Mielikuvatoimintaa

Nytpä ihan pikkuisen postiasiaa. Nykypäivänä ei enää kirjoitella juurikaan esim. postikortteja tai kirjeitä
(joita ennen breiviksi kutsuttiin).

Se on tuo kätevä kännykkä, joka hoitaa kaikenlaisen yhteydenpidon helpommin. Aikoinaan, kauan sitten, tyttö odotti poikaystävältä kirjettä, niin kuin minä, kun poikaystävä oli armeijan leivissä. Nyt, kun on aikaa, on ollut ihanaa lukea ”sotapojan” kirjeitä tyttöystävälleen. Itse olin kova tyttö kirjeitä kirjoittamaan, myös tyttöystävilleni, oltiinhan sodan jälkeen hajottu ”maailman tuulin”. Poikaystävälleni pisin kirjoittamani kirje oli seitsemän arkkia pitkä. Inttikaverit olivat tuumanneet että ”johan on propagandaa!”

Eipä silti, tyttöystävilleni kirjoitin myös pitkiä kirjeitä, kun ei ollut vielä puhelimiakaan sodan jälkeen. Poikia on kuljetettu monessa paikassa, muun muassa Miehikkälässä, Kouvolassa, Lahdessa, Utissa, Riihimäellä. Kaikista tärkein pyyntö kotipakettiin äidille on ollut voi! Mitäs Pekka Puska siihen sanoisi? Kulttuuristakin oli yritetty pitää huolta: Kouvolassa oli järjestetty sadoille pojille kirjoituskilpailu. Palkintoina kotilomat kolmelle.

Tässä jatkeeksi voittanut Aken kirjoitus, yksi niistä kolmesta.

Jaksamista lukemiseen,
Hilkka Partanen

 

 

Mielikuvatoimintaa.

Sanotaan: ”Ei Luojakaan kiellä suurista ajatuksista”. Siis annan mielikuvitukseni lentää.

Kotiloma, se on näin asevelvollisuusajan alkupuolella ”kaunis unikuva”. Unikuva siksi, että sitä on todellisuudessa melkein mahdotonta saada, jota vastoin unissa se usein kummittelee. ”Jospa saisin vaikka seitsemän vuorokautta kotilomaan niin …” näin ajatukset askartelevat usein, ainakin iltaisin.

On tapahtunut ihme! Olen saanut kotiloman! Olen parhaillaan junassa matkalla kotiin. En ole kirjoittanut sinne mitään tulostani. On jännittävää, miten yllätetyksi vanhempani tulevat, mutta vielä miellyttävämpää on ajatella ”häntä” ja … no niin!

Juna matelee kiduttavan hitaasti eteenpäin, eikö se koskaan pääse perille? – Vihdoinkin! olen kotiasemalla! Kaikki on tuttua ja paikallaan, näen monta tuttua. ”Terve, terve!”, ”Lomalle”, ”Seitsemän vuorokautta”, ”Hyvinhän se on mennyt”, vastailen sieltä täältä heitettyihin kysymyksiin ja tervehdyksiin ja painelen noin sadan metrin päässä olevaan kotiini, jäämättä sen kummemmin keskusteluihin kenenkään kanssa.

Olen kotini portailla. Tartun oven vetimeen jännittyneenä, onnistuuko yllätykseni. Aukaisen oven, äitini syöksyy vastaan sulkien poikansa syliinsä. Isäkin on paikalla puristaen sydämellisesti kättäni. Pian joudun ristikuulusteluun kaikista mahdollisista asioista, mutten voi oikein keskittyä, sillä on vielä näkemättä eräs ”Hän”. Tiedän missä hän on toimessaan, maa polttaa jalkojeni alla. Minun on päästävä hänen luokseen sopimaan illasta, tästä ja sitten vielä monesta illasta, onhan minulla viikko aikaa. Vanhempani huomaavat rauhattomuuteni ja sallivat minun poistua. He tietävät mikä on pojalla mielessä. Suuntaan askeleeni ”Hänen” luokseen. Meidät erottaa enää ainoastaan yksi ovi. Tahdon taaskin yllättää, tartun oven vetimeen, vetäisen…

”Herätys!” Herään harmaaseen todellisuuteen. Loma, se oli sittenkin vain unta ja katkesi juuri hetkellä, jota kaikkein vähimmän toivoin. Tekisi mieleni hieman kolhaista tuota tunteetonta päivystäjää. Mutta se tietäisi ”henkselitöntä” vp:tä ja kotiloman tyssääntymistä jonnekin -ikuisuuteen.

Aarre Partanen

 

 

 

 

Porissa 17.9.1944, Ake oikealla. Komennus rintamalle lähtöön olisi tullut viikon kuluttua. Onneksi tuli rauha!  (Erikoisen näköiset asepuvut pojilla yllään. Lieneekö nimeä?)

 

 

Share

5 comments for “Mielikuvatoimintaa

  1. Irene peuhkurinen
    20.6.2018 at 10:19

    Olihan mkava uni. Olisi saanut olla onnellinen loppu.
    Itse en juuri koskaan nä unia, tai ainakaan aamlla en muista nähneeni. Sen harvan keran kun näen, olen aina eksyksissä tai myöhässä jostain. Erään kerran olin menossa tenttiin ja isuin vahtimestarin luona kahvilla koko tenttiajan, vaikka olin mennyt vain kysymään, missä tenttisali sijaitsi.

  2. Alpoaatos
    20.6.2018 at 13:09

    Voi ei.. untako se olikin. Minä jo aloin niin samaistua pojan junamatkaan ja kotona tunnelman tiivistymiseen niin että omakin pulssi kiihtyi kaiken aikaa… Ja sitten tuo pahuksen päivystäjä tuli ja herätti.

    Hyvä kirjoitus Akelta, kiitokset sinne Tuon ilmaisiin. Kiitokset myös Hilkalle. Kiva näitä on lukea ja katsella kuvia.

    Tuo asepukumalli on aika erikoinen. Näyttäisi sarkapuvulta. Mikä lie pukukoodi.

  3. Jore
    20.6.2018 at 20:55

    Kiitos Hilkka,nämä sun tarinasi Wanhaan Wärtsilän liittyen tai sitä sivuten ovat niin upeita etten oikein löydä sanoja😊

    Oletko ajatellut laittaa näitä tarinoita yksiin kansiin?

  4. 24.6.2018 at 20:13

    Sotapoikien asut voivat olla mallia 27 ruskea sarkapuku, siihen kuului suorat housut. Mallia 36 oli pussihousuin että suorin housuin enen viime sotia.

  5. Esko Tarvainen
    28.6.2018 at 18:26

    Minulla on ilo olla tyttäreni pojan 8v kanssa tämä alkukesä. Poika on Helsingissä kasvanut. Olen opettanut hänelle: puuntaimien istitusta, kalastusta, kanotti melontaa, soutamista, mönkijällä ajoa, ajoa tunturi super sportilla, ajoa honda monkeyllä, raivaussahan käyttöä, reppupuhallinkin on tullut tutuksi. Opetin myös miten vanha taksiauto, traktori ja ruohoa leikkaavat koneet käynnistetään. Opetin myös puukon, pokasahan, viikatteen, kuorinta raudan ja halkaisu kirveen käytön esimerkkiä näyttäen. Jos jotakin jäi hänelle mieleen perintö tietona on se positiivistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *