Tiilenpäitä lukemaan ennen vanhaan

 

Vankeinhoitoa 50 vuotta sitten

Tänä vuonna on monissa yhteyksissä palattu ja palataan edelleen viidenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Niinpä minäkin haluaisin kertoa teille, kuinka silloin ennen vanhaan jouduttiin ja miksi jouduttiin syytettyjen penkille ja tiilenpäitä lukemaan. Näkökulma on tietysti omasta pienestä ja kapeasta sektorista katsottuna.

Isäni Yrjö Vänttinen oli silloin Värtsilän Rautatehtaan palveluksessa, niin kuin moni muukin työikäinen Värtsilässä. Reilut 1000 henkeä kun ansaitsi elantonsa mainitussa tuotantolaitoksessa. Värtsilässä oli myös vankiputka, johon haettiin vanginvartijaa. Siihen aikaan nimismiehenä toimi Veli Ruuth, tiukka lainvalvoja. Isäni meni hänen luokseen haastatteluun ja uusi lisävirka aukesi siltä istumalta. Talossa, johon muutimme asumaan, oli vanginvartijalle huone ja keittiö, eteisen toisella puolella neljä putkaa ja yläkerrassa tutkintahuone, jossa kuulustelut, valokuvaukset, sormenjälkien otot yms. virallinen puoli tapahtui. Äitini toimenkuvaan kuului vangittujen ruokkiminen. Niinpä talossa oli leivän menekki melkoinen, kun raavas mies saattoi puraista leivän yhdellä syöntikerralla. Eipä ollut ihme, kun leipätaikina kohosi kahteenkin kertaan samaan päivänä. Minä puolestani sain toimia juoksutyttönä silloin, kun talon omat tarjoukset eivät riittäneet isompisyömäisille. Pinkaisin lähipuotiin, josta täydennykseksi löytyi mm. jätkänmakkaraa ja silliäkin tarpeen mukaan.

Aivan oma lukunsa suomalaisessa alkoholipolitiikassa on aikanaan ollut vuonan 1921 voimaan tullut ja vuoteen 1932 kestänyt kieltolaki. Silloin oli ”ehdottomasti kiellettyä viinan valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus ja varastossa pito”. Se oli ”sallittua ainoastaan lääkinnällisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin”, kertoo eräs tietokirja. kas, siinäpä pulmaa kerrakseen ”iloliemen” ystäville. Alkoi salakuljettajien voimallinen kausi. Virosta tuotiin pirtua meritse Viipuriin ja sieltä autoilla eteenpäin, josta Värtsiläkin sai oman osansa. Pirtutrokarit vaurastuivat ja tavallinen duunari köyhtyi ostaessaan kallista viinaa. Eikä aina ollut suinkaan varmaa, mitä kanisteri sisälsi. Pirtu saattoi olla vedellä lantrattua tai pahimmassa tapauksessa sisältö oli pelkkää hm. kusta, sanottuna suoraan suomalaisittain. Tohditkos petoksesta, sillä sitähän se oli, mennä poliisille valittamaan!

 

Myös naiset salakuljettajina

Salakuljettajina eivät toimineet ainoastaan miehet, vaan mukana oli myös kauniimman sukupuolen edustajia. Niinpä eräs kaunis nainen matkusti useamman kerran rautateitse Värtsilään. Mukana hänellä oli matkalaukkuja täynnä pirtukanistereita. Kun laukkuja ei voinut viedä asemalle, oli etukäteen sovittu paikasta, mihin laukut heitetään liikkuvasta junasta. Lopulta poliisit saivat vihiä asiasta, kun muuan laukku hajosi ratapenkereelle. Käryhän siinä kävi ja kaunotar tuotiin putkaan upeine turkkeineen ja kultakoruineen. Jostakin syystä hänet kuitenkin laskettiin vapaalle jalalle ennen käräjiä ja aivan kuin tulevan tilanteen aavistaen, hän oli hankkinut ulkomaan passin ja matkalipun Kanadaan. Niinpä kaunotar astui oitis laivaan Helsingin satamassa ja sillä kertaa saivat Värtsilän poliisit kirjaimellisesti nuolla näppejään.

En malta tässä vielä olla kertomatta mielestäni hauskaa Arvi Lonkaisen kertomaa tositarinaa kieltolain ajalta. Läksipä muutama värtsiläläinen nuorimies pääkaupunkiin leveämpää leipää etsimään. Töitä löytyi satamasta koko porukalle. Pojat saivat tietää, että sitä ”miestä väkevämpääkin” olisi laivoista saatavana. Niinpä erään kerran pari poikaa saapasteli ulkolaiseen laivaan, olivat näet kuulleet juuri siitä laivasta saatavan viskiä. Kannella seisoi villapaitainen mies, ja hälle pojat esittivät kohteliaasti asiansa. Pahaksi onneksi samainen herra sattui olemaan laivan kapteeni, joka hirmustui toden totta moisesta röyhkeydestä. Hän vinkkasi sormellaan luokseen rotevan merimiehen sanoen: ”Heitä nämä yli laidan”. Johon merimies: ”Maapoli vai meripooli?” Arvaatte kai, että pojat saivat mahan aluksen jalkoja täyteen aivan niinä aikoina. Oppia ikä kaikki. Ei laivan kapteenin varpaille sovi astua.

Näin kertoilee ystäväni Arvi, jonka isä Matti Lonkainen oli vuosisadan alkupuolella kaksi kautta sos.dem. valtiopäivämiehenä ja jonka poliittinen ura alkoi raittiuspuhujana ja päättyi kuten monen muunkin työväenliikkeen ihmisen, punaisten vankileirillä Hennalassa vuonna 1918.

Kieltolain aikaisia tapahtumia on suomalainen elokuvateollisuuskin aikoinaan käyttänyt hyväkseen useammassakin filmissä. Poliisien ja trokarien kesken maalla ja merellä sattuneista dramaattisista takaa-ajoista lienee saatu aineksia yllin kyllin jännittäviin kohtauksiin.

 

Putkat täynnä markkinamiehiä

Markkinoita pidettiin silloin niin kuin tänäänkin, ja tietysti putkat olivat täyteen ahdettuja väsyneitä markkinamiehiä. Juopumussakkohan putkareissusta seurasi automaattisesti ja jollei ollut varaa maksa, niin linnareissuksi se muuttui. Noin 10 päivää taisi olla normaali tuomio juopuneena esiintymisestä ja jos otti tuomiokseen ”vettä ja leipää”, selvisi kahdella vuorokaudella. Ehkäpä nuo markkinatapahtumat olivat silloin paljon suurimerkityksellisemmät kuin nykypäivänä.

Lähin viinakauppa oli Sortavalassa, jotenka sitä kotipolttoista tehtiin pahimpaan tuskaan. Putkassa istumiset ja tuomiot olivat yleisesti ottaen aivan toista luokkaa kuin nykyisellään. Kerrankin eräs syrjäkylän isäntä paloi kotipoltostaan, tuotiin putkaan hevosineen päivineen ja sai odottaa siellä kaksi kuukautta käräjiä ennen kuin tuomittiin. Sai linnaa ja hevonen meni vielä valtiolle. Hauskinta oli mielestäni, kun hevosella oli sama nimi kuin isälläni. Niinpä äidistäni ja pollesta ehti sen kahden kuukauden aikana tulla ylimmät ystävät.

Käräjiä istuttiin mm. Tohmajärvellä ja Korpiselässä. Hevoskyydillä sinne mentiin, olipa pakkanen tai suvi, ennen kuin alkoi autoja ilmaantua näihin kuljetuksiin. Lähinaapurimme Eetu Hukka, majatalon pitäjä ja kahvilan omistaja, tuli sittemmin hovikuskiksi uusine kaaroineen.

Eipä käy kieltäminen, etteikö ennen vanhaankin rikollisuus olisi rehottanut. Tehtiin omaisuusrikoksia, murtoja, varkauksia ja tuhopolttoja sekä henkirikoksia, väkisinmakaamisia, lapsensurmia, ihmisiä ammuttiin ja puukotukset olivat aivan tavallisia tekoja. Joskus meni henki, joskus ei. Käsi oli herkästi puukonkahvassa esimerkiksi silloin, jos viinatrokarilla ei ollut antaa pulloa tanssipaikalla jo entisestään höyryiselle ostajalle. Pisto rintaan tai selkään ja sillä siisti. Tavanomaisin tuomio 10 vuotta vankeutta. Lasten pahoinpitelyjä tehtiin myös jonkin verran. Nykyään sellainen tuntuu olevan enenemässä, valitettavasti.

 

Vankivaunulla ”läänille” Kuopioon

Oma kuvionsa oli vankien vienti maanantai-iltaisin Värtsilän asemalle vankivaunuun, joka kulki aikataulun mukaan klo 22 päämääränä ”läänille” Kuopion läänivankilaan. Saattoipa saatettavia olla pari-kolmekymmentäkin yhdellä kertaa. Muistan, kuinka isäni otti minut usein mukaan saattoreissulle ja kuinka ylpeänä tepastelin vankien rinnalla pitkin asemalaituria. Käräjiltä vankilaan palaavilla vangeilla oli vangin raitapuku yllään ja jalkaraudat, jotka pitivät kovaa meteliä viistäessään pitkin asemalaiturin pintaa. Se vasta oli jotain omasta mielestäni. Eipä silti, samanlaisia ajatuksia tuntui toisillakin olleen. Sillä hyvä ystäväni Arvi Lonkainen, huumorimies viimeiseen päivään ja ehtymätön tietolähteeni näissä muistelmissani kertoo, kuinka hänkin pojankoltiaisena tuijotteli silmät tapillaan kavereittensa kanssa vankikuljetusta Värtsilän asemalle. Olivat kateellisina keskenään tuumailleet: ”Kyllä ne isona meijänkin kintuissa jalakarauvat kolisoo”. Taisivat väitteet olla hiukan sekaisin pienissä päissä vielä siihen aikaan.

Sakkolaisia lähdössä Värtsilän vankiputkalta lääninvankilaan Kuopioon. Joukon mukana ”lentävät” Viitasaari ja Perttu sekä ”vank’vyöräli” Yrjö Vänttinen.

Pälksaaren piirimielisairaala sijaitsi noin 12 kilometrin päässä Värtsilästä. Niinpä putkaan tuotiin usein näitäkin potilaita. Jotkut joutuivat odottamaan sairaalapaikkaa viikkotolkulla ja kaikenlaista ehti tapahtumaan. Ei mahtanut isälläni olla helppoa kuljettaessaan hevoskyydillä näitä potilaita hoitoon. Muistan, että kiperiäkin tilanteita syntyi.

Joskus tehtiin vääriä ilmiantoja. Kerrankin erästä mummoa syytettiin rahavarkaudesta. Hänet tuotiin putkaan, jossa joutui olemaa kaksi viikkoa. Asia selvisi kuitenkin ja oikea syyllinen joutui telkien taa. Minulle henkilökohtaisesti tämän mummon putkassa oleminen oli iloinen asia. Hän oli harras uskovainen ja kova laulamaan ja leikkimään kanssani. Siinä sitä pyörittiin piiriä ja touhuttiin asuntomme puolella pitkät päivät. Vain yöksi takaisin koppiin. Äitini sanoikin, ettei tuo mummo mihinkään karkaa. Niin sitä ennen!

 

Raittiuspoliisit siviilipuvuissa

Kieltolain jälkeenkin virkavalta suhtautui tiukasti alkoholin käyttäjiin. Siviilipukuiset raittiuspoliisit liikkuivat yleisissä tilaisuuksissa kuten tansseissa yms. Raittiuspoliisit, joilla oli mukanaan kaksi todistajaa, tekivät ”hengenhaistatustestausta”. Mikäli aihetta ilmeni, niin sakkoja tuli että ropsahti. Joskus voi jollakin pojalla olla sovitettavana jopa 14 juopumussakkoa. Toisinaan teki poikien mieli hiukan juksata virkavaltaa. ”Lesti” taskuun ja tanssipaikalle muina miehinä kanisteri povessa vienosti hölskähdellen. Ärhäkkä tutkinta, mutta sillä kertaa tuli poliisille sananmukaisesti vesiperä. Kanisterin sisältö oli näet puhdasta vettä, mutta sakkoja tuli kaikesta huolimatta. Tällä kertaa viranomaisten erehdyttämisestä, sillä petos mikä petos.

Värtsiläläisistä virkavallan edustajista tulinkin jo maininneeksi nimismies Veli Ruuthin. Poliiseina toimivat silloin Hämäläinen, Haatainen ja Yrjölä. Viimeksi mainittu minulle henkilökohtaisesti kaikkein tutuin, asuvathan näet aivan kotini kohdalla tien toisella puolella. Yrjölä tunnettiin erittäin pidettynä ja tasapuolisena oikeuden jakajana. Hämäläinen oli taas niitä ”huumormiehii”, jolle pelastusarmeijan toiminta oli läheistä. Haatainen tunnettiin hiukan tiukemmista otteistaan. Värtsilän asemaseudulla piti järjestystä yllä Karhu, hiljainen poliisimies, jolle viulunsoitto oli rakas harrastus. Omia vahvoja persoonallisuuksiaan olivat kaikki tyyni. Kolmekymmentäluvulla saatiin Värtsilään järjestyksen valvontaan lisävahvistuksena kolme liikkuvan poliisin miestä, Viitasaari, Korpimäki ja Perttu. ”Lentäviksi” heitä yleisesti kutsuttiin. Salskeita nuoria miehiä ja hekös saivat Värtsilän tyttöjen sydämet läpättämään!

Lisäisinköhän tähän virkavallan esittelyyn hännänhuipuksi isäni, jota ”vank’vyörälin” lempinimellä kutsuttiin. Kuka lienee nimen keksinytkään, niin aivan oikeaan osui. Aikamoista ”vyöräämistä” se homma siihen aikaan oli, kaikkinensa.

 

Rikollisuus raaistunut

Kun ajattelen tänä päivänä reilun viiden vuosikymmenen takaisia tapahtumia, rikollisuuttakin, tuntuvat ne kovin valjuilta verrattuna nykypäivän tapahtumiin ja raakuuksiin. Lehdistä saamme lähes päivittäin lukea mitä karmeimmista rikoksista. Kohteena ovat milloin lapset, milloin vanhukset, yleisesti ottaen kaikki ikäluokat. Hakataan, potkitaan, poltetaan, rikotaan. Toisinaan tuntuu, ettei millään ole väliä. Mitä ja ketä saamme syyttää, että tähän on tultu? Kasvatustako vai kenties kasvattamatta jättämistä? Syitä kyllä löytyy, näin maalaisjärjellä ajatellen. Sanon kaiken uhallakin ja edelleen sillä maalaisjärjellä, että eräs syy, eikä vähäisin, löytyy nykypäivän tavasta tiedottaa, sekä TV- ja videofilmeistä. Niistä sitä oppia saa, jos on herkkä omaksumaan, hyvää jos pahaakin.

Joka tapauksessa yhä nuorempia, jopa alle kymmenvuotiaitakin, tavataan viikonloppuisin kotikaupunkimmekin kaduilta humalaisina, imppaajina, ties mitä nauttineina. Kaikille ei edes turvapaikkaa löydy, kun kotiinkaan ei voi mennä. Tästä ja näin nuorena on helppo alkaa, sillä opettajia erilaisiin tekoihin tuskin puuttuu.

Niin kuin tuolla alkupuolella jo kerroin, muistelukseni koskevat ainoastaan Värtsilän vankiputkalla tapahtuneita asioita. Meitä lähinnä ollut oikea läänivankila, Kuopio, oli minulle tuntematon käsite. Ehkä kuitenkin vanginpuku ja kahleraudat kertoivat omaa tarinaansa. Sen ainakin tiedän, ettei silloin kauan sitten vangeille järjestetty konsertteja eikä liioin muitakaan viihdykkeitä viikonloppulomista puhumattakaan. Tämän päivän vankila-asukin vankilapäivä maksaa yhteiskunnalle noin 400 markkaa. Mistä löytyisi se viisastenkivi, jonka avulla nykypäivän ihminen voisi ratkaista, mitä on tehdä oikein ja mitä on tehdä väärin? Vasta silloin olisi meillä turvallista olla ja elää niin täällä Pohjois-Karjalassa kuin muuallakin kotimaassamme.

 

Hilkka Partanen

Juttu on julkaistu Pohjois-Karjala –lehdessä tiistaina lokakuun 31. päivänä 1989

 

Share

3 comments for “Tiilenpäitä lukemaan ennen vanhaan

  1. Kalevi Tikka
    2.9.2018 at 19:25

    Katselin tuota sakonsovittajien kuvaa ja pähkäilin näkyykö entisiä naapurinmiehiä jonossa. En tunnistanut vaikka olisi ollutkin. Kuitenkin monta Kaustajärven miestä kävi vettä ja leipää syömässä sakkojen maksamisen sijaan. Vähä raha tarvittiin muuhun kuin sakonmaksuun.

  2. alpoaatos
    7.9.2018 at 11:19

    Olipa mielenkiintoinen juttu. Ensi silmäyksellä juttu näytti niin pitkältä ettei sitä jaksa kuivin suin lukea… niinpä varasin pannullisen kahvia seuraksi lähettyville. Todella mielenkiintoista historiaa. Pikkutytön mieleen tallettunutta ”sisäpiiritietoa”. Pikkutytön muistiin ei tallettunut pitikö vankien kantaa jalkaraudat takaisin Kuopiosta vai pitikö niitä varten olla tavaravaunukuljetus Värtsilän asemalle.

    Melko työllistävä vaikutus oli tälläkin toiminnalla. Muistan joskus 50-60 luvulla sovitettiin myös sakkoja vankilassa istumalla. Eikä sitä välttämättä pidetty edes pahana tai hävettävänä. jos ei ollut työtä niin olipahan katto pään päällä, lämmintä ja ruokaakin. Monella kertomansa mukaan paremmin kuin kotonaan, ja saattaa olla nykyisinkin.

    Olikohan tuo konstaapeli Karhu nykyisessä Värtsilässä vielä 40-50 luvulla, koska muistan että meillä olisi silloin tällöin vieraillut sen niminen mies. Minun, penskan, mieleen jäi hiukan outo, melkein pelottava nimi, Karhu, ja kun oli kuulemma vielä poliisi. Ei kylläkään virkapuvussa. Tämä karhu tykkäsi uunissa kuivatetuista kaloista

  3. ..polisiärt...
    7.9.2018 at 12:47

    otto karhu oli, pentti-pojan kanssa kun juttelin täällä gothenburgissa kesällä -79,aina vuotenvaihteeseen -19-20 nimismies värtsilässä…..vuoden alusta 1920 tuli voimaan issenäisen-suomen uudet lait,missä virkamiesten kelpoisuusvaatimukset tiukentuivat…adsessor/asessori-virkanimikkeellä/palkkaluokassa ja oikeusoppineena alotti w.r.,utusta ylikonstaapeli.tyttärentytär iiris hacklin on syntynyt -44, alli-äitinsä jokseenkin äitini ikäinen -17mallia,otto todennäkemä syntynyt 1880 aikoihin…toden näkemä uransa ehtoopuolella alpon viittaamaan aikaan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *