäisi vaikka soittaa.. Eipä löydy numeroa luettelosta tai löytyy liiankin monta samannimistä. Turha yrittää etsiäkään. Pitää mennä Värtsiläpäiville, jos vaikka joku unohtunut tuttavuus pukkaisi kylkeen ja kysyisi ”ootsie se..”

  7. Esko Tarvainen
    5.6.2018 at 19:49

    Minulla nilkka vähän vaivaa se on harmi moneella kevään kulkijalla, kun niveelii kolottelloo. Kipuun tottuu jos se suatilla on kulukijan. Parasta on katsoa reippaana kesää kohden ja iloita asioista jotka eteen tulevat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *