Värtsilän matka 13-14.08.2006

Tänä kesänä tekemämme toisen Värtsilä – Sortavala –matkan aamu oli sään suhteen tavanomaisen leppoisa. Edellisestä matkastamme oli aikaa reilut kolme viikkoa-. Tällä kertaa ryhmässä oli ainoastaan 22 henkeä, koska ennakkoon ilmoittautuneista viisi henkilöä joutui peruuttamaan matkansa syystä tai toisesta.

Liikkeelle startattiin klo 7.00 aamulla. Tuntui hieman oudolta, kun kaupungista lähdettäessä ei alkuun ollut kuin muutama henkilö kyydissä. Rajalle päästyä olivat kuitenkin kaikki 22 matkalaista mukana. Autosäföörinämme toimi tällä kertaa Hannu Tirronen, miellyttävä, varma ja avulias herrasmies. Tietenkin kyyti oli tasaisen vakaata, ei moitteen sijaa.

Tulomatkalla selvisi sellainen hauska juttu, meitä molempia koskeva, että Hannu Tirronen oli aloittanut aikanaan työelämänsä Osl Oma-Avun tsupparina, myöhemmin automiehenä, palvellen samaa Osuusliikettä, jota itsekin palvelin. ”Ilmankos oot niin tutun näköinen, mietin missähän on tavattu”, sanoi hän.

Rajamuodollisuuksista ihme kyllä selvisimme mennen tullen joustavasti, ei tarvinnut kauan odottaa. Tälläkin kertaa oli mukana ensikertalaisia rajanylittäjiä, joten ihmettelemistä heillä riitti. Öljymäelle suunnattiin ensiksi niin kuin aina ennenkin. Siellä kahviteltua lähdettiin ajelemaan kohti Värtsilän kylän keskustaa.

”On se vain niin, että käytpä siellä kylällä vaikka kuinka monta kertaa (meilläkin jo yli 20), niin aina se vain jaksaa järkyttää, minkälaisissa oloissa suurin osa ihmisistä tulee toimeen. Pakko heidän lienee sopeutua!” Tehtaan konttorin pihalla pysähdyttiin ja siitä jalkauduttiin kohti Kisapirttiä. Muutamaan vuoteen emme mekään olleet siellä käyneet ja näky oli todella järkyttävä. Seinät olivat enää pystyssä, ikkunat ja oviaukot ammottivat tyhjyyttään. Sisällä joka paikka täynnä kaikenlaista roinaa, uskomaton näky! Ihmetyttää vieläkin, ovatko täysjärkiset ihmiset saaneet sellaista jälkeä aikaiseksi. Pahaa mieltä tuli rutkasti matkaevääksi siltä kulmalta. Kisapirtille vievä siltakin oli edelleen ainakin linja-autolla ajokelvottomassa kunnossa.

Matka jatkui kohti kylän keskustaa. Entisen kirkon mäelle ja paikalle oli rakennettu uusi ortodoksinen kirkko. Se näytti edelleen uudelta, puhtaalta ja kauniilta. Ajeltiin hiljalleen kohden kansakoulun mäkeä. Luonto yritti paikata surkeaa yleisnäkymää, hoitamatonta katua, taloja, pihoja ja hökkeleitä. Entinen työpaikkani, Osuusliikkeen rakennus ja sen leipomo-osa Notkolla, ammotti tyhjyyttään. Kolme vuotta sitten rakennuksessa oli elämää ja kertoivat siinä alkavan remontin. Että silleen! Kylänpäässä ennen raja-aitaa käännyttiin takaisinpäin. Ns. Ilomantsin tienhaarassa läksi osa kävelemään kohti Karinjokea ja Karintaustaa. Karvolanmäelle oli, ihme kyllä, rakennettu uusia rakennuksia. Parhaillaan työn alla näytti olleen pari hirsimökkiä, joista toinen tätini talon paikalle ja toinen siihen viereen. Kaksi miestä oli hirsien veistopuuhissa ja kirveen ja vasaran naputus kuului myös muualtakin. Vaikutti olevan ”rakennusbuumi” meneillään. Uimareita ei näkynyt Kopolan rannassa tälläkään kerralla. Vesi oli kyllä Karinjoessa kovin matalalla.

Matkamme jatkui sitten Jänisjärvelle ja siellä näkyi jo uimareitakin. Venäläisten pioneerileirillä ei näkynyt elämää eikä liikettä. Sen sijaan tien varteen oli kohonnut pari uutta lomakeskusta. Toisen rakennukset oli maalattu sinisiksi. Hyvän näköiset laiturit järven rannassa. Kaikki uusia ja siistejä. Eräkeskuksella, jonka tiloissa on tullut pari kertaa yövyttyäkin, joimme kahvit ennen kuin matka jatkui. Paluumatkalla poikkesimme vielä hautausmaalla. Vielä pystyssä olevat suomalaisten hautamuistomerkit olivat saaneet olla rauhassa. Venäläisten värikkäät haudat muovikukkineen herättivät ihmetystä.

Matka eteni kohti Sortavalaa. Teimme pienen ylimääräisen koukkauksen Ruskealan Marmorilouhokselle. Tie sinne on kapea, mutkainen ja erittäin töyssyinen. Toivottavasti louhoksen matkailuyrittäjä saa sen ensi kesäksi kunnostettua. Kun kyseessä oli sunnuntaipäivä, oli louhoksella autoja ja väkeä yllättävän runsaasti. Sattui kivasti, että kanjonin kuilussa oli laitesukeltajia, liekö ollut peräti jotkut kilpailut. Jännää sitä oli katsella, kun ilmakuplat vain tulivat pintaan. Sortavalan Piipunpihassa olimme klo 17 jälkeen. Ruokailu oli varattu klo 18 ja se maistui matkan päälle hyvin. Ilta kului rattoisesti seurustelun merkeissä.

Aamupalan jälkeen vajaata kymmenen seurueestamme läksi kantosiipialuksella tutustumaan Valamoon. Me muut lähdettiin kaupunkikierrokselle. Tälläkin kertaa opas oli hyvä, nuori nainen, joka tiesi asiansa. Kaupungin kiertoajelun jälkeen reittimme suuntautui vielä Winterin huvilalle, noin 8 km kaupungin ulkopuolelle. Itse huvila on edelleen korjauksen alla, vain Luoja tietää koska tulee valmiiksi. Osa porukastamme kulki erillisenä ryhmänä jäljempänä. Silloin ”tellinkien” välistä tuli mies, joka kaksin käsin viittoili tulemaan mukaansa huvilan sisään. Siellä sain kalpean aavistuksen siitä, minkälainen huvila on ollut sisätiloiltaan. Parkettilattiat ja kaakeliuunit olivat paikallaan. Löytyi pieni museohuone jonka vitriineissä oli pieniä esineitä ja seinillä valokuvia. Parissa huoneessa oli maalaustyöt meneillään. Aivan komealla paikalla Laatokan kallioisella rannalla tämä upea huvilarakennus sijaitsee. Siitä sai huikean näkymän katsoessa yläkerran suurista ikkunoista Laatokalle. Mies saatteli meidät kohteliaasti takaisin ulos, koppasi minut syliinsä ja puristi niin, että meinasi karata ”ilimat pihalle” ja vielä päätteeksi antoi pari märkää pusua molemmille poskille. Piti vaivihkaa hieman kuivailla.

Palattiin takaisin kaupunkiin, kierreltiin torilla ja kaupoissa tehden pikkuostoksia. Valamon matkalaisetkin olivat saapuneet takaisin. Ennen kotiinlähtöä syötiin Piipunpihassa yhteinen lounas. Joillakin kalaruuan valinneilla oli valittamista kalan maun suhteen, oliko vanhaa vai ei. Pihvi olisi ollut varmempi vaihtoehto. Lounaan hintakaan ei pitänyt yhtä illalla sovitun hinnan kanssa, mutta siitäkin päästiin sopimukseen. Molemmat jutut sattuivat ensi kertaa Piipunpihassa.

Kotimatka sujui ongelmitta. Pistäydyttiin ”tyttöjen” kaupassa, Öljymäellä ja Tax-freessakin. Taisi jokainen matkalainen löytää jotakin kotiin tuotavaa. Hyvillä mielin ylitimme kuitenkin rajan koti-Suomeen, muuttuihan näkymät kuin taikaiskusta taas kerran.

Saas nähdä, vieläkö ensi kesänä on tälle ”vakiomatkalle” mukaan lähtijöitä. Yllättää kyllä, muutamia kyselyitä on jo tullut. Tavataanko vielä ja ketä, jää nähtäväksi. Vielä kerran, lämpimät kiitokset ja hyvän syksyn ja talven toivotukset kaikille tämän kesän matkoilla mukana olleille!

 

Hilkka Partanen

 

Jk. Serkkuni Eila Vänttinen soitti Helsingistä muutama viikko sitten. Eila on isäni vanhemman veljen tytär ja muutaman vuoden minua vanhempi. Koulutukseltaan varatuomari ja teki työelämänsä ulkoministeriössä. Heidän kotinsa oli Sortavalassa, jossa meidänkin perheemme vieraili silloin tällöin. Kerroin Eilalle, että kävimme Sortavalassa ja Winterin huvilalla kaksi kertaa melkein peräkkäin. ”Mutta eihän se ole Winterin huvila, vaan apteekkari Turkaman (Durckman)”, sanoi Eila. Ehdin ajatella, että nyt tyttö höpisee omiaan. Selvisi kuitenkin, että apteekkari Winter oli tehnyt konkurssin ja tämä Turkama oli sen paikan ostanut. Eila kertoi viettäneensä paljon aikaa huvilalla koulutoverinsa kanssa, kesällä uiden ja talvella hiihdellen. Näin ne asiat selviävät. Pieni on maailma!

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *